21. helmi, 2021

Omannäköistä elämää

Koronaelämää on takana kohta vuosi. On se minullekin ollut kurjimusta: kotivankilassa lusimista, erakkoelämässä kärventelemistä, monen kivan ja kauniin asian menettämistä. Silti vuosi on ollut myös huikeaa aikaa, jolloin kaiken kuorrutuksen takaa on löytynyt enemmän tilaa ja rauhaa ihan vaan itselle. Siltä osin vuosi on ollut opettavainen ja antanut paljon pieniä oivalluksia ja onnenhetkiäkin – vaikka niitä ehkä pitääkin kaivella hieman syvemmältä ne kunnolla nähdäkseen.

Olen vuoden aikana tutustunut itseeni. Olen kuulostellut ja tarkasti tutkaillut sitä, millainen on aikuinen Marjo. Kun ikää on enemmän takana kuin edessä, voi käsi sydämellä sanoa, että vihdoinkin tiedän, kuka olen. Tiedän mistä tulen, mutta nautin myös siitä, ettei minulla ole aavistustakaan siitä mihin olen menossa. Yhä nautin siitä vapaudentunteesta ja tilasta, jossa periaatteessa kaikki on mahdollista. Ehkä piirtelen joskus aarrekarttoja, mutta täsmällisiä tavoitelistauksia en tee juurikaan koskaan. En tahdo tavoitella kuuta taivaalta tai miljoonaomaisuutta ennen eläköitymistäni. En voi tietää missä olen tai asun 20 vuoden päästä ja niin on juuri hyvä. Enemmän kai ahdistaisi, jos kaikki olisi yhtä selkeää ja läpinäkyvää kuin kristallinkirkas vesi unelmieni Malediivien ympärillä. On minullakin silti tavoitteita, ne vain liittyvät aivan muuhun kuin siihen missä minkäkin ikäisenä olen töissä tai minkä arvoisella autolla kulloinkin ajan. Asuminenkin onnistuu näemmä yhtä hyvin Oulussa kuin stadissa. Ehkä olen keskivertoa sopeutuvampi ja huolettomampi tyyppi, mutta ainakin tunnen itseni.

Pakkopysähtyminen on ihmiselle joskus hyväksi. Useimmiten stoppiin on syynä ulkoiset tekijät, jotka pakottavat tilapäisesti tai tahattomasti kyykkäämään, mutta omaehtoinen pysähdys on minun mielestäni aika ihanan armeliasta. Sellaisina hetkinä ehtii oikeasti miettiä, onko kaikessa kiirehtimisessä tai itsensä hajottamisessa mitään järkeä. Mitkä edes ovat motiivini yrittää jakautua kolmeen eri paikkaan yhtäaikaisesti tai lupautua jokaiseen luottamustehtävään, tapahtumaan tai talkoisiin? Mitä pahimmillaan voi tapahtua, kun vastaan ei? Kukaan ei enää kysy tai pyydä mihinkään ja muutun hajuttomaksi ja mauttomaksi? Olen jo vuosia ylläpitänyt omaa pysähtymisviikkoani. Aikaa ennen koronaa se oli oma loma ulkomailla vailla mitään suunnitelmia tai seuralaisia, tänä vuonna toteutin pysähtymiseni mökin rauhassa puhelin suljettuna ja läppäri kodin työpöydälle hylättynä. Pysähdyn ennen kuin on pakko. Ennaltaehkäisevää työtä kannattaa tässäkin suhteessa tehdä, se on satsaus omaan hyvinvointiin, ei itsekkyyttä.

Luopuminen on monelle kirosana. Minä taas uskon, että kun luovut, niin saat. Et ehkä yhtä hienoja työsuhde-etuja kuin aiemmassa työpaikassasi. Olohuoneen kirjahyllykin voi hetkellisesti näyttää tyhjältä, kun luovut (lähes kaikista) jo kertaalleen lukemistasi kirjoista, mutta luopuessasi jostain, mahtuu hyllyyn ja elämääsi uusia asioita. Niille tulee tilaa, kun niille on varattuna tilaa.

Uskallan yhä unelmoida. Tiedän, että Malediivit saattavat vajota mereen ennen kuin unelmani sen osalta toteutuu, mutta jatkan silti unelmoimista. Unelmat auttavat jaksamaan ja tuntuvat kaikkein kurjimman aikakauden keskellä vaaleanpunaisilta hattarahaituloilta, jotka ovat kaikkien tavoitettavissa ainakin osan vuotta. Ei liikaa, ei liian usein. Tuskin kerran Malediiveilla käytyäni haluan samaa herkkua heti uudemman kerran. Tai niin kuin niitä hattaroita – ehkä vain kerran eläessäni maistaa ja muutoin kulkea huvipuistojen värikkäiden myyntikojujen ohi ja hattaran sijaan suunnistaakin perunankuorikierre -luukulle.

Tapaan monesti sanoa, että asenne ratkaisee. Onhan se melkoinen klisee, mutta seison täpäkkänä sanojeni takana. Minulle se on tarkoittanut, että vaikka työhön on haluttu filosofianmaisteri ja yrityksen ovea hakkaakin merkonomi Tuomikoski, voi asenteella korvata monta puutetta. Tai kun ylipainoinen, tavisvaatteisiin pukeutunut harmaahiiri valitaan kosmetiikkayrityksen johtoon. Kaikki on mahdollista, jos asenne on kohdillaan ja on halua mennä vaikka läpi harmaan kiven. Toki kun kivi muuttuu kirjaimellisesti viiltäväksi kivuksi ohimolla pään hakkautuessa sitä vastaan kerta toisensa jälkeen, on joskus ihan fiksua luovuttaa. Ei se asenne tietysti kanna mahdottomuuksien yli, mutta itsekin useampia henkilöitä rekrytoineena tiedän, että kaiken muun voin oppia paitsi asenteen (ja kaiken muun voi korvata, paitsi elämän).

Suomalaisella on aina sisua. Sinnikkyys on imetty sisuksiimme varmasti vähintään yhtä ahnaasti kuin rasvaisen ravitseva äidinmaito ja periksihän ei anneta koskaan. Havuja, perk*le ja taas mennään. Sinnikkyys näyttäytyy parhaimmillaan siten, että kun maito kaatuu, ei jäädä sitä itkemään, vaan nostetaan ämpäri ja palataan sen kera navetalle uutta maitoa hakemaan. Tai kun Lasse Viren kaatuu juoksukisan 11. kierroksella, kipuaa hän mahdollisesti kirvelistä polvistaan huolimatta hetkessä pystyyn ja jatkaa kisaa - ja kaiken lisäksi vielä voittaa. Toiveikkuus saattaa ehkä hetkeksi aina kaatua, mutta koskaan se ei kuole. Kisakin on ohi vasta kun pilli on soinut tai maaliviiva ylitetty. Suomalainen on sisukas, joskus jopa kovapäinen. Ja kuinka ihania juuri siksi olemmekaan!

Arvoista puhuvat nykyisin kaikki. Yrityksellä on arvonsa, mutta yhtä lailla myös viisikymppinen nainen on toivottavasti löytänyt omat arvonsa – ja ennen kaikkea oman arvonsa. On aika vaikeaa puhua sellaisen asian puolesta, joka täysin sotii omia periaatteita vastaan tai josta ei ole lainkaan omakohtaista kokemusta. Minäkin etenin aikanani aika pitkälle erikoiskahvilayrityksen rekrytointiprosessissa – ja inhoan kahvia! Olisinko koskaan ollut tuossa paikassa onnellinen tai edes uskottava, kun en todellakaan tiedä mitä makusiirappi tai samettinen vaahtokerros kahville tekevät. Ehkä sanallinen rikkaus olisi tasoittanut kulkuani tuossa kahvinpaahteisessa maailmassani, mutta vaikeaa se olisi ollut. Rakkaudestani kaakaoon voisin sen sijaan pitää vaikka luentosarjan.

Lopuksi korostan taas kerran sitä, miten tärkeää on uskaltaa olla oma itsensä ja valita oma tiensä. Monesti sitä ehkä miettii, etten uskalla olla oma itseni enkä ainakaan tuoda esille omaa mielipidettäni. Mitä ihmiset ajattelevat, kun nyt taas kerran muutan tai vaihdan autoa. Miksi edes käytän noloa pipoa, joka oli muodissa 1980-luvulla tai eikö minua yhtään hävetä, ettei minulla ole timanttihipuilla koristeltuja rakennekynsiä, vaan ihan vaan menen luomuilla ja kaiken lisäksi vielä erityisen lyhyillä kynsillä ympäri maata (ne on muuten mökki- ja eräelämässä oikein hyvä valinta). Miltä näytin valokuvissa, vatsamakkarat taas tursusivat ja kaksoisleuan sijaan olikin kolmoisleuka – huono kuvakulma, you know. Mitä hitsin väliä? Olen tavannut montakin nuorta ja erittäin kaunista naisenalkua, jotka kipuilevat huonon itsetunnon kanssa, koska ulkoiset paineet ovat niin kovat. Miten sanoa sellaiselle ihmiselle, että sinä riität ja olet huikea, kaunis, säkenöivä? Että on ihmisiä, jotka ihastuvat ja rakastuvat ja haluavat sinut, vaikka et olisikaan vallitsevan, kapean sektorin asettaman kauneusihanteen mukainen. Sisäinen kipinä ja säkenöinti löytyvät kyllä sitten aikanaan, mutta siihen oivallukseen on nuorilla vielä monta mutkaa ja mailia. Miten meistä kukin osaisi vain tarttua tähän hetkeen ja luottaa siihen, että myös niillä vaihtoehtoisilla ja hieman kiemurtelevimmilla reiteillä pääsee lopulta aina perille saakka?

Eläthän sinä juuri omannäköistäsi elämää?

Rakkaudella,

Marjo