19. joulu, 2020

Ja maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto

Jouluun on enää viisi yötä. Tämä joulu tulee olemaan kaikin puolin erilainen aiempiin verrattuna varmasti meidän jokaisen elämässä. On pidettävä etäisyyttä, muutettava perinteitä, osattava sopeutua ja sopeuttaa. On vaikeaa, kun haluaa halata ja tulla halatuksi. Vuosi on aika pitkä aika odottaa. Tämä joulu on pitkän poikkeusaikavuoden jälkeinen hengähdyspiste, joka on ollut kiintopisteeni viimeisien parin, kolmen kuukauden ajan. Kerrankin hartaasti odotan joulua ja kerrankin ymmärrän erään tuttavan liki viikoittaisten joululaskuripäivitysten virran Facebookissa. Joulu – mikä ihana tekosyy olla tekemättä yhtään mitään.

Omat Facebook-muistoni joulunalusviikoilta jo viimeisten kymmenen vuoden ajan toistavat samaa kaavaa: matkalla Ruotsiin, matkalla Ruotsista, Ruotsissa. Milloin on ollut firman pikkujouluja, milloin budjetin viimeisiä tarkennuksia. Monesti olen jo ajatellut, että eikö kukaan yritysmaailmassa halua tai voi olla se pullantuoksuinen äiti, joka hyvällä omallatunnolla ja kohtuullisella työtaakalla voisi juuri jouluviikolla rauhoittaa illat piparinpaistamiselle, joululahjojen käärimisille tai vaikka joulutunnelman luomiselle. Joka vuosi totean, että olen töissä paikassa, jossa juuri aina ennen joulua on ne kaikkein kiireisimmät hetket, pahimmat projektinsaumat tai muuten vaan suurmuutokset käynnissä. Siinä mielessä ei tämäkään vuosi ole edellisiä erilaisempi. Viimeinen hangouts-kokous ennen joulua taitaa olla 23.12. kello 15. Ehkä pitää sitä itsekkäästi aikaistaa, koska huomasin juuri, että kinkkukauppanikin sulkeutuu tuolloin jo kello 13. Joku sentään vetäytyy joulunviettoon. Ja tänä vuonna ei ole tarvinnut juurikaan matkustaa – kova on kyllä jo ikävä Ruotsiin, vaikkei ehkä juuri tällä perinteisellä matkustusviikollani joulun alla. Poikkeusvuosi tässäkin suhteessa.

Joulu tulee aivan varmasti ilman hössöttämistäkin. En ole itse koskaan lukeutunut niihin, jotka paniikinomaisesti joulua varten puunaavat jok’ikisen nurkan ja naulakonpäällisen, jotta koti kiiltäisi kuin obduktiosalin desinfioitu metallitiski ennen avaustoimenpidettä. Eihän minulla ole tarkoituksenani järjestää jouluista asuntonäyttöä eikä syödä jouluateriaa lattialta tarjoillen. Tuttavapiiriini ei kuulu ihmisiä, jotka arvioivat minua kuljettamalla etusormeaan taulunkehyksen ylälaitaa pitkin pölyjä etsien. En ylipäätään halua kotiini ihmisiä, joille pitäisi esittää, esiintyä tai olla muuta kuin oma itseni. Siksi myös kotini saa olla näköiseni. Tänä vuonna ei ovet koronatilanteesta johtuen muutenkaan avaudu senkään vertaa perheen ulkopuolisille, joten jollen siivoa itseäni tai kotiani varten, ketä sitten? Minusta täällä on jo perussiistiä ja kotoisaa ja esimerkiksi saunaa käytän aivan samalla tavalla, oli se sitten kuurattu jouluksi tai ihan vaan jonain muuna päivänä kuin jouluviikolla. Kuinka ihanan armeliasta, kun ei aseta itselleen paineita. Kukaan muuhan ei sitä puolestamme tee.

Keittiön ikkunaani komistaa yhä kovin syksyinen, jopa loppukesäinen kappa, taitaa olla Vallilan Esplanadi-kuosia. Monena vuonna olen kyllä silittänyt ja vaihtanut jouluverhot, vaikka heti tapaninpäivänä olenkin ne jo halunnut vaihtaa takaisin vanhoihin. Joulukuusi – olkoonkin, että allergiani takia tekosellainen – on perinteisesti kätköstään esille kaivettu vasta joulunaatonaattona ja koristeltu yhteistuumissa lasteni kanssa joululauluja kuunnellen. Nyt lasteni ollessa jo aikuisia en missään nimessä pitäisi kuusta esillä yli uudenvuoden. Ennen siihen kaikkeen liittyi tunnelmaa, pienten ihmisten vilpitöntä iloitsemista kiiltävistä kuusenpalloista ja tuikkivista valoista, mutta nyt mielestäni paras mahdollinen joulukuusi on oma pihakuusi kotipihassa tai mökkirannassa. Olen tainnut saada tarpeekseni kaiken maailman tingeltangeleista ja koristeluista – niin itseni kuin kuusen. Mitä, jos olemmekin molemmat parhaimmillamme paljaina, luonnontilassa olevina? Jos se tuntuu itselle hyvältä ratkaisulta, pitääkö tuntea epäonnistumista tai verrata naapurin jouluvaloövereihin? Kuka sen määrittelee minkä näköinen tai tuoksuinen joulun kuuluisi olla?

Minulle joulu merkitsee rauhoittumisen juhlaa. Niin röyhkeää pomoa ei minullakaan vielä ole ollut, että soittelisi tikusta asiaa jouluaattona. Joulu on minun omaa aikaani läheisteni seurassa. Se on käytännössä tarkoittanut, että viimeisten 21 joulun aikana olen 19 kertaa viettänyt sen yhdessä molempien lasteni kanssa. Muistaakseni vuonna 2009 eli avioeroani seuranneena vuonna lapset viettivät joulun isänsä kanssa. Silloin olin kyllä vähän eksyksissä. Viime jouluna kuopukseni vietti joulua palmujen alla asuessaan vielä Espanjassa (koska työ). Tänä vuonna esikoiseni viettää joulua omalla kotiseudullaan reilun 500 kilometrin päässä (koska työ). Hyvä muistutus, että kaikilla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa itse omiin lomapäiviinsä ja pitää muhevaa kolmen viikon joululomaa (vaikka Facebook-ystäväjoukkoni selkeästi keskivertotyöläistä onnekkaampaa porukkaa onkin). Minä iloitsen kolmesta peräkkäisestä vapaasta, se on luksusta tyypille, joka ei 13 kuukauteen ole pitänyt viikonloppuja lukuun ottamatta kuin yhden vapaapäivän. Siksi aionkin vähäisten vapaitteni aikana keskittyä itseeni. En Tolupulloon, en lattiavahaan enkä todellakaan minkäänlaiseen raastinrautaan. Olen tilannut joulukinkun ja pienyrittäjältä joululaatikot ja sienisalaatit, ostanut joululahjat verkkokaupoista jo loka-marraskuussa. Joulukortit askartelin, kun illat olivat vielä valoisia ja joulutarroina piti käyttää viimevuotisia, kun uutta valikoimaa ei vielä kauppojen hyllyillä ollut. Yöpöytäni päällä on jo pinossa jouluksi valitsemani kirjat ja suklaavarastot on täydennetty. Säästän omaa aikaani ja jaksamistani siihen, että osaan pysähtyä iloitsemaan pienistä hetkistä. Joulu tulee ihan varmasti, vaikka kodissa desinfiointiaineen sijaan tuoksuukin valmistaikinasta kyhätty joulutorttu ja ikkunoista puuttuvat tonttukuvat. Otan kiitollisena vastaan tämän joulun ihan sellaisena kuin mitä siitä muodostuu. Onneksi yhteyksiä voi sinne matkojenkin päähän pitää ja joulupäivän iltana lennämme ”yhdessä” tyttäreni kanssa Finnairin virtuaalilennolla Helsingistä Rovaniemelle. Molemmilla on jo Finnairin omat mustikkamehut hankittuna, koska sitä kuulemma matkallamme ykkösluokassa tarjotaan. Taitaa matkaseuraksemme saapua myös itse joulupukki, tule sinäkin mukaan! Lennon voit ostaa Finnairin sivuilta ja lippuhinnan (10 €) tuotto menee Unicefin tukemiseen. Pienistä ilon hetkistä koostuu arjen ja joulun onni. Kunpa sen aina muistaisi.

Joulu ei ole suorittamista, ei itsensä uuvuksiin ajamista. Joulu on tunnetila sydämessä ja läheiset ympärillä omannäköistä joulua viettämässä. Ja maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto.

Suloista ja itselleen armeliasta joulunaikaa toivottaen,

Marjo