14. touko, 2020

Minun koronakaranteenipäiväkirjani, osa 2

Korona-aikakautta taitaa olla takana nyt noin yhdeksän viikkoa ja kyllä totisesti jo alkaa erikoisaika tuntua vyötäröllä ja korvien välisellä kovalevyllä. Kaikkien aikojen kevääksi odottamani aika muuttui aivan hetkessä oudoksi pötköksi yhteen liimautuneita, epämääräisiä päiviä, jotka lipuvat ohi jonkinlaisessa hämärässä humutilassa kauhealla, nopeutetulla vauhdilla. Olen kovasti ihmetellyt ihmisiä, joilla on yhtäkkiä aikaa tehdä kaikenlaista ylimääräistä ja jotka ihastelevat suureen ääneen sitä, miten vapaa-aikaa on nyt niin paljon verrattuna aikaan ennen koronaa. Hmmm, siis mitä ihmeen ylimääräistä aikaa? Kun on aiemminkin työmatka ollut sen puolisen kilometriä ja töitä on onnekseni riittänyt nyt vähintäänkin yhtä paljon kuin ennen, en ole kokenut saaneeni yhtä ainoaa lisätuntia vuorokauteeni. Samat työt, samat tiskit, samat tunnit vuorokaudessa. Koira pitää ulkoiluttaa ja kaupassakin olen taas itse käynyt. Luppoajat loikoilen ihan samalla lailla sohvalla katsoen ohjelmaa, jonka päätyttyä en osaisi sitä nimeltä, saati sisällöltään yksilöidä tai lukien kirjaa. Lukemiseen en vain koskaan kyllästy enkä suostu miettimään kuinka paljon aikaani siihen käytän. Ehkä olen jo aiemmassa normielämässäni ollut niin onnekas, että olen niitä vapaahetkiä itselleni saanut, mutta tältä osin ei mikään ole nyt muuttunut. Herään, huhkin ja haaveilen. Vältän toki kohtaamisia: ystäviä, sukulaisia tai edes toista lastani en ole nähnyt kuukausiin ja kaikkien aikojen keikkakesä on valunut viemäristä kuin pesuveden mukana. Tapahtumat lipuvat yksi toisensa jälkeen ulottumattomiin. En minä oikeasti tiedä missä olen elokuussa 2021, en tiedä kiinnostaako minua enää pätkääkään Stadionin avauskonsertit tai Queens-musikaalit, Hassisen Koneet tai Kinky Bootsit. En tiedä kiinnostaako minua ensi vuonna enää mikään, joka vaatii poistumista oman kodin ulkopuolelle ja sosiaalisiin tilanteisiin hakeutumista. Kun on retkottanut erakoituneena sohvaperunana riittävän kauan, ripsiväri on kuivahtanut käyttämättömänä putkiloonsa ja päälle osuu päivä toisensa jälkeen samat pyykkinarulta käyttöön ja pesukopan kautta takaisin matkaavat kotivaatteet, on jo pelkkä käynti vaatehuoneessa hengästyttävä. Mihin tarvitsen kaikkia kymmeniä ja jopa satoja vaatekappaleitani? Miksi taas tilasin uuden, hulmuavahelmaisen mekon, jos kuljen kulahtaneissa kotihousuissani loppuvuodenkin? Onko pakko meikata, jos menee vain omalle pihalle eikä kukaan näe? Huomaako joku videopalavereissa, etten ole valmistautunut kuin asian puolesta? Saako pikaisella huulipunakerroksella luotua illuusion, että olen tikissä – vai riittääkö, että on Powerpointit ojennuksessa, jos omat hiukset eivät sitä olekaan?

Minulle koronakaranteeni – nyt toki jo vapaaehtoiseksi muuttuneena – on ollut ensisijaisesti kurkistus omiin arvoihin ja jaksamiseen. Tiedostan, etten vieläkään – nyt jo vuosi väsähtämiseni jälkeen – jaksa enää alle 7 tunnin yöunilla tai 14 tunnin työpäivillä. En jaksa, jollen pidä taukoja ja syö säännöllisesti. Tärkein huomioni on, että eihän sitä olisi tarvinnut aiemminkaan jaksaa. On ihan ok viettää 10 minuutin happihyppely pihalla koiran kanssa ja nykyisin säntäänkin ulos heti, kun aurinko paistaa täydeltä terältä. Ei se aurinko jaksakaan kuin 10 minuuttia kerrallaan möllöttää ennen pilveen sukeltamista, joten siltäkin osin sopii hienosti työpäivän rytmitykseen. Olen opetellut myös syömään lounasta, koska jossain vaiheessa huomasin, että edellisen päivän jämät kattavat hienosti seuraavalle päivälle pari kevyempää lounasta. Ruokahävikki on ollut aivan minimissään – kuinka olenkaan kätevä emäntä! Samalla on pääsykokeisiin pänttäävä poikanen saanut raswaa koneeseen ja ajatuksen toivottavasti kulkemaan sen veroisesti, että yliopiston ovet avautuvat.

Korona-aika on vaikuttanut elämääni kyllä, sitä en kiistä. Laitoin heti alkuunsa koko henkilökuntani etätöihin (kyllä, me olemme niitä onnekkaita, jotka voimme tehdä työtämme käytännössä mistä tahansa käsin) ja itse olen Oulun sijaan käkkinyt Ylöjärven talossani. Toisissa olosuhteissa taloni olisi jo myyty ja minä vihdoinkin vapaa kahden osoitteen kohtalosta. Nyt on ollut haasteellista edetä, kun kuopus joutui keskeyttämään Espanjan-vuotensa, tavaroita ja kaappeja voi kyllä siivota, mutta UFF ei ota vastaan vaatteita, kirpputorit ovat kiinni, en halua roskalava-palstojen kestohamstraajia kotini nurkkiin pyörimään eikä ole tuntunut mielekkäältä kiinteistönvälitystyyppiäkään pyytää peremmälle saakka. Yleisiä asuntoesittelyjä ei ole tietääkseni kellään käytössä enkä usko, että kukaan ostaa 185 m2 taloa FB-videon perusteella. Hieman siis jumittaa kaikki. Samalla kertaa yritän ajatella, että kaikella on tarkoituksensa, aikansa ja opetuksensa. Olen viimeisten kuukausien aikana oppinut taas saavikaupalla lisää itsehillintää, armeliaisuutta ja rauhallisuutta. Olen viettänyt puhelimessa aikaa enemmän kuin vuosiin, melkeinpä joka päivä viestinyt läheisten kanssa niin oman kuin heidän jaksamisensa varmistamiseksi. Kahden tunnin puhelu äidin kanssa ei ole aika eikä mikään ja monesti olen ollut ystävän lenkkiseurana (hän kuntoilee satojen kilsojen päässä, minä en – hengästymiseltäni en kykenisi samalla juoruamaan). Olen kirjoittanut pinon vanhanajan ruusukuvilla (ja ikimerkeillä varustettuja) postikortteja, joita isolla tikkukirjainkäsialallani täytän kuulumisillani ja lähetän mm. vanhalle naapurilleni ja lasteni isän vanhoille sukulaisille, olen askarrellut kymmeniä kortteja, jotka odottavat aikaa parempaa lähteäkseen aikanaan maailmalle peruuntuneiden tasavuotisjuhlieni kutsuina. Kuljen lähiluonnossa silmät auki ja havainnoin asioita, jotka yleensä jäävät kokematta: valkovuokon kukkaan puhkeamisen, asfaltin läpi puskevan kevään ensimmäisen voikukan ja nurmikon äkkihyökkäyksen näkymättömästä kukkean vihreään muuttuneena. Kaikki on elämässä tänä keväänä muuttunut ja lopulta kaikki on kuten ennenkin, tuttua ja tunnistettavaa. Ihan samalla lailla revin lehdistä ruokareseptejä, joita haaveilen kokeilevani tai sorrun seitsemättä kertaa tilaamaan Hesarin, josta olen niin monesti luopunut jatkuvien jakeluongelmien vuoksi. Eilispäivän puuttunut Hesari korvataan seuraavana päivänä lähettämällä kaksi edellisen päivän lehteä. Ei näin, ei.

Poikkeusaika jättää satavarmasti jälkensä minuunkin. Ehkä massakeikat täysillä stadioneilla vaihtuvat pysyvästi intiimeihin yhden hengen sohvakonsertteihin tai ystävien tasakymppiset yhteiseen skoolaukseen verkossa, etätyöpäivä pysyväksi vähintäänkin viikkotasolla tai valmiiksi ladattu lounasboksi vakionäyksi jääkaapissani. Tiedän vain, että tässä talossa tuoksuu jatkossakin tuore, itseleivottu pulla ja naistenlehtiä tulee aivan liian monia suhteessa niiden lukuasteeseen. Ja ihmisen ikävä toisen luo – se on ikuinen.

Pysythän terveenä.

Marjo