7. heinä, 2020

Sanat vähissä ja ryysistä unissa

Joskus tulee elämässä eteen sellaisia solmukohtia, jossa sanat ovat vähissä. Vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin, ei vaan saa ammennetuksi ulos mitään järkevää. Mulla taitaa olla nyt sellainen kausi, joku ikäkriisi tai mitä lie. Sori siis tämä syvä hiljaisuus blogirintamalla.

Olen elänyt ihan outoa aikaa viimeiset 18 kk. Ensin loppuunpaloin työssä, jossa kirjaimellisesti vuodatin verta ja kyyneleitä ja voin todella huonosti niin henkisesti kuin fyysisesti. Sitä, kytikö paha olo jo pinnan alla valmiina, en ole vieläkään ratkaissut. Ehkä. Ehkä viittäkymppiä lähestyessä muutenkin mieleen pulpahtaa kaikenlaista sakkaa, joka sumentaa näkyvyyttä kuin pohjamudissa käsipohjaa kyntävä pikkulapsi. Ehkä oman vanhemman kuolema ja siihen liittyvät tunteet tuovat pintaan myös miljoona muuta tunnetta ja tapahtumaa, joiden kytköstä toisiinsa tai omaan elämäänsä ei heti ymmärrä. Sitä yrittää kipuilla elämänsä 3d-palapelin kanssa, vaikka jok’ikinen tuosta 13200 palan paloista on melkein identtisiä keskenään. Ei näistä voi tulla kokonaista, ei ainakaan ihan hetkeen tai ilman jonkun kärsivällisemmän ihmisen apua! Asioiden pohtiminen ja kuvitteellisen palapelin kokoaminen menee välillä niin syvälle tunteisiin, että se tunkeutuu myös uniin, joissa yöstä toiseen keskustelen mm. ex-miehen, vanhan naapurin, suosikkipomoni tai nuoruuden ihastukseni kanssa. Viime yönä oli taas ruuhkaa terassillani, kun uudenvuodenjuhlijat paukuttivat rakettejaan. Yksi juhlijoista oli alasti ja pelkäsin jotain mustasukkaisuuskohtausta, jos nakuilijan vaimo näkee tilanteen. Samalla vartioin, ettei erään juhlijan pikkulapsi putoa terassikaiteeni yli. Keskustelin myös kuvitteellisen kollegan Pöyhösen kanssa Finnetin liikennesopimuksista ja yritin saada kiskottua ikkunaani kiinni, kun alkoi sataa kaatamalla. Terassillani oli kuitenkin niin paljon porukkaa, ettei ikkuna mahtunut kiinni ja mietin unessani, olenko ylipäätään epäkohtelias, jos vetäydyn omiin oloihini ja häädän vieraat pois pihaltani. Miten alaston pärjää hangessa ja pysyykö pikkulapsi varmasti turvassa, jos minä en kaikkea sitä valvo? Tällaisten unien näkeminen on kyllä niin outoa ja tavallaan uuvuttavaakin, ettei tosielämässä jaksaisi paikoitellen enää keskustella yhtään ruokalistavalintoja syvällisempiä. En edes yritä tulkita uniani, mutta joku selkeä toisto niissä on. Ehkä haluaisin välillä keskittyä vain itseeni enkä parantaa koko maailmaa? Todennäköisesti sinäkin olet jo unissani vieraillut, sen verran ollut ryysistä ja porukkaa  tullut viime aikoina siellä tavattua. Huh.

Onneksi olen aina ollut hullunrohkea ja uskallan tehdä ratkaisuja, joita lähipiirikin seuraa välillä henkeään pidätellen. Elin pääosan viime vuodesta omannäköistäni vapaaherrattaren elämää, joka koostui aktiivisesta seuraelämästä ja lukuisista taidenäyttelyistä, konserteista ja kaveritapaamisista. Tuli syksy, rahat loppuivat ja oli muutenkin taas aika palata ruotuun, aamuherätyksiin ja aikuisuuteen. Aloin kuitenkin ensin täysipäiväiseksi opiskelijaksi, joka oli aivan hurjan hauskaa puuhaa. Sillä ei kuitenkaan laskuja makseta, joten samalla katsastin työpaikkatarjontaa. Hain (ja pääsin) unelmieni ammattiin matkaoppaaksi ja sijoitusarpajaisissa päädyin sattumalta Espanja-tiimiin. Kaikki minut tuntevat tietävät, että rakastan Espanjaa: sen kulttuuria, kieltä, jalkapalloa, tapaksia, juancarloksia ja aurinkoa – ihan kaikkea. Mutta isäni kuoli, taloni oli yhä myymättä – ei siis kovin hyvä ajatus lähteä puoleksi vuodeksi maailmalle 700 euron kuukausipalkalla, kun asiat kotimaassa olivat pahasti keskeneräisiä. Hain ja pääsin töihin rekrytointialan yritykseen. Viime hetkillä torppasin suunnitelmani ja päädyinkin aivan toisaalle. Muutin Ouluun ja ryhdyin retkimamaksi. Päätöksen myötä tuli hetkeksi rauha myös uniin.

Sitten iski korona. Se tuli jostakin takavasemmalta ja laittoi kaiken uusiksi. Pelästyin, vetäydyin omaan poterooni ja laitoin kaikki työntekijänikin omiin poteroihinsa. Yhtäkkiä kohtaamisia ei oikeassa elämässä enää ollut, unimaailmassani ryysis jatkui yhä. Ei taidenäyttelyitä, ei ystävien tapaamisia, ei konsertteja. Kaupassa piti käydä vain tarpeeseen ja Prisman käytävillä kaikui kuulutus, jossa pyydettiin viettämään kaupassa vain tarpeellinen aika. Ei siis satunnaisia kohtaamisia hyllyjen välissä, ei keskusteluja randomien kanssa kirpputorin parkkipaikalla tai Hollihaan hevosmaalauksilla. Työkaveritkin etänä, joten sanat säästyivät. Niiden kanssa taitaa olla sama kuin rakkauden osalta: mitä enemmän käytät, sitä enemmän se kasvaa. Tuli hiljaista. Yksinäisyys iski. Kaiho tarttua toisen käteen, painautua kainaloon ja kuulla, että kaikki järjestyy kyllä, tämä korona, elämä, unimaailma, rakkaus, tyhjyydentunne, ne konsertitkin. Mutta eipä juancarlosit tai oulun urhot minua kotoa löydä ja kun on sanat vähissä, ei tarvitse edes etsiä kanavaa niitä eteenpäin tuutattavaksi. Jossain välissä tajusin, että taas kerran olin kuitenkin tehnyt oikean ratkaisun. Ura rekrykonsulttina olisi varmasti tukehtunut mahdottomuuteen jo koronakaaoksen ensi metreillä ja opaselämä ilman turisteja olisi sekin saattanut olla aika erikoista. Ei siis hassummat hetket olla etänä verkkokauppiaan roolissa, vaikka se yksinäiseltä tuntuikin.

Mulla on ihan selkeästi joku viidenkympin kriisi koronakärvistelyn lisäksi. Sanat ovat vähissä ja yksinäisyyskin yllätti. Ottaisin tilalle mieluusti vaikkapa yhden viidenkympin villityksen, kiitos. Se kuulostaa iloisemmalta ja tapahtumarikkaammalta. Nyt toki saan olla villi ja vapaa, mutta en enää osaakaan. Mitä ihmettä, tätäkö on viisikymppisyys (sillä se juhlapäivä sitten lopulta livahti ohi. En ole enää viisikymppistä lähestyvä, vaan laukalla tuon välipisteen jo ohittanut).

Sanat ovat vähissä ja unissani on ryysistä, mutta elämääni mahtuu kyllä yhä uusia ihmisiä. Iso, lämmin ja karhea käsi on plussaa. Tervetuloa kylään livenä tai unimaailmassani.