21. maalis, 2021

Hissimörköjä ja happivajetta

Mulla on useimmiten kirjaimellisesti jalat maassa. Olen tunnetusti aika nössö eli en ollenkaan viihdy korkeissa paikoissa ja siihen kun yhdistetään vielä suljetun paikan kammoni, on kattaus aika selvä. Ihan paras tunne on vakaa, tasainen maaperä matalapohjaisten kenkieni alla. Tästä tekee poikkeuksen vain meri, jossa maailmaani saa keinuttaa ihan huolella ja minä vaan nautin maisemista ja matkanteosta ilman pahoinvointia tai pelkoa kymmenen metrin aallokosta. Laivassa on ”avautuvia happiaukkoja” eli sieltä pääsee halutessaan parvekkeelle, ulkokannelle – ulos. Ei siellä voi suljetun paikan kammoa tulla.

Olen miettinyt paljon mistä tämä suljetun paikan kammoni oikein kumpuaa. Voiko se olla kokemus aiemmasta elämästä, koska en mitenkään muista, että olisimme koskaan asuneet mitenkään ahtaasti eikä minua ole todellakaan mihinkään lukittu – käytössä ei ole koskaan ollut mitään Vaahteramäen Eemelin verstas -tyyppisiä ratkaisuja. Ainoa muistikuva ahtaaseen paikkaan sulloutumisesta on lapsuudesta, jolloin minua ja siskoani jokusen vuoden vanhempi tätini houkutteli meidät vanhanaikaisen keittiökomeron perälle. Luonnollisestikin kaikki (kolme) ahtauduimme komeroon, koska tätini halusi esitellä meille kykyään saada tuon sisäpuolelta täysin kahvattoman, ulkopuolelta painonupeilla varustetun kaapin avautumista. Kolme tyttöä kaappiin, ovi kiinni – kliks – ja pimeys ja tiiviisti lukittautunut ovi muurina edessämme. Arvannet jo, miten meidän kävi. Pari parkuvaa mukulaa takomassa ovea, kunnes mummini kuuroille korville kantautunut välipalakutsu sai hänet huolestuneena meitä etsimään talon toiselta puolelta. Jep, siellähän me, ehdassa 60-lukulaisessa komerossa vankeina. Saattaahan tuota jotain pientä traumaa tilanteesta minulle jääneenkin kaikkia suljettuja paikkoja kohtaan. Tilanne on välillä äitynyt jopa niin pahaksi, etten yksinkertaisesti kestä ajatusta arkkuhautaamisesta. Tiedän. Minä kai se isäni hautajaisissakin ehdotin siskolleni, että kävisin arkkua hieman aukaisemassa, ihan vaan vähän kurkistamassa, että ensinnäkin isäni siellä sisällä on ja toiseksikin, ettei hänen tarvitsisi olla suljetussa paikassa – jos hänkin vaikka sitä pelkäisi (ei pelännyt ja itse toivoi nimenomaan arkkuhautaamista).

Olen asunut koko lapsuuteni ja nuoruuteni kerrostalossa. Silloin on koti ollut aina korkeuksissa, monesti 4. tai 5. kerroksessa enkä muista, että tilanne olisi ollut mitenkään pulmallinen. Sellaiseksi se taisi kuitenkin joskus 2000-luvun alussa muuttua. Kävi kaksikin kertaa kohtuullisen lähellä toisiaan siten, että juutuin hissiin. Tai oikeammin sanottuna, hissi juuttui kerrosten väliin minun ollessa sen kyydissä. Ensimmäinen kerta oli Helsingin luonnontieteellisessä museossa, jossa olin siirtymässä tuplavahinkovankkureiden (eli kaksostenrattaiden, lapsillanihan on vain vajaa 1,5 vuotta ikäeroa) kanssa kerroksesta toiseen isolla invahissillä, kyydissä minä ja kaksi alle 3-vuotiasta. Kaboom – ja hissi jämähti keskelle kerroksia. Tarina tai muistikuvat eivät kerro kastuiko housut vaiko posket, mutta kuumottava hetki kyllä oli. Painelin kerrosnappuloita, hälytysnappuloita ja ties mitä. Yhtäkkiä hissi nytkähti liikkeelle ja palasi takaisin alakerrokseen. Sanaakaan sanomatta pakitin ulos hissistä ja voin kyllä rehellisesti sanoa, että sillä kerralla ei todellakaan tullut kakkoskerrosta tutkittua. Taisin melko vähin äänin vain poistua ulos koko rakennuksesta ja hyperventiloida hetken kadulla ennen suuntaamista takaisin kohti kotia, joka tuolloin oli tovin Etu-Töölössä. Toinen hissijumikokemukseni liittyy vuosien takaisen työpaikkani pikkujouluihin, jolloin aivan liian humaltuneena ja liian suuripäisenä (muutenkin kuin humalatilan takia) joukkiona tunkesimme porukalla hissiin. Taisihan siinä ovessa joku maininta olla maksimihenkilömäärästä, mutta porukkaa vaan puski kyytiin. Sitten joku vitsaili, että ”nyt sitten jos hissi juuttuisi”. Arvaatko jo? Juuttuihan se. Kiva katsella viikonlopun vastaisena yönä aukotonta hissikuilun betoniseinää jossakin 8. ja 7.kerroksen välillä. Tämäkin tilanne ratkesi pian eli montaa hetkeä emme (muistaakseni) hississä viettäneet, mutta sitäkin tiiviimmältä tuntui sekä pelästymisestä raskaaksi käynyt ilma että kanssamatkustajien paino heidän nojautuessaan yhdellä jalalla seistessään koko painollaan toisia vasten.

Hissijumeista alkoi kausi, jolloin en pahimmillaan suostunut menemään hissillä mihinkään. Kyllähän se kävely on hyötyliikuntaa ja ihan järkevääkin sellaista, mikäli työpaikkasi tai majoituksesi on maksimissaan jossain 6. kerroksessa, mutta miten hoitaa ilman isompaa numeroa pelkotilasi, kun työmatkalla ollessasi huoneesi on 32. kerroksessa hotellissa ja jossa viikon oleskelun aikana hissit muutenkin juuttuivat päivittäin kerrosten välille? Tai jos työpaikkasi on 10. kerroksessa – kerralla vaan sitten koko päivän eväät mukaan, ettei vahingossakaan tarvitse ajella hissillä tai kivuta korkokengissä edestakaisin kerrosvälejä useampaa kertaa päivässä.

Olen suljetun tilan pelkoni kohdannut myös lentokoneessa, kun lentoemännän sulkiessa ovea lähdön hetkellä on ylitseni vyörynyt laavavyöryn kaltainen kuumotus. ”Apua, en voi jäädä. Päästäkää ulos. Happi loppuu. Muutin mieleni. En ole mihinkään lähdössä”. Paniikki yrittää hiipiä kimppuuni ja mielen valtaa nolous. Mitä tapahtuu, jos huudan nyt apua. Pääsenkö vielä pois? Entä matkatavarani, jotka jo ovat kyydissä – mitä niille käy? Ja miten pääsen kohteeseen, jollen nyt vaan rauhoitu ja ajattele pehmoisia ja mukavia, väännä lempimusiikkiani täysille ja unohda missä olen. Hengitä sisään, hengitä ulos. Toista. Sulje silmät ja ajattele olevasi kohteessa, rannalla, merellä, missä tahansa muualla kuin siinä suljetussa putkessa, josta poistumista et voi enää itse hallinnoida. Jokainen, joka on kanssani koskaan nököttänyt hississä tai etenkään vieressäni lentokoneessa, on varmasti huomannut, että noina hetkinä minun on kovin vaikea puhua. Yleensä vain keskityn jollain tasolla hengittämään ja odotan ahnaasti sitä hetkeä, jolloin ovi – hissin tai lentokoneen – aukeaa, näen valoa ja saan tuntea hapen taas kulkevan vapaasti. Sinä hetkenä palaudun omaksi itsekseni, saan takaisin kuuloni, näköni ja normaalisykkeeni. Lentokoneessa opin siedätyshoidolla (eli jatkuvilla työlennoilla) rentoutumaan. Nyt hieman jännittää miten korona-ajan lentomatkojen puuttuminen nakertaa siedätysprosessiani. Aloitanko alusta? Auttaako enää, että istun etuosassa, josta käsin en näe suljettua ovea, tolkutonta penkkirivien määrää tai kenkiään kaivelevia, ”epäilyttäviä” henkilöitä, kun happivajeen rikastuttama mielikuvitus alkaa kehitellä outoja tarinoita?

Miksi sitten julkisesti avaudun tästä pelosta, joka minua yhä matkoillani seuraa? Koska mielestäni on aivan normaalia, että jokainen pelkää jotain. Koska haluan, että matkaseurani myös tulevaisuudessa ymmärtää miksi minulle on niin tärkeää lentokoneessa istua juuri tietyillä paikoilla tai miksi minulta on turha kysyä hississä ollessa yhtään mitään. Olen silloin turvakuoressani sinun tavoittamattomissasi. En tiedä miksi, mutta siellä olen huomaamattomasti hyperventiloiden ja omakehittämiäni mielikuvitusharjoitteita toistaen.

Minulla on elämässäni ajoittaisesti ehkä hissimörköjä ja happivajetta, mutta yhtäkään asiaa ei ole jäänyt pelkojeni takia toteutumatta. Ehkä pelko vain ohjaa minua jatkossakin asumaan alimmissa kerroksissa niin omassa kodissani kuin hotellivalintojeni osalta. Jääpähän enemmän tilaa niitä kattohuoneistoja haikaileville – ja kyllä silti monesti ylitän itseni ja esittelen jatkossakin näköaloja Torni -hotelleista – kunhan sen aika taas muuten on.

Mikä on sinun pahin pelkosi ja miten olet sen ehkä selättänyt?

Marjo