25. maalis, 2020

Minun koronakaranteenipäiväkirjani, osa 1

Tämä on kirjoitus, jollaista en uskonut tai toivonut koskaan kirjoittavani. Korona, sinä ****n viirus, joka hetkessä tulit ja sekoitit koko maailmani. Sekoitit meidän kaikkien maailman.

Korona on aiemmin ollut yksi suosikkipeleistäni. Sitä tahkottiin huolella ja osin myös kiukulla vielä kesällä kummipoikani kanssa iloisen ja sähäkästi säntäilevän Särkänniemi-päivän päätteeksi oman pihan ilta-auringossa. Olutta juon kovin harvoin, mutta kun niin teen (pääsääntöisesti nachoruokien yhteydessä), on valintani ollut Corona. Ja nyt yhtä kaikki on tuo aiemmin niin viattomalta ja vapaudentäyteiseltä kuulostanut nimi saanut aivan uudenlaisen merkityksen. Epäilenpä, ettei eräs liikekeskus koskaan enää käytä alepäivistään nimeä Miinusviirus.

Viimeistään kaksi viikkoa sitten alkoi elämässä uusi ajanjakso. Ainakin minun vaiheeni ja kokemukseni tulevat varmasti koko loppuelämäni ajan jakautumaan ajanjaksoon ennen ja jälkeen koronan. En ole mielestäni panikointiin sortuvaa tyyppiä, vaan yleensä saatan hyvinkin suunnitella varasuunnitelmia ja olla parhaimmillani nimenomaan haastavissa muutostilanteissa. Niin olen ainakin itselleni uskotellut ja samaa viestiä ovat tuutanneet ja minulle toiminnastani vahvistaneet myös useammat ammattirekrytoijat. Mutta kun tuli päivä, jolloin aurinko nousi normaalisti aikataulussaan, mutta valo ei silti minua tavoittanut, oli se pysäyttävä kokemus. Pelottava ja lamaannuttavakin. Ahdistus tuli iholle ja hiljaa ja salakavalasti hiipi myös sen alle. Olen kokenut monenlaista tunnetta: surua, kiukkua, toiveikkuutta, ahdistusta. Yksi kuumottavimmista hetkistä oli, kun jo muutenkin Espanjassa asuneen poikani tilannetta itkeskelleenä luin uutista, jossa kerrottiin Finnairin peruvan kaikki lentonsa Malagaan ja sieltä pois vähintäänkin heinäkuun alkuun saakka. Tunteiden hyökyaalto vyöryi ylitseni. Pääsykokeet – hyvästi. Poikani tapaaminen seuraaviin kuukausiin / vuosiin / ties mihin saakka – heippa. Ja sitten ne pari unetonta yötä, jolloin pakokauhu valtasi jokaisen sopukkani eikä päästänyt otteestaan kuin vasta kolmantena yönä, jolloin pystyin pieninä pätkinä vaipumaan unen lohdullisen pehmeään maailmaan – vain herätäkseni huomaamaan, että kyseessä ei ollutkaan huonosti kirjoitettu dystopia, vaan ikävä todellisuus, joka röyhkeästi iskee läpimärällä, haisevalla rätillä vasten kasvoja.

Päivisin hoidin zombiolostani huolimatta työni ja velvollisuuteni henkilökuntaani kohtaan toimien tukena ja turvasatamana tässä valtaisassa poikkeustilanteessa. Joku silti saattoi etäältäkin huomata hieman poissaolevan keskittymiskykyni ja läsnäoloni. Ne olivat tuhatkiloisen, rintakehäni päällä retkottavan laavalaatan alla totaalisen piilossa. Iltani käytin googlettamalla vaihtoehtoja saada lapsi takaisin Suomeen. Voisiko autolla ajaa halki Euroopan? Milloin rajat suljetaan, onko parempi pysytellä paikoillaan vai yrittää pyrkiä kotimaahan? Voiko käydä niin, että jää jumiin matkan varrelle? Voisiko vuokrasopimusta pidentää yli sovitun toukokuun? Työnantaja varmasti aina mielellään hyvän työntekijän pitää, siinä yksi murhe vähemmän. Mutta mitä tapahtuu, jos työmäärä sielläkin vähenee ja työt loppuvat? Kuinka kauan yksin ensimmäistä kertaa omillaan asuva nuori kestää pakkokaranteenia ja totaalista ulkonaliikkumiskieltoa? Mitä tapahtuu, jos lapsi sairastuu enkä pääse hänen luokseen? Hoidetaanko residenssin omaavat, mutta silti toisen maan kansalaiset yhtävertaisesti espanjalaisten kanssa tilanteessa, jossa hoitoa ei voida enää kaikille tarjota? Miltä tuntuu sairastaa maassa, jonka kieltä ei osaa tullakseen ehkä täydellisesti tai ollenkaan ymmärretyksi? Entä, jos minä sairastun eikä lapsi pääse kuolinkorinani äärelle (toki ymmärsin, että eihän niin tapahdu missään olosuhteissa).

Vajaa viikko sitten torstaina huomasin, että Finnair oli lisännyt vielä jokusen paluulennon Espanjasta viime viikonlopulle. Itkusta sähertäen vielä kerran varmistin lapselta, että hän oikeasti ymmärtää, ettei kyseessä ole viikon tai kahdenkaan viive suunniteltuun aikatauluun nähden, vaan sopeutumistoimia joutunee toteuttamaan kuukausia, ehkä puolikin vuotta. Tiesin, ettei hänellä ole mitään hätää, mutta ainahan meitä äitejä normioloissakin huolestuttaa lastemme ollessa maailmalla ja tällaisessa poikkeustilanteessa huoli kertaantuu. En kuitenkaan halunnut, että lapsi palaa vain, koska ”äiti on nyt vähän ahdistunut”, vaan koska ymmärtää, että eristäytyminen asuntoon ilman parveketta tai terassia pelkkä pleikka viihdykkeenä saattaa jossain vaiheessa muuttua raskaaksi.  Ei tänään, ei ehkä ensi viikollakaan, mutta entä ensi kuussa? Kesällä? Tiesin, että jankutan ja niinpä annoin pojalle hetken hengitysrauhaa. Sitten tuli viesti: ”oiskohan niitä lentolippuja vielä jäljellä?”.

Lentoliput sain kädet täristen varattua. Joka hetki pelkäsin, että yhteys alkaisi pätkiä eikä tilaukseni menisi läpi. Että joku muu nappaisi mahdollisesti viimeisen paikan. Tunnustan, ettei lipun hinnalla olisi juurikaan ollut väliä, luottokortti olisi suhissut aivan sen äärirajoille saakka. Kävi jo mielessä sekin vaihtoehto, että minun on ehkä lapsen isälle soitettava ja pyydettävä apuja. Ei tarvinnut. Itku tuli, kun poika viesti, että tilausvahvistus oli sähköpostissa.

Sitten alkoi ahdistukseni toinen aalto. Perjantai vielä jokseenkin kulki heikolla hapella hyperventiloiden, kun yritin keskittyä vain työhöni. Silti ajatukset harhailivat Fuengirolan rannoilla, niillä samaisilla, joilla vielä tovi sitten itsekin iloiten ja sydän riemua täynnä käyskentelin poikani kotikulmia ihastellen. Lauantaina, lapseni paluuta edeltävänä päivänä, iski paniikki. Kuinka monelle kerroin, että YRITÄN saada lapseni kotiin. Lapsi EHKÄ tulee kotiin. JOS kaikki käy hyvin, näemme jo seuraavana päivänä. Ahdistukseni oli aivan omiin kerroksiinsa kohoavaa. Mitä, jos lentolippu perutaan. Mitä, jos lapseni työvälineitä palauttaessaan joutuu ulkonaliikkumiskiellosta johtuen pidätetyksi. Jos hän juuri edellisenä päivänä saa nuhan/yskän/jonkun taudin eikä siitä syystä pääse lennolle. Jos hän roskia viedessään pudottaa passinsa roskakuiluun (kyllä, passi oli pidettävä mukana myös noilla hetkillä). Jos hän kaatuu ja lyö päänsä, katkaisee jalkansa ja joutuu sairaalaan. Jollei herätyskello herätä ja lapsi nukkuu pommiin ja missaa kyytinsä (joka lähti kotiovelta kello 11.00). Jollei etukäteen tilattu taksi tule eikä mitään muuta ole saatavilla. Tai taksi hajoaa 20 minuutin matkallaan lentokentälle. Poliisi pysäyttää ja vie jonnekin. Lentokentällä on sekaisin kuviot ja jonot niin pitkät, että lapsi ei ehdi koneeseen. Lentokentällä mitataan kuume ja lapsellani onkin sellainen yllättäen. Lentokoneelle tulee tekninen vika tai sen henkilökunta sairastuu ja lentoa ei lennetäkään. Lento on ylibuukattu. Joku sairastuu lennolla ja se laskeutuu ja jumittuu aivan toisaalle.

Lapseni on nyt takaisin kotona, tai kuten hän itse sanoo, äkkilähdön omasta kodistaan kokeneena on takaisin lähtöpaikassaan, vanhassa kodissaan. Hain maskiin ja hanskoihin suojautuneen poikaseni istuen autossani lentokentän parkkihallissa. Ajoimme suoraan – ilman huoltoasema- tai kauppapysähtymisiä – kotiin, jossa olemme nyt kaksin karanteenissa 14 vrk. Tänään tilasimme pizzaa kotiin ja kiltisti ohjeistuksen mukaan jätti kuljettaja pizzamme oven toiselle puolelle. Me kannamme vastuumme ja noudatamme annettuja suosituksia kirjaimellisesti. Olen itsekin karanteenissa, koska tulkitsen altistuneeni mahdolliselle altistuneelle istuttuani kaksi tuntia samassa autossa. Ja toki olisin muutenkin etätöissä kotona jo ihan silkasta helpottumisen riemusta. Aivan mahtavaa, että puliseva porina täyttää muuten niin hiljaisen talon. Tätä ei voita mikään. Tai voittaisi, jos se toinenkin lapseni olisi samassa karanteenissa turvassa kanssamme. Hän on Oulussa oman rakkaansa kanssa. Äitinikin noudattaa kuuliaisesti kotikarenteenia. Itkun toki kirvoitti, kun kävin hänelle lentokenttäkeikkani yhteydessä kaupassa ja jätin ostokset oven taakse nähden vain kaukaa lasivälioven takaa niin rakkaan lettipään ääriviivat. Elämä koettelee nyt, mutta halausten aika tulee vielä.

Tässä yhteydessä haluan vilpittömästi kiittää Finnairia, joka upeasti ja luotettavasti kaiken paineen keskellä toi suomalaisia kotiin. Kiitän lämpimästi myös Baronaa, joka irtisanomisajasta huolimatta ymmärsi tilanteen ja päästi työntekijänsä kotimatkalle vuorokauden varoitusajalla. Mielettömän upeaa joustoa ja ymmärrystä henkilöstöä kohtaan koko 8 kuukauden ajan ja nyt erityisesti poikkeustilanteessa – iso kiitos. Tiedän, kuka hoitaa minun mahdolliset henkilöstötarpeeni tulevaisuudessa. Tiedän myös, että jatkossa sitoutumiseni sinivalkoisiin siipiin on aiempaakin vankempi. Kiitos myös Aurinkorannikon Retu Transfer – suomalainen toimija kyllä hoitaa sovitun kuskauksen säntillisesti ja sovitusti. Kyyti taisi suomalaiseen tapaan liikahtaa jopa minuutin etuajassa 😊.

Kun ihminen ahdistuu, asiat paisuvat. Se ehkä tuosta risteilevien ajatusteni sumasta jo sinulle selvisikin. Tunteet ja huolenaiheet ovat kuitenkin aitoja ja tosielämässä minulle viime viikonlopun aikana tapahtuneita. Ymmärtänet, kun kerron, että oloni on nyt huikean helpottunut. Tiedän, etten voi lapsiani siipieni suojissa tai kuplakuoviin käärien säästää elämän haasteilta, suruilta ja säröiltä, mutta omalle ahdistukselleni sain nyt määriteltävissä olevan kokoisen ja jaksamisen kannalta hallittavan kokonaisuuden. Sillä mielenrauhalla ei ole hintaa ja siitä syystä olisin mielelläni syönyt purkkiherneitä vaikka lopun ikäni saadakseni lapseni lähemmäs. On myös vahvuutta tunnistaa itsessään heikot hetket ja ajoittain kokea ahdistuksen tunnetta. Siitä pitää vain päästä ylitse ja apuna minulla noina parina rankkana päivänä olikin rakas siskoni, äiti ja ystäviä. Etänä toki, mutta ystävällisen ja järkevän sanan tarve on suuri myös meillä ihmisillä, joita yleensä vahvoina pidetään. Älä säästä sanojasi, vaan tue toisia. Jonain päivänä olet itse kauniiden sanojen ja kannattelemisen tarpeessa.

Koronakaranteenipäivä numero 3 on osaltamme nyt takana. Tämä on ihan parasta juuri nyt. Vetoan vielä teihin kaikkiin blogihöyryilyni lukijoihin: pysykää kotona siltä osin kuin se suinkin on mahdollista. Älkää riskeeratko rakkaitanne, älkää ryysikö ja rykikö yleisillä paikoilla. Pysytään yhtään oireilevina kotona ja muutenkin ohjeita tarkasti kuunnellen kannetaan kukin oma osuutemme. Sohvalla istuminen ei loppujen lopuksi ole niin kauhean paljoa pyydetty, eihän?

Rakkautta ja terveyttä,

Marjo