1. maalis, 2020

Keskiyön Hertta ja hellimisen lyhyt oppimäärä

Liki kaksitoista vuotta sitten elämä oli hetken aikaa melkoista turbulenssia. Olin aina haaveillut koirasta ja yhtäkkiä elämässä olikin sydämenmuotoinen ja koiranmentävä aukko. Onnekkaan sattuman ja silloisen työkaverin valppauden ansiosta päädyin lasteni kanssa Keravalle katsastamaan pientä rasavilliä parsonrussellinterrieriä Herttaa, joka tuosta neljän sisaruksen pentueesta etsi vielä omaa kotiaan. Kyseenalaistin omaa motiiviani hankkia koiraa vaikeassa elämäntilanteessa, mutta kasvattaja keskusteli kanssani useaan otteeseen rauhallisesti ja näki, etten yritä koiranpennulla korvata ketään tai mitään, vaan aidosti hakea iloa ja uutta alkua ja elämänvaihetta uuden perheenjäsenen myötä. Tuosta pienestä pötkömakkarasta aivan hullaantuneina nukuin pari yötä ja ilmoitin lopulta, että Keskiyön kennelin Hertta on niiiiin tulossa meille. Ja niinpä tuo pieni tuhisija aika pian siirtyikin uuteen kotiinsa Suutarilan rivitalokotiin loppukesästä 2008.

Hertta oli jo pentuna kovin riehakas ja melkeinpä liiankin villi touhottaja. Kun muut kolme sisarusta – kaksi urosta ja narttu - pysähtyivät meitä muukalaisia välillä nuuskuttamaan ja kierähtelivät uteliaina sylistä toiseen, Hertta-neiti kävi välillä vain moikkaamassa ja jatkoi säheltämistään ihan omissa taajuuksissaan ja itsenäisesti ja itsepäisesti tiloissa seikkaillen. Muistan jo tuolloin ajatelleeni, että meille on tulossa varsin energinen ja vähintäänkin lievillä ADHD-oireilla varustettu pieni sisupakkaus. Sitä totisesti saimmekin.

Hertta on koko ikänsä ollut eroahdistuksesta kärsivä koiruus. Pahimmillaan oireet ilmenevät jatkuvana haukkumisena ja parkumisena hänen jäädessään yksin. Tilanne paheni entisestään, kun ensin esikoinen muutti kotoa, sen jälkeen minä aloin asua viikot toisessa kaupungissa ja lopulta kuopus armeijan kautta katosi omaan elämäänsä Espanjan auringon alle. Koira oli paljon yksin ja alkoi ahdistua aina huomatessaan eteiseen siirtyvät matkalaukut, reput ja nyssäkät. Väkisin olisi aina pitänyt punkea mukaan, vaikka autossa matkustaminen onkin yksi Hertan inhokkilajeja. Vaikka pikkukoira kuinka nököttäisi etupenkillä kuin pehmustetulla kuningattaren valtaistuimellaan, alkaa melkoinen vouhkaaminen jo heti ensimmäisten 20 metrin ajon jälkeen. Ei ole siis hirveästi innostanut kuskata koiraa, joka kapinoi kuljetuksen aikana ja riehuu lopulta myös kohteessa, oli se sitten mikä tahansa. Ehkä tosiaankin ADHD on tätä koirulia seurannut koko sen eliniän, sillä sen keskittymiskyky on aivan susisurkea ja erityisesti isoille koirille on tämä muuten niin kovin herttaisen oloinen terrierini varsinainen bitch, epäsosiaalisuuden ja uhittelun pullistuma pahimmassa mittakaavassaan. Niinpä viimeiset vuodet ovat pitkälti kuluneet Ylöjärven ”erämaassa”, omalla pihalla riehuen ja lenkkejä takapihalta lähtevällä metsäalueella kiertäen. Tosin viime vuosina se metsäkin on ympäriltä kadonnut ja reilut sata omakotitaloa on siihen aiempien pissapaikkojen tilalle tullut. Metsässä en kakkapussien kanssa ole aiemmin taiteillut, mutta aina ei hätä lue lakia ja niinpä siirtyminen kauemmas asutuksesta ei aina onnistu, jos hätä on niin kova, että vana jo vuotaa perästä, vaikka kuinka rivakasti yrittäisimme vehreimmille maalänteille ennättää. Pakkoko oli tonttia pukata toisten ulkoilureiteille.

Viikko sitten olimme tiukan paikan äärellä. Tovin jo oudosti oireillut koirani lopetti kokonaan syömisen, ei oikeastaan enää edes liikkunut, saati reagoinut puheeseen. Ping-pong- tahtia muutoin heiluva ikiliikkuja ja ainainen pomppija ei yhtäkkiä kuullut, nähnyt, kokenut tai kiinnostunut – makasi vain häntä kirjaimellisesti koipien välissä luiruksi painautuneena ja tavoistaan poiketen suuntasi katseensakin nurkkaa kohti. Kun varovasti nostin koiran syliini, se vapisi kuin haavanlehti purevassa talvituulessa. Kuin epilepsia värisyttäisi pientä ja hetkessä romahtanutta. Kyllä muuten tuli kiire! Googlasin lähimmät päivystävät eläinlääkärit, ääni itkusta pätkien soitin lähimpään paikkaan ja kysyin josko voisimme heti saman tien lähteä ajamaan kohti vastaanottoa. Ensimmäistä kertaa koskaan koira halusi mukaan autoon eikä koko 15 minuutin ajon aikana inahtanutkaan. Eläinlääkäriasema Status Tampereen Pyynikintorilla vastaanotti meidät asiantuntevasti ja rauhallisesti, mutta ripeästi toimien. Hertalle tehtiin saman tien ultraäänitutkimus, jossa eläinlääkäri totesi kohdun olevan jäätävän kokoinen, noin 25-kiloisen koiran kohtua vastaavan kokoinen (Hertan paino on 6,1 kg). Ultrassa näkyi myös reippaat määrät märkää kohdun sisällä eli leikkaus jäi oikeastaan ainoaksi hoitovaihtoehdoksi eutanasian rinnalla. Niinpä Hertta jäi lääkäriin ja minut lähetettiin kotiin nyyhkimään. Leikkausennuste oli kuitenkin lupaava, mutta ei se uni silmään tullut ennen kuin loppuyhteenvetosoitto leikkaussalista tuli. Ensin tosin tuli soitto, jossa kerrottiin, että Hertalta on löytynyt lähemmässä tutkailussa myös pari nisäkasvainta ja kysyttiin lupa (ja maksusitoutumus) myös niiden poistamiseen.  Pari kertaa taisi sydän muljahdella ihan omassa huolestumisrytmissään ennen kuin tajuntaan upposi soiton syy. Koira ei ollut kuollut leikkauspöydälle eikä kohtu ollut ehtinyt revetä. Jossain vaiheessa aamuyötä lopulta nukahdin ja aamulla ajoin takaisin eläinlääkäriasemalle hakemaan tokkuraisen pikkukoirani kotiin.

Leikkauksesta on nyt viikko ja Hertta on yhä toipilas. Olen tuonut sen mukanani Ouluun ja pitänyt sitä päivät mukanani töissä. Se nukkuu vieressäni, makaa sohvalla kyljessäni kiinni, seuraa minua vessaan ja vaatehuoneeseen. Tuijottaa minua aivan herkeämättä. Loppuviikon kehityskeskusteluissa oli kolme osapuolta: työntekijä, minä ja sylissäni istuva koira 😊. Eilen pääsin sentään kaupassa käymään, kun tyttäreni tuli koiravahdiksi, tänään kulki koira mukanani kylään tyttären ja vävykokelaan luokse. Missä Marjo, siellä Hertta - samaan aikaan toisaalta söpöä ja silti niin kovin ahdistavaa, koska olen aika pitkään jo yksin ilman velvollisuuksia tai ulkopuolisten aikataulutuksia asustellut. Nyt hengitän samaa ilmaa pikku-parsonin kanssa ja kärsin pienien tassujen ponnekkaista potkuyrityksistä keskellä yötä. Pilkon nakkeja lautaselle ja yritän mairitella kuivaruoan kimppuun. Nostan sohvalle, silitän, taputan, höpötän ja hellin. Välillä käsi osuu paljaaseen vatsanahkaan, johon alkaa untuvanpehmeitä pikkuhaituvia taas hiljalleen kasvaa. Haavat näyttävät siisteiltä, joskin monen yhtäaikaisen leikkauksen vuoksi koira on kuin kursittu berliininmakkara, joka säännöllisin väliajoin vaihtaa asentoon kyljeltä toiselle kuin kesäillan grillivarras. Miten siinä sitten hennoisi työntää toista toisaalle – vaikka välillä se tarkoittaakin sitä, että koira makaa keskellä sohvaa ja minä istun erityisen epämiellyttävässä asennossa puolella kankulla sohvasta taistellen.

Hellimisen lyhyt oppimäärä on nyt ainakin hyvin hallussa ja parhaassa tapauksessa symbioosimme jatkuu vielä hyvinkin viisi vuotta. Sen väljän sohvatilan ja ikiomat, kiireettömät kauppareissuni tai kehityskeskustelut ilman ylimääräistä tuijottelijaa kaipaisin kuitenkin jo pikkuhiljaa takaisin elämääni.

Pikkukoiran uuvuttama emäntä

Marjo