Blogi

28. helmi, 2019

Täytän piakkoin 49 vuotta. Ikäkriisini on onnekseni jo tullutta ja mennyttä ja olen selkä suorana ja itseluottamus kohdallaan omaksunut roolini muhevana keski-ikäisenä, joka elää rohkeasti hetkessä ja ensisijaisesti itseään varten. Olenhan vielä hetken yhä terhakas neli(plus)kymppinen ja nainen parhaassa iässä, en edes viisikymppisten päivädiscoihin vielä kelpaa. Toista se on aikanaan pikkusiskollani kun voi ilolla ja luvan kera lainata henkkareitani ja livahtaa hämyiselle päivähumpalle jo 49-vuotiaana. Päivätanssit kävi muuten itsellänikin mielessä vieraillessani parisen viikkoa sitten Keskisen tavarapuodissa. Alkulämmöt höllyville reisilleni ja nitiseville polvilleni otin puodissa viisi tuntia ostoksien lomassa pyöriessäni ja olisin mieluusti jatkanut liikkumista liukkailla lattioilla, mutta koska nuo kuuluisat päiväkahvitanssit olisivat olleet vasta keskiviikkona ja minä onneton matkaaja olin liikenteessä maanantaina, jäi Tuurin eläkeläispyörähtelyt tällä kertaa kokonaan väliin. Mutta oi, pääsisinpä sinne jortsuihin kärpäsenä katossa tai silmäparina rollaattorin kahvoissa katsastamaan! Ehkä on kuitenkin kaikille osapuolille mukavampaa, etten kärrännyt itseäni hakuriviin, minä kun en osaa sitten pätkääkään tanssia. Ja kyllä, olen to-del-la-kin kiusallisen tietoinen siitä, että hyviin tapoihin kuuluu tanssia aina kaksi kappaletta peräkkäin saman sulopekan käsivarsille osatuupertuneena. Veikkaanpa, että aika moni ukko olisi minut mieluusti jo heti ensitahtien jälkeen palauttanut jäähypenkille.

Keski-ikäisyyden parhaus ja iloinen itsevarmuus ja nauramisen taito ovat yhä tallella siellä jossakin hieman väsähtäneen ja kulahtaneen ulkokuoreni alla. Luojalle kiitos kasvovoiteista ja Oriflamelle kiitos siitä, että niitä on riittänyt viime vuosina ihan lotrattavaksi asti: ”Ihoni on nyt kimmoisampi ja hehkeämpi kuin koskaan aikaisemmin”. No onhan se, ainakin jos olen ensin vähintään puoli desilitraa kirkastavaa ja tasoittavaa täytemaata heittänyt silmieni alle silmäpussien pohjatonta syvyyttä paikkailemaan. Huulipunia laskin kerran lauantaipäivän ratoksi ja ihan omaksi ilokseni omistavani lähemmäs 100 kappaletta ja silti tosipaikan tullessa käsilaukussani pyörii korkeintaan se yksi – ja sekin aina aivan eri värisävyä räiskyvän pinkkien sukkahousujeni tai kirkkaanpunaisen mekkoni kanssa yhteen sovitettavaksi. Kerran lähdin lähikauppaan niin, että ripsiväriä olin ennättänyt sitten ihan toiseen silmään asti sutaista, mutta kaipa joku kiireinen puhelu tai muu vastaava keskeytti sitten tummumistoimenpiteeni ja riensin lopulta kauppaan yksisilmäisenä halloweenhirmuna. Varsinainen meikkimama.

Me ihmiset olemme siitä outoja otuksia, että olemme kovin herkästi aina tuomitsemassa toisten tekemisiä tai puntaroimassa ääneensanomisia. Kuka lukee rivien välistä, kuka vielä kirjoittamatonta tarinaa, aina tiedämme kuitenkin enemmän tai paremmin kuin se toinen osapuoli. On niin vanha viisaus ja jalo totuus, että toisen romu on toisen aarre. Tämä toteamus sopii mielestäni melkeinpä kaikkeen, olipa sitten kyseessä puoliso, auto, työpaikka tai vaikkapa lomakohde. ”Miksi nuo nyt Mallorcalle lähtivät, siellähän on kaikki käyneet. Tahiti sen olla pitää!”. Tai: ”Noin pienen auton ostivat, eivätkö yhtään ajatelleet, ettei sinne mahdu nyt sitten mukaan anoppi. Rumakin vielä, se auto nimittäin. Ja aika kauhea anoppikin on, eihän sen kanssa tule kukaan toimeen. Otti sitten eronneen miehen, eikö muuta enää löytänyt?”

Minä olen aikoinani ollut tupaantuliaisissa, joissa viereeni istahti minulle entuudestaan täysin tuntematon nainen. Hän katsoi minua ja ensi sanoikseen totesi: ”Ai, sä olet nyt sit se kusipää, olenkin sinusta kuullut kaikenlaista”. Tunnustan, että piti hieman pinnistellä, jotta suht´asiallisesti sain esittäydyttyä ja pyysin, että hänkin kertoisi minulle kuka hän on, kun minut jo niin hyvin ennalta tunsi. Kaikki minut tuntevat tietävät kyllä, että aika harvoin jään sanattomaksi, toimettomaksi tai tilanteessa kakkoseksi, mutta pitääkö sen mennä niin, että aina jostain syystä tuomittuna kuljemme elämämme polkuja? Mitä, jos annettaisiin kaikille tilaa elää ja olla ihan juuri omanlaisiansa ja yritettäisiin kunnioittaa toisten erilaisia arvoja, tapoja ja valintoja? Se, mikä toimii toisella, ei välttämättä jollekin toiselle ole ainoa totuus tai oikea tapa elää. Jos lähtökohtaisesti elämme kaikki vain kerran, emmekö tekisi sitä kunnolla ja ensisijaisesti itseämme varten, erilaisuutta kunnioittaen ja itse omat arviomme toisista tehden?

Elä – ja anna toistenkin elää. Jokainen meistä tekee omat virheensä ja vaikka kuinka yrittäisimme muita varoittaa ja suojella vastaavanlaisilta virheiltä tai kokemuksilta, ei se välttämättä ole sille toiselle paras tapa elää. Ehkä siitä virheestä oppii jotain. Ehkei toisen tekemä virhe olekaan toiselle samanlainen huono kokemus, vaan yksi parhaita elämänkokemuksia. Uskalletaan siis olla rohkeita, repäistä silloin, kun siltä tuntuu ja ottaa vastaan se, mitä tuleman pitää. Useimmiten se kuitenkin on hyvää ja kaunista. Sukeltaakin voi silmät auki, niin näkee kuulemma enemmän. Ellei sitten se toiseen silmään unohtunut ripsari sumenna näkökykyä. 

Aina matkalla jonnekin, koska minun polkuni on omani.

Marjo

13. helmi, 2019

Tunnustan heti alkuunsa, että nyt on odotettavissa kovin tunteellista ja henkilökohtaista tekstiä, niin on  ottanut koville viimeisten viikkojen odottamattomat ja kovin monilukuiset suru-uutiset. Yhtäkkiä koko joukko liki oman ikäkauden upeita, näkyviä ja muistorikkaita persoonia on siirtynyt kohti ikuista valoa ja vehreämpiä pelikenttiä. Kaikki he ovat minulle tuntemattomia ja silti niin kovin lähellä ja läheisiä: suosikkiradiojuontajani Sari Seppälä, iki-ihana raspikurkku Harri Marstio, sympaattinen, Ylöjärvelläkin pitkään asunut kiistaton mäkikuningas Matti Nykänen ja nyt viimeisempänä eilen kuollut Olli Lindholm, liki kotikyläni kulmilla asunut ja pienellä kytköksellä Ylöjärveen hänkin liittyneenä. Kirkkauteen, jonnekin kauas taivaan korkeuksiin siirtyi myös serkkuni, minua vain jokusen kuukauden nuorempi mies, jonka matka jäi aivan kesken erittäin nopeasti edenneen syövän takia. Lapsuuteni rakas serkku, jonka kanssa vietettiin monet kesät ja lomat kuin sisarukset konsanaan on nyt poissa ja se heittää sanattomaksi. Elämä heitti meidät hieman erilleen ja nyt on liian myöhäistä kiriä takaisin menetetyt vuodet ja sanoa, että ”hei serkku, olit kyllä rakas ja tärkeä”. Olisiko pitänyt sanoa, kun oli mahdollisuus. Olisi. Hyvää taivasmatkaa, Mikko.

Vuoden ensimmäiset seitsemän viikkoa ovat olleet siis hieman itkunhuuruisia ja pysäyttäviä. Kuolema on hiipinyt taas askeleen lähemmäs ja sen läheisyys kuuraa maailmankuvaani, muistuttaa minulle, että viimeisen hetken ja hengähdyksen edessä kuka tahansa meistä on pieni ja voimaton. Päättäväisyydellä tai vastaan rimpuilemalla ei ole kukaan tähän maailmankaikkeuteen iäksi jäänyt. Tietoisuus tuo lähemmäs ajatuksen, että on oikeasti osattava elää tänään ja nautittava siitä mitä tekee, uskallettava tehdä ehkä rohkeitakin päätöksiä ja tavoitella onnen tunnetta ja omien arvojen mukaista elämää tänään, ei ensi vuonna, eläkkeellä, seuraavassa elämässä. Ei kukaan meistä voi luvata, että jäämme tänne kenenkään rinnalle hänen loppuelämäkseen. Omaksi kyllä ja kunnes kuolema meidät erottaa. Tai erottaako sekään? Minulla on suloinen keski-iän mukanaan tuoma kyseenalaistamiskapinakausi käynnissä. Tutkin ja tutkailen, uskon enkä usko, tahdon enkä tahdo. Keski-ikäisyys myllertää mielessä, kun sille kiireen keskellä antaa sanansijaa ja tilaa. Melkoinen elämänvaihe, ihana, ilkikurinen.

Mä olen ollut sellainen tosielämän selviytyjätyyppi. Ei ole aina elämä mennyt helpoimman mukaan ja silti olen suurimmaksi osaksi elämääni ollut tyytyväinen ja onnellinen. Olen menettänyt, mutta myös saanut ja ehdottomasti plussan puolella kokonaisuutena. Olen ollut välillä hieman ehkä eksyksissä, mutta kartan reunalla keikkuen pysynyt silti aina kuvassa. Olen myös saavuttanut tavoitteeni, joka oli säilyä hengissä, kunnes lapseni ovat omillaan, aikuisia ja vahvoja ja valmiita kohtaamaan elämän ilot ja haasteet. Vaikka mitä tapahtuisi, tiedän, että nyt he pärjäävät. Tämä varmasti kuulostaa omituiselta ja tavallaan onkin välitilinpäätös, mutta yksin lähivanhempana niin pitkään oltuani vastuu on ollut se voima, joka on pitänyt minut kiinni tekemisen touhussa ja tehnyt mietteliääksi. Olen yhtäkkiä tienristeyksessä, jossa voin tehdä päätöksiä täysin itsekkäistä syistä ja omista näkökulmistani. Se on hienoa ja samalla niin haikeaa. Elää aion kuitenkin täysillä ja niin pitkään kuin minulle on päiviä olemassa. Geenien mukaan niitä on paljonkin, kunhan maltan opetella kuuntelemaan kehoani ja levätä, kun verenpaine tai muu asia sitä vaatii. Lindholmin Olli ei koskaan oppinut, minä aion. Tätä kirjoittaessani olen hengähdystauolla kaikesta. Ja totta totisesti: verenpaineenikin tykkää vapaapäivistä. Ja Yön musiikista.

Tommy Hellsten kirjoitti Facebookissaan kuolemasta seuraavasti: ”Kuolema ei sittenkään ole täysin selittämätön. Kuolema on viesti. Viesti siitä miten elämä tulisi elää. Viesti siitä mikä lopulta jää käteen, viesti siitä, mikä jo nyt kannattaa jättää taakseen eikä vasta sitten, kun viimeinen hetki koittaa. 
Pitäisi oppia kuolemaan jo eläessään. Mitä enemmän meissä nimittäin kuolee, kun vielä elämme, sitä vähemmän jää kuoltavaa, kun hetkemme koittaa. Kuolemalla on siis viesti: iloitkaa ja eläkää, heittäytykää ja luottakaa. Älkää pelätkö vaan luovuttakaa ja antautukaa hulluudelle, jota elämäksi kutsutaan. Kaikki on hyvin!”

Elämä on kaunis. Näin keski-ikäisen näkökulmasta katsottuna on siihen tullut ehkä lisää vakavuutta, syvällistä pohdintaa olemassaolon ulottuvuuksista ja tietoisuutta oman elämän rajallisuudesta ja määräaikaisuudesta, mutta elämän kauneus ja kiitollisuus kaikesta on ja pysyy. Jotenkin vasta nyt osaan oikeasti arvostaa sitä, mitä minulla on ollut ja on, kaikella on tarkoituksensa isommassa mittakaavassa katsottuna. Kaunis keski-ikäinen elämäni, kiitos, että olet. Jatketaanhan vielä kohti uusia kokemuksia ja oivalluksia, sillä tällä matkaajalla on kova nälkä nähdä ja kaiho kokea. Ja keski-ikäkin tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että elämä on ehkä vasta puolessavälissä, mitä sitä murehtimaan asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa. Lasini on vielä puoliksi täynnä, ei puolityhjä.

Kiitollinen keski-ikäinen,

Marjo

 

Helmikuisen keskiviikkoni soittolista:

Harri Marstio: Muisto vain jää

https://www.youtube.com/watch?v=DdoVby0rA14

 *

Matti Nykänen: Jokainen tsäänssi on mahdollisuus

https://www.youtube.com/watch?v=6n5CuuLAzwY

 *

Olli Lindholm: Surun aika ja Parrasvalot

https://www.youtube.com/watch?v=13cx4dFaj7I&list=PLC7HJ4pty7iyDF9GG6RkabzsxoaoDzAc3

https://www.youtube.com/watch?v=GMdqGYPaEw8&list=PLfNPUoqpYD5dntA5QPxYKQo0H9UnkVZxx

 *

Sari Seppälä: Potpuri

https://www.youtube.com/watch?v=HW63F1p-Qwc

 

 

3. tammi, 2019

Ho-hoi, onko maata näkyvissä? Tai mitä on ylipäätään näkyvissä?

Olen juuri varannut ajan elämäni ensimmäiseen tähystykseen, kolonoskopiaan eli paksusuolen tähystykseen ja saanut sähköpostin täydeltä toimintaohjeita. Älä syö ainakaan viikkoon jyviä tai siemeniä, sillä ne tukkivat tähystimen. No, enpä ole aiemminkaan talipalloja nokkinut eli en siis aloita nyt. Ja pähkinäallergikkona en pureskele pähkinöitä muuten kuin sanaristikkojen muodossa. Älä juo muuta kuin kirkkaita juomia, sillä muuten ne värjäävät suolenseinämät. Älä kuitenkaan juo kirkasta viinaa, sillä alkoholinkäyttö on kiellettyä ennen tähystystä (ja oletettavasti myös sen aikana). Älä mene töihin ennen äläkä erityisesti jälkeen tähystyksen, sillä purkaannutat itsestäsi hiilidioksikaasuja vielä pitkään toimenpiteen jälkeenkin. Ok, mielenkiintoista tietää. Saatan siis itsekseni paukkua vielä pitkäänkin. Tyhjennä suolesi ja ajatuksesi (jottet huomaa miten helvetisti itseasiassa pelkäät toimenpidettä). Älä kuvittele ajavasi autoa toimenpidepäivänä ja kestä ylväästi kuin vähintäänkin aikuinen nainen mikäli sinulla ei ole elämässäsi tai toimenpiteessäsi saattajaa, vaan olet itsenäinen ja itsepäinen, muttet silti yksinäinen. No niin, kaipa kotiin yksinkin pääsen mömmöpäissäni hoipertelemaan. Tai sitten vaan bunkkaan Terveystalossa kunnes katseeni kohdentuu ja jalkani vahvistuvat.

Niin, kohta siis tähyillään huolella sisuksiini. Ajatus on ollut pinnalla jo niin monta viikkoa, että jonkun erittäin omituisen ruokaohjelman telkkarissa viime viikolla nähtyäni halusin pikaisesti vain kääntää kanavaa. Siinä ohjelmassa kun valmistettiin possun peräsuolesta jotain herkkukakkusia. En todellakaan halunnut yhtään nähdä miten ruoka olisi valmistunut ja maistunut. Huh. Olen selkeästi saavuttanut keski-ikäisyyden, jossa kroppa alkaa hangata vastaan ja vaatii osakseen huomiota, kostaa oikotiet ja väärät valinnat. Ensin kohosivat verenpaineet ja nyt sitten vatsa vuotaa verta. Kaiken keskellä olet sitten vaan ihan cool, hoidat työsi ja velvoitteesi ja keskityt kaikkeen muuhun paitsi itseesi. Mutta arvaatkos, että varasin nyt toimenpideajan, vaikka samalla ajankohdalla kalenterissani oli työkokous! Siis heittäydyin keski-iän kapinalliseksi ja surutta otin ensimmäisen vapaan ajan piittaamatta pätkääkään siitä onko minulla oikeasti aikaa tuohon toimenpiteeseen mennä. Tunnen itseni merirosvoksi, samaan aikaan riehakkaaksi ja vapaaksi velvotteistani ja toisaalta kovin rikolliseksi ja uppiniskaiseksi. Kiltin tytön syndrooma – suomalainen nainen ei valita, vaan asettaa aina toisten edun omansa edelle. Ja sitten jonain kauniina tammikuisena päivänä vatsaan vain koskee niin, että tajuaa: kun aika on.

Kipukynnykseni on ehkä korkea, mutta pelkokertoimeni täysi nolla. Jo kasvohoidossa sähköimpulsseja saadessani olen valmis kuolemaan hoitopöydälle, sätkin ja sihisen kuin ässäviallinen ankerias kuivalle maalle heitettäessä. En pidä tilanteista, joissa en ole ohjastajan roolissa. Lentokoneessa pelottaa antaa ohjaimet jollekin rändömille-mille-lie-mahdolliselle-mielenterveyspotilaalle-tai-vähintäänkin-viinaa-nauttineelle-kapteeninketkulle ja kasvohoidossa nuori kosmetologityttö saa kasvolihakseni tahdottomasti venymään pelkällä napinpainalluksella, jota hän hallitsee. Välillä oli pakko tarkentaa, että repiikö hän sillä hetkellä minua oikeasti kaksin käsin hiuksistani vai sähkövirran viehko tuulahdusko se kiskoo minua kuvitteellisesti kattoa kohti. Ja vinkkinä, että sen verran kovaa kyytiä sain, että luulin jo hetken amalgaamipaikkojeni tursahtelevan verisestä suustani, mutta ei, siellä ne yhä oletettavasti ovat – eikä sitä vertakaan virrannut, vaikka hetkellinen kipupiikki olikin melkoisen kova. Metallipaikat kuulemma saattavat joskus aiheuttaa kipua, kun sähköimpulssi pyyhältää niiden ylitse poskilihaksia korkeuksiin posauttaen. No, nytpä tiedän tämänkin. Ehkä onkin hyvä, etten aina kovasti googlaile kaikkia sivuvaikutuksia ja ylipäätään tapahtumakuvauksia. Ja mitenkä noita nyt etukäteen edes harjoittelisi. Ainakaan en treenauta paksusuoltani enkä siis kuvittele millään GoPro-actionkameralla kurkistelevani etukäteen suoleni sisälle. Pelottaa vaan niin perkeleesti, mitäpä sitä kieltelemään. Tosin aikanaan umpisuolileikkauksenkin jälkeen kuvittelin, että minut avatessaan lääkäri on löytänyt liudan pieniä vihreitä miehiä tai vähintäänkin virkeitä kasvaimia ja veistellyt ne kaikki ulos samalla kertaa tulehtuneen suolenpätkän kera. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta jos on perillä siitä, mitä oletettavasti on tapahtumassa, ei mielikuvitus ravaa ehkä ihan satasella. Jos leikkaava lääkäri olisi kertonut, että umppari poistetaan tähystyksellä, joka tarkoittaa useampaa reikää vatsanpeitteissä, olisin ehkä luopunut tuosta aliens-teoriastani. Tai jos osastonhoitaja ei olisi haavani nähdessään huudahtanut ”Herraisä, mitä siulta on oikeen leikattu” (tämä onkin jo sitten ihan erillisen tarinan paikka), saattaisin tyynemmin suhtautua näihin lääketieteellisiin ”rutiinitoimenpiteisiin”.

Mitäpä on siis sisuksissani näkyvissä? Risaisia suolenseinämiä, kasvaimia, stressi, joka huutaa nimeäni vaiko ihan jotain muuta? Oletko muuten koskaan kuullut vatsamigreenistä? Kaikkea sitä oppii, kun tulee keski-ikäiseksi ja arkeen sujahtaa entistä enemmän tautitarinoita ja suolitempauksia. Tässäpä oiva puheenaihe lomaltapalaavien kahvipöytäkeskusteluihin! Mutta vakavasti ottaen: mitä sinulle kuuluu tänään? Oletko ok, elätkö elämää, joka tuntuu omalta ja teetkö asioita, joista nautit? Iloitse jokaisesta terveestä päivästäsi ja tee niistä kaikista tarinan arvoisia.

Hyvä tästäkin tulee. Ja siitä tähystyspäivästä myös. Ainakin on taas uusia tarinoita kerrottavaksi.

Marjo

22. joulu, 2018

Elämäni yksi raskaimmista vuosista alkaa olla pian lopuillaan. Odotan joulua ja sen tuomia (suomia) vapaahetkiä ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin! Joutilasta oloilua, toivottavasti mukavan mutkatonta yhdessäoloa lasteni kanssa ja paljon hyvää ruokaa. Siitä on loppuvuosi tehty. Kaiken väsymyksen ja jopa sairastamisenkin keskellä minulla on kuitenkin paljon syitä kiitollisuuteen. Unohdan niistä varmasti ainakin puolet (pahoittelen, jos juuri sinä joudut unohdukseni kohteeksi – olet silti minulle tärkeä!), joten mennäänpä taas näillä tukiaakkosilla.

Aika. Sitä on runsaasti tarjolla omaan oloiluun monta joulunpyhäpäivää peräkkäin. Ihan parasta tämän ihmisen elämässä juuri nyt! Olen kiitollinen ajasta, joka on jo ollut ja ajasta, joka minulla on vielä jäljellä. Kuolema hiipii yhä lähemmäs ja karsii jopa ikätovereitani. Kaikella on aikansa. Ajan merkityksen korostuminen lisääntyy sitä mukaa mitä vanhemmaksi tulen. Yhtäkkiä tajuaa kirkkaasti, että aika on rajallista ja ainakin vaativaa työtä tehdessä ei aika yksinkertaisesti vain riitä kaikkeen. Silloin alkaa priorisointi: elätkö ensisijaisesti itseäsi varten vai jääkö omat tarpeesi aina kaiken hälinän ja to-do-listan hännille odottamaan aikaa ”sitten kun”? Mitä jos sitä aikaa ei tule?

Burana. Helpottaa kipua, joka säteilee välillä selästä jalkoihin. Muistutan tuolloin itselleni, että sijoitus uuteen patjaan saattaisi olla kovinkin kannattava. Ehkä ostan niitä kahteen kotiini. Vai olisiko minun tapauksessani parasta sijoittaa retkipatjaan, sen verran useasti vaihtuu majapaikkani? En ole edes laskenut kuinka monta päivä olen kuluneena vuonna yöpynyt muualla kuin ykköskodissani – ja silloinkin vaihtelen välillä huoneesta toiseen. Ison talon hyvä/huono puoli, kun on viisi makuuhuonetta, voi mennä lämpötilan ja oman fiiliksen mukaan talon ”pimeälle puolelle” tai ”valoisalle, mutta liikennöidymmälle puolelle”. Minun unenlahjoillani ei naapureiden mekkaloivat koirat ole kuitenkaan valintaani määrittelevä tekijä. Mutta pliis, ei niitä räksyttäviä koiralaisia pakkaspihaan tönöttämään, kiitos.

Celsius. Olen kiitollinen menneen kesän lämmöstä ja lempeästä syksystä. Mitä enemmän celsiuksia (muualla kuin kuumemittarissa), sitä parempi. Aurinkoa ja kesätuulta kaipaan jo nyt. Kesä 2018 oli säiden osalta yksi parhaista koskaan. Enkä ole ilmastonlämpenemisen kannattaja, ihan itsekkäistä syistä nautin lämmöstä, oli sen alkuperä mikä tahansa syy. 28 on oikein hyvä lukema Suomen leveysasteille.

Danske Bank. Pankki, joka on ollut mukana elämässäni sekä pankin että minun eri olomuodoissa jo vuodesta 1977 lähtien. Olen toki aina kilpailuttanut asuntolainani, mutta silti kaikki nämä vuodet pysynyt Dansken asiakkaana. Mitäpä sitä täydellistä kumppania vaihtamaan. Niin, siis pankkikumppania, asuntolainan maksukumppanihan on kyllä vuosien saatossa vaihtunut.

Eläköön elämä! Elämä ei ehkä aina mene helpoimman kaavan mukaan, mutta olen elossa ja se on kiitoksen aiheista suurimpia.

Finlandia-palkintoraatilaisuus kaunokirjallisuuden sarjassa vuonna 2018 on asia, joka saa minut yhä näin kilpailun jo ratkettuakin onnelliseksi ja kiitolliseksi. Kiitos, että sain olla tasavertainen kumppani kaunokirjallisuuden todellisten asiantuntijoiden rinnalla. Ihan mahtava pesti! Lämpimät onnittelut vielä Finlandia-voittajalle eli Olli Jalosen Taivaanpallolle. Jos mitään koskaan luet, lue ehdottomasti tämä huikea, verbaalisesti ja sisällöllisesti aivan täydellinen seikkailu!

Gaala. Olen nähnyt parin viime vuoden aikana melkoisia gaaloja, joista kaikista olen kiitollinen. Olen päässyt kurkistamaan kulisseihin ja itsekin teputellut Tamperetalon lavalla tuhatpäisen yleisön edessä gaalajuhlassa. Gaala on aina hyvä syy kaivaa päälle parempaa kolttua, ottaa aikaa kampaajalle ja juhlameikkiä varten. Elämä on juhlaa!

Haaveet. Kyky haaveilla on hieno ominaisuus eikä siitä pitäisi koskaan luopua. Haaveileminen tekee hyvää mielelle ja sydämelle. Useimmiten myös mielikuvitukselle, jolle se tekee suosiolla ja hymy suupielessä karehtien tilaa. Joskus haaveet kantavat toteutukseen saakka. Ja mistäpä sitä vielä tietää mitkä kaikki toteutuvat. 

Innostuminen. Kun ihminen lakkaa innostumasta, osa hänestä on kuolleessa tilassa. Innostuminen tuo iloa, valoa ja toiveikkuutta niin itselle kuin toisille. Mikä onkaan kauniimpaa kuin innosta hehkuvat posket? Mistä asioista sinä innostut? Ja mistä haet innostumista, jos tilapäisesti olet sellaisen kadottanut? Innostuminen on siitä veikeää, että sen jakaminen ei vähennä alkuperäistä määrää, vaan oikeastaan aina tuplaa potin. Innostu siis mistä tahansa: kirjoista, metsästä, työstä, työkavereista – kunhan pidät intosi tallella ja annat sen näkyä myös muille.

Jakaminen. Se on paras luottamuksen ja huomaavaisuuden ele, jonka läheiseltään voi saada. Itse jaan niin ilot kuin surut, karkkipussin sisällön kuin kustantajilta saamani lukukappaleet (kirjat). Jakamista voi tapahtua myös vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Jakamiseen liittyy usein myös pyyteetön riemu toisen ilahduttamisesta. Kaikista parasta on, kun jakaminen on vastavuoroista. Välillä on itse saamapuolella ja välillä antajana. Homma rulaa niin kauan kuin osapuolet ovat yhtä mieltä siitä mitä ja miten asioita jaetaan. Avioeron kohdalla homma jotenkin konkretisoituu raadollisimmin. Siinä jaetaan tai ollaan jakamatta menneisyys, lapset, rahat, kasvatuskumppanuus, kaikki. Toivottavasti sulassa sovussa.  

Kirjat. Yllätyitkö, että kirjat ovat aina olleet tärkeällä sijalla elämässäni? Kirja voi hetkessä viedä uusiin ulottuvuuksiin ja murheitten ulottumattomiin. Kirja on kuin hiljainen ystävä, joka haastaa, huolehtii ja kannattelee. Olen kiitollinen, että vuonna 1981 kirjoittamani nuortenromaani Saara on minulla yhä tallella. Olenpa ollut kaukaa viisas ja käyttänyt kuulakärkikynää! Ja voi ihme sitä kultaista kasaria!

Lapseni. Nämä elämäni tärkeimmät tyypit. Mistään en niin riemuitse kuin heidän menestyksestään ja olemassaolostaan. Odotan suurella ilolla yhteistä aikaa heidän kanssaan jouluna. Paria hetkeä myöhemmin toinen heistä palaa Rovaniemen elämäänsä ja toinen lähtee armeijaan. Koti ja olo on kovin tyhjä ilman lapsia, mutta sydän aina täynnä rakkautta. Lasteni takia luopuisin mistä vain. Ei tule elämässäni hetkeä, jolloin vapaaehtoisesti jättäisin väliin jonkun heille tärkeän hetken. Toivottavasti saan olla jakamassa niitä vielä monenmonituista vuosikymmentä. Miltähän muuten tuntuu tulla mummiksi (ei ole ajankohtaista vielä)?

Meri. Jos elämä koskaan kovasti potkii päähän, hakeudun meren äärelle. Järvi ei käy, se ei täytä koko tarvekiintiötä. Meressä minua viehättää sen arvaamattomuus ja jatkuvuus. Sen suolaiset pirskeet ja loputtomat eri värisävyt ovat kovin monesti kuiskanneet minulle salaisuuksia ja askelmerkkejä. Meren äärellä kuulen omat ajatukseni kirkkaina ja uskallan luottaa itseeni.

Nauru. Jokainen naurun aihe on aihe kiitollisuuteen. Virkistävä tuulahdus, joka poistaa harmaan ja hetkessä tuntuu koko kropassa ja mielessä. 

Onni. Onni on asia, joka on pienestä kiinni ja siksi siitä ei aina muista olla kiitollinen. Onni on katto pään päällä, puhdasta hanavettä, juokseva suihku, ystävät, perhe, maksettu sähkölasku.

Punainen. Olen kiitollinen siitä, etten ole esimerkiksi viherpuna –värisokea. Rakastan punaista, oranssia, keltaista – tulisielulle tulen värejä, kappas vaan. Lempivärini yli muiden on punainen.

Q. Kuu on asia, joka kiehtoo minua suunnattomasti. Olen kiitollinen kaikista niistä upeista kuutamoista, joita olen nähnyt eri puolella maailmaa. Saman kuun alla kansat yhdistyvät ja etäisyydet maapallon toisella puolella asuviin ystäviin kapenee. Kuuta katsoessa alkaa mielikuvitus kertoa pieniä tarinoita toisenlaisesta asuinympäristöstä.

Rakkaus. No niin. Rakkauspa on asia, jota ei saisi koskaan ottaa itsestäänselvyytenä. Olen kiitollinen kaikista elämäni kovinkin erilaisista rakkaustarinoista, joita olen saanut kokea niin omassa elämässäni kuin kuvitteellisten kirjahahmojen välityksellä. Rakkaus ja rakastuminen on ihan parasta!

S eli Ässät. Ei tarvitse tarkennusta enempää. Olette rakkaita!

Turvallisuus. Olen kiitollinen, että kaikesta huolimatta Suomessa on lopulta melko turvallista asua ja elää. Kukaan ei varmasti ole nälkäänsä kuollut eikä jäänyt vaille vaikkapa kiireellistä hoitoa. Suomessa on hyvä elää ja sairastaa, olla ja kasvaa.

Uskollisuus. Olen kiitollinen kaikille niille, jotka ovat suhteissaan toista kohtaan uskollisia, rehellisiä ja rakastavaisia. Wau.

Vatsakivuttomat päivät. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jona en kärsi vatsakivusta. Toivon, että niitä on tulevaisuudessa yhä enemmän, kunhan kipujen alkuperä selviää ja sitä kautta ehkä helpottaa. Vatsahaava, mitä näitä nyt on.

Wallattomuus. Minusta on kivaa, etten vanhennettuanikaan ole menettänyt tietynlaista wallattomuuttani. Hassuttelen ja hihkun, kunhan silmä välttää. Tosin nykyisin harvemmin, mutta tallessa tuo lettipäisen lapsen riemukkuus silti kaikkien maailman murheitten alla yhä on.

Xyzal. Allegialääkkeeni, joka pitää silmäni avoinna kaikelle maailman kauneudelle ja kiitollisuuden aiheille.

Ystävät. Niistä olen erityisen onnellinen ja kiitollinen. En ole aina maailman paras ja jaksavaisin ystävä, mutta ystävät tukevat ja tuntevat minut melkein yhtä minä itse. Joskus he ovat jopa enemmän oikeassa minun suhteeni kuin itse olen. Lämmin kiitos sinulle, joka lähetät kauniita viestejä ja kyyneleet heruttavan kauniita sanoja silloin, kun niitä kaikista eniten olen tarvinnut. Te tiedätte keitä olette. Toivottavasti olen ääneen sanonut kuinka tärkeitä minulle olette.

Zetor. OMG, Zetorissa olen kerran viettänyt hullunhauskan illan rakkaitten ystävieni seurassa. Kengänpohjat tarttuivat viinasta tahmeaan lattiaan ja kielisuudelmat kirittivät keskiyötä tanssilattian laidalla, mutta kaveria ei koskaan jätetä, ei edes yberhyvän suuteloitsijan takia. Pitäisikö käydä kurkkimassa paikka uudelleen?

Åbergin Patrick. Hän oli ensimmäinen pomo, joka teki sekä minuun että tapaani toimia lähtemättömän vaikutuksen. Pomo voi samanaikaisesti oikeasti olla rento, ystävällinen, kannustava, lempeä, mutta myös vaativa ja vakuuttava. Kiitos, että loit mahtavan perustan myöhemmälle työuralleni.   

Äiti. Hän on minulle hyvin rakas ja olen kiitollinen, ettei hän ole minua koskaan tuominnut, vaikka en kuluneena vuonnakaan ole juurikaan ennättänyt häntä tavata. Äiti on rauhallisuuden ja pysyvyyden symboli ja synonyymi, turvasatama ja taiteilijasielu.

Öinen kaupunki. Sen ihastelemisen taidosta kiitän vanhempiani, jotka ovat osanneet pullauttaa minut maailmaan yhdessä maailman upeimmista kaupungeista, rakkaassa Helsingissäni. Tämän kaupungin kadut, värit ja valot, varjotkin ovat minulle tärkeitä enkä näillä öisillä reiteillä satunnaisesti taivaltaessani osaa mitään pelätä.

Näillä mietteillä suljen kohta elämäni vuoden 2018 kirjoihin ja kansiin. Kiitos, kun olit kuulolla ja seurailit elämääni siitäkin huolimatta, että olen ollut aika uppeluksissa kaikkien kiireitteni keskellä. Ja muista, että jokainen taaplaa tyylillään ja juuri siksi elämä on niin kivaa. Kaikki eivät ole äiti Aurinkoja eikä kaikki niitä norsun...öö... juttuja. Ja niin on juuri hyvä. Pysähdypä sinäkin hetkeksi miettimään oman elämäsi kiitollisuuden aiheita.

Suloista joulun aikaa toivottaen,

Marjo

8. loka, 2018

Peilistä minua tuijottaa joku omituinen sinertäväkasvoisuuteen taipuvainen nainen, jonka silmien alla roikkuu munakuppien kokoiset mustarenkaiset ymmynkäiset. Ne näyttävät jo oikeasti niin syviltä kraatereilta, että keitetty kananmuna hyvinkin saattaisi istua paikoilleen ja pysyä alaluomipussukoiden uurteissa. Ehkä pidättäydyn tälläkin kertaa kuitenkin perinteisemmissä silmähauteissa ja satsaan silmänympärysvoiteisiin, kun sellaisia ihan työnikin puolesta on hyvin saatavilla. Jihaa, on siis syksy ja valon tarve ja univelka alkavat pikkuhiljaa painaa jo polvissa saakka. Josko saisin vain painua talviunille ja herätä sitten maaliskuun alussa, sopisiko? Miksei kasvoillani hehku enää kesäinen päivetys tai kulkuani vauhdita armas aurinko? Oo, kesänlapsi mä oon. Ei kyllä yhtään nappaa tämä aika vuodesta.

Arki rullaa eteenpäin silti vauhdilla. Sitä vauhtia voisi kuvailla käyttämällä lentämisestä tuttua termiä suihkuvirtaus. Wikipedian mukaan suihkuvirtaus on ylhäällä troposfäärissä kulkeva putkimainen nopean tuulen vyöhyke, jonka keskustan nopeus on 30-120 m/s. Suihkuvirtaus voi vauhdittaa tai hidastaa lentokonetta. Sitä samaa se lienee tekee myös ihmiselle, joka kokee olevansa virtauksen pyörteissä. Välillä pompituttaa vähän enemmän, välillä mennään tasaista kyytiä, mutta kovalla nopeudella. Älä katso sivuille, ettei ala pyörryttää. Turvavyö kiinni ja happinaamarien sijainti paikallistettu. Maksuton mustikkamehu siemaistu. Kiitos, että valitsitte lentoyhtiö Y:n ja tervetuloa lennolle uudelleen.

Olin toissa viikolla työmatkalla Thaimaassa, joten nyt meni sekin reissuneitsyys ja Thaimaa siirtyi kohdemaailmankarttani merkatuksi kohteeksi. Done. Seen. Taas yksi maailmankolkka katsottuna ja sitä seurannut syvä kiitollisuus Suomen melko mallikkaasta olotilasta. Ehkei ole lottovoitto syntyä Suomeen, mutta ainakin meillä on mahdollisuus valita elämämme suunta ja toteuttaa melko vapaasti unelmiamme. Thaimaassa tämä ei ehkä niin itsestäänselvyys. Mitä siis jäi käteen ensimmäisestä Thaimaan-viikostani ikinä?

Lento Bangkokiin kesti 9 t 30 minuuttia. Kyyti oli onneksi tasaista ja seura hyvää, sillä olin matkassa viiden aluejohtajamme kanssa määränpäänämme Oriflamen Gold Conference Thailand 2018. Perinteiset reissuskumpat nautittiin noin 11 kilometrin korkeudessa ja untakin yritettiin saada mitä erikoisimmissa asennoissa: lentokoneessa on todella tarpeellista olla luova asennonlöytäjä. Älä kuolaa vieruskaverin peitolle, älä kadota kenkiäsi yön pimeydessä äläkä kuristaudu vastamelukuulokkeiden johtoon. Meillä oli koko porukalla sentään monta extrasenttimetriä tilaa, kun olin ”upgreidannut” meidät Economy Comfort –luokkaan. Ehkä joskus tulevaisuudessa huippumyyntien taas ollessa osana arkeamme matkustamme Business-luokan leposohvilla loikoillen, säihkysääremme pitkiksi huolella yksityisloosheissamme ojentaen ja kuohuvaisemme Ultima Thulen klassikkolaseista siemaillen?

Bangkok oli kuuma ja kostea. Saapuessamme lämpötila oli jo heti aamutuimaan Suomen viime kesää vastaava, vaivainen 33 astetta, mutta ilmankosteus niin korkea, että tunnin hiustenkihartamisahertamisen jälkeen kampaus lässähti noin 90 sekunnissa. Yritä siinä sitten edustavana ympäriinsä teputella, kun hiki valui virtoimenaan ja vaatteet liimautuivat päälle tiukasti kuin kumihansikkaat. Onneksi löysimme nopeasti yksityiskyytimme, joka kuljetti meidän Bangkokin ytimeen hotelli Hilton Milleniumin jokimaisemiin. Huikeita näköaloja oli tarjolla mm. hotellin 31. kerroksessa olevasta baarista ja 30. kerroksesta olevista neukkaritiloista. Näyttipä tarjolla olevan myös Spa-osasto ja kauppakuja, mutta ne jäivät ainakin minun osaltani odottamaan seuraavia vierailukertoja, sen verran tiiviisti on aina aikataulut tykitetty täyteen ohjelmaa. Työmatkallahan toki olinkin ja siihen kuuluu erilaiset varmistelut, harjoitukset ja muut kokoukset kaiken ”virallisen” ohjelman lisäksi. Niiden ohessa ennätin silti myös ryhmäni kanssa mm. jokilaivaristeilylle, jossa teemana oli valko-kulta -väritys, tosin omat ennakkovalmisteluni jäivät tarpeettomiksi, kun käteeni lätkäistiin (ei-vapaaehtoinen) thaimaalainen juhla-asu, johon oli kietouduttava. Rohkeimmat (ja kaunisrunkoisemmat naiskollegani) uskaltautuivat pukeutumaan pelkästään näihin kangaskietoutumiin, minä sen sijaan vedin varman päälle ja jätin oman valkoisen mekkoni ”alusasuksi”. Eipä yhtään kuuma, ei varsinkaan loppuillasta railakkaasti Abban tahdissa joratessani, mutta mitäpä sitä ei työnsä ja vieraiden viihtymisen puolesta tekisi. En silti strippausta, joka olisi mahdollistunut mikäli pukuni neulat olisivat pettäneet ja allani ei olisi ollut tuota varavaatekertaa. Jokea pällisteltiin myös pienemmillä veneillä retkeillessä ja sen aikana saimme kukin leipäpussit, joilla ruokkia tolkuttoman kokoisia kaloja. Niiden ruokkiminen toi käsittääkseni hyvää onnea. Kiitos, tulee tarpeeseen, joten leivät menivät viimeistä murenta myöten parempiin suihin, vaikka olivat kuulemma ihan ihmisravinnoksikin soveltuvaa. Sellaiselta höttöranskanleivältä näytti. Näimme myös Bangkokin komeimpia nähtävyyksiä, kuten Grand Palacen, jonka veroista kultakiiltoa en olekaan hetkeen – jos koskaan – missään nähnyt. Huikea määrä temppeleitä, patsaita, torneja ja kaikki kullanhohteessa häikäiseviä. Ajelimme myös Tuk-Tukeilla peräti poliisisaattueessa. Tällaisia ne Oriflamen matkat ovat, olemme kuin vähintäänkin kuninkaallisia, joille tarjotaan aina vain parasta, oli se sitten viiden tähden luksushotellia tai tappiinsa viimeisteltyjä ohjelmia saumattomine kuljetuksineen ja viimeistelyineen. Jännittäviä kokemuksia taas iso nippu aina vasemmanpuoleisesta liikenteestä pelottaviin poliiseihin ja hurjista sähköjohtovirityksistä äkillisesti alkaneisiin ukonilmoihin. No, sadekausihan Thaimaassa olikin käynnissä, joten siihen nähden pääsimme todella vähäisellä kastumisella ja kahlaamisella. Bangkokissa meillä oli myös kokouspäivä, jossa oli paljon asiaa ja yhteistä olemista esiintymislavalla ja sen laidoilla. Läsnä oli myös Oriflamen pääjohtaja Magnus Brännström, jonka kanssa daamini saivatkin komeita yhteiskuvia, sen verran on Magnuksella raamikkuutta. Oli iso ilo saada yllättää osa aluejohtajistamme palkitsemisilla ja ensikertalaistamme sainkin puristaa lujasti kädestä, kun kaiken kuumuuden ja konfettisateitten keskellä kuumien spottivalojen alla lavalla yhdessä seisoimme. Hetkiä, jotka jäävät muistoihin (jollei muuten niin valokuvissa, joihin en vaan koskaan totu). Ole siinä sitten fiksun näköinen yhteen suuntaan niin varmasti jonkun toisen otoksessa sitten pyllistelet tai näytät muuten vaan todellisuuttakin tönöttävämmältä. Jos saisin lantin joka kuvasta, johon tahtomattanikin joudun, elelisin niillä rahoilla ainakin Thaimaassa monta kuukautta :-D

Bangkokin jälkeen suuntasimme kohti Hua Hiniä, jonne oli noin kolmen tunnin ajomatka. En olekaan aiemmin ostanut thaimaalaiselta huoltoasemalta tamponeja saati sihdannut eräänlaista suihkuvirtausta vessan lattiareikään. Jep-jep, maassa maan tavalla ja kuukautiskierrolle terveisiä, että pitää jatkossa lupauksensa ja aikataulunsa erityisesti tropiikissa, jossa muutenkin on tukalaa ja hikistä puuhaa olla, saati sitten rättisulkeisissa kuljeskella kylillä seuraavaa toilettia hakemassa. Sheraton Hua Hin Resort & Spahan saavuttuamme meitä oli vastassa perinteinen thaimaalainen tanssishow ja kaikki saivat ranteisiinsa tuoreista kukista tehdyt, suloisen makealle tuoksuvat korut. Aikamoinen paratiisi oli edessämme ja niinkuin paratiiseihin tietysti kuuluu, niin täälläkin yhden matkaseuruelaisistani yllätti käärme, joka pudota mätkähti puusta suoraan rouvan aurinkotuolin juurelle. Itse en ehkä toipuisi tällaisesta traumasta koskaan, sillä jo jonkun monijalkaisen öttiäisen hiippailu huoneeni pöydällä sai minut suunniltani ja liki ottamaan taksin lentokentälle ja kotia kohti. Yksin ollessani olisin saattanut tämän toteuttaakin, mutta nyt vaan yritin olla aikuinen ja cool ja liiskasin kultakuorisen örkin lopulta korkokengälläni. Auts. Gekot, joita vilisti seinustoilla vipeltäen, alkoivat näiden tapahtumien valossa näyttää jo ihan sympaattisilta ja harmittomilta örkeiltä. Ulkoravintolassa istuessamme toki katseeni tarkasti seurasi seinällä tanssahtelevan gekon toimintaa, ettei noutopöydän rapean salaatin tai höyryävän lasagnen joukosta yhtäkkiä kurkkaisikin pikkuliskonen. Hua Hinissä ei selkeästikään ollut turistikausi, sillä ostettavaa oli suorastaan mahdotonta löytää mistään. Iltamarkkinoilta lopulta löysin jokusen silkkihuivin, joita kulkeutui tuliaiseksi koto-Suomeen. Harvoinpa jää käteiset käyttämättä ja yhtä harvoin sulkeutuu firman luottokortti – ei toki railakkaan ostelun jäljiltä, vaan korttikopioinnin uhriksi joutumisen myötä. Olisihan tuolle korttiongelmalle toki löytynyt joku parempikin hetki kuin ryhmän kanssa Thaimaassa ollessa. Lopulta pääsimme kuitenkin kaikki onnellisesti kirjautumaan ulos sekä hotellista että maasta.

Thaimaa on nyt koettu ja maailmankarttani ja avarakatseisuuteni on taas astetta aiempaakin laajempi. Mitä Thaimaasta jäi päällimmäisenä mieleen? Kuumuus, kosteus, kullanhohtoiset, kuin tuhannen ja yhden yön tarinoista tutut loistopalatsit, jättiläiskokoinen Buddha-patsas, oransseihin kaapuihin pukeutuneet munkit, Hua Hinin suomea huutelevat kangaskauppiaat, sähköjohtojen uskomattomat niput roikkumassa käden ulottuvilla (en ehkä haluaisi sateella niiden ohi kulkea), Hua Hinin valkeaakin valkeampi hiekka, Bangkokin rakennusturvallisuus, jota seurasin paraatipaikalta hotelli-ikkunastani käsin (miten ihmeessä mies roikkuu holtittomasti telineillä noin 50. kerroksen kohdalla ja asettelee metallipalkkeja kaikessa rauhassa) ja rahayksikkö, jota sai joka ostotapahtuman kohdalla laskeskella euroiksi. Mieleen painui lähtemättömästi myös erittäin hyvä ja maukas ruoka. Thaimaa on voimakkaiden mausteiden maa, mutta maa, jossa pähkinä- ja manteliallergikko pärjää oikein mainiosti. Erityisen hyvää ruokaa sain mm. Supatra Riverhouse –nimisessä ravintolassa – eikä ole varmasti koskaan muuten maistunut jääkylmä Cocis niin hyvälle! Ehkä silti maailmankaikkeudessa on vielä monta paikkaa, jotka haluan nähdä ennen mahdollista paluutani Thaimaaseen, niin myyty en kaiken tuon kokemani luksuselämänkään keskellä ollut. Tuhat tarinaa ja kokemusta rikkaampana kiitän taas työnantajaani Oriflamea hienosta kokemuksesta ja mitä mainioimmasta matkaseurasta.

Syksyssä räpiköiden, kesästä unelmoiden,

Marjo