10. joulu, 2021

Hiljaiseloa ja toimintatarinoita

Jos olenkin täällä sivuillani ollut poissaoleva ja elänyt täydellistä hiljaiseloa, olen toisaalla ja työelämän syövereissä ollut kuin vähintäänkin toimintaelokuvan sivuroolihahmo. Milloin ollut täystulituksessa, milloin teleporttautunut itseänikin hämmentävällä tavalla hetkessä paikasta toiseen. Kuukaudelta tai parilta tuntuva ajanjakso onkin yhtäkkiä venähtänyt puolivuotiseksi, kesä muuttunut talveksi (oliko siinä välissä tänä vuonna edes kunnon syksyä?) ja löydän itseni keskeltä kirjakaupan kukkeinta ajanjaksoa, joulua.

Koeaikani taisi jo kuivahtaa kokoon, tai ehkei minulla sellaista ollutkaan.  Olen pyrkinyt aina koeajan viimeisenä päivänä hiukan kulloistakin esimiestäni kiusaamaan kysymällä, että tulisinko vielä seuraavanakin päivänä töihin. Hämmentyneen, minuun kohdistuneen katseen ja huonon huumorintajunikin höystämänä olen aina saanut tulla takaisin 😊. Niin on siis vierähtänyt eka puolivuotiseni kirjamamana maailman kauneimmassa kirjakaupassa. Googlaa vaikka, oikeasti löytyy tämä ihanainen Kirjatalomme maailmanlaajuisestikin upeimpien kirjakauppojen joukkoon moninkertaisesti valituksi tulleena! Jos edellisessä työpaikassa nillitin sokeritoukkien marsseista ja yleisestä epäsiisteydestä, vessan vilkkuvista, discovalaistusta muistuttavista ja epileptikolle taatusti kohtauksia aiheuttavista epämääräisenä välähtelevistä valoista, on nyt työympäristöni niin arvostusta herättävä, ettei sinne ole tullut mentyä vielä kertaakaan virttyneissä fleecehousuissa tai kulahtaneissa Kuoma -jalkineissa. Toisaalta über-kimalteleva paljettimekkonikaan ei ole vielä tehnyt esiinmarssiaan Kirjatalon marmorin ja messingin maailmassa. Odottakaapa jännityksellä, arvon kollegat! Tällä muikkelilla on vielä monta mekkoa jemmassa! No, suurin osa taitaa vain odottaa - hetkeä, jolloin allipaasilinnat pusertuvat taas tiiviisti (tiiviimmin) hihoihin ja mekko niin sanotusti solahtaa ylle (ja ilman avustusta siitä pääsee myös kuoriutumaan ulos). Sannin laulun sanoja lainaten: 2080-luvulla.

Aina, kun tällainen 50+-tyyppi aloittaa uudessa työpaikassa, on nuttu nurin ja takki tyhjänä tovin ennen kuin kaikkeen uuteen ja erilaiseen taas tottuu. Kun siihen vielä lisätään jatkuvassa kielikylvyssä kelliminen, on iltaisin ollut aika helppoa lösähtää sohvalle ilman sen kummempia suunnitelmia. Tunnustan, että joskus olen jopa loistokirjan vierelle nukahtanut, kun arjen mehulinko on vetänyt koko päivän sellaisia kierroksia, ettei ole yhtään enempää puristettavissa. Pyydän siis anteeksi kaikilta, joita olen viimeisten kuukausien aikana laiminlyönyt tai joita tulen lähitulevaisuudessa laiminlyömään – minä olen joko tehnyt raivokkaasti töitä tai sumeilematta nukkunut, torkkunut, pilkkinyt tai muuten vaan möyhinyt auringonkeltaisen sohvani upottavia sohvatyynyjä. Ei mitään henkilökohtaista. (Enkä mainitse niitä unettavia kirjoja).

Mutta voih, kuinka onnellinen olenkaan ollut! Käpylä on aina ollut henkinen kotini ja vaikka kovasti kaipaankin takaisin Ouluun, tunnen olevani nyt kaikin tavoin kotona. Olkoonkin, vaikkei patterit ole näilläkään pakkasilla ja kolmesta huoltopyynnöstäni huolimatta yhtään lämmenneet ja ”vedenvirtausta” kävi joku huoltomies juuri ronkkimassa niin, että nyt kirjaimellisesti vaahtoaa pää pienen vedenpaineen ja onnettoman suihkupään takia. Tip-tip-tip – tipetapetip – tämä teema kantanee myös joulun jälkeiseen aikaan. Blondi ymmärtää ja ei, koska nyt olen kyllä suihkun alla tupla-ajan aiempaan verrattuna. Vaahdon määrä hiuksissa on kuitenkin vakio. Ja ehkäpä joku käy niitä pattereitanikin uudestaan tsekkailemassa, etten enää kolmatta peittoa tarvitse yöuniani turvaamaan. Selkeästikään en ole vielä kuumien aaltojen kourissa, jos jotain positiivista tästä tilanteesta etsii.

Työelämän tositoimissakin olen viihtynyt mainiosti. Paljon on ollut työtä, pientä ja näkymätöntä ja suurempaakin. Koronarajoituksista huolimatta olen katsonut olevani eniten hyödyksi olemalla livenä paikalla Kirjatalossa. Joka kerta iloitsen, kun hiippailen työpaikalleni ja hipsuttelen kaikkia kirjoja, silmäilen lehtihyllyjen aarteita ja ihastelen huikeita muistikirjoja. Niitä on valehtelematta satoja erilaisia ja olen jo ymmärtänyt, etten tule koskaan niitä kaikkia itselleni ostamaan. Pian on tulossa kyllä huikeita samettikantisia Deluxe-muistikirjoja. Josko sellaisen itselle tyynynaluskirjaksi… Voisi kirjoittaa muistiin outoja yöllisiä unia, joissa juttelen milloin pomon, milloin ex-miehen, milloin jalattomana esiintyvän, jo poismenneen isäni kanssa. Kauheasti mulla ainakin on kaikille asiaa, ei ihme, että valveilla ollessani tykkään monesti vaan vetäytyä omiin oloihini ja olla hipihiljaa hajuton ja mauton tyyppi.

Hiljaiselosta huolimatta olen hengissä, hyvinvoivana ja suloisen pulskeana odottelen kaikessa rauhassa joulua. Ja tämänvuotiset piparinpaistamiset – no, onneksi niitä herkkusia saa valmiina kaupasta. Meikäläisen pipari-indeksi huutaa tänäkin jouluna punaisella, joka tarkoittaa, että visusti vielä joku 22.12. tehdään pitkää iltaa sen sijaan, että rauhoittuisin joulun viettoon. Ehkäpä sitten eläkeläisenä Malediivien maisemissa tai Australian auringossa, jossa toimintaköyhä jouluni kestää ainakin kymmenen viikkoa.   

Riemuisaa joulun aikaa toivottaen,

Marjo