10. tammi, 2020

Reippaana käyn retkimaman urapolulle

Näin perjantaisin saan aina Kauniskirjavaelamani -saittini uusimmat kävijätiedot. Huomasin juuri, että mun blogillani on jo yli 67 000 lukukertaa! Se on kyllä niin paljon kävijöitä, ettei millään voi olla pelkästään minä ja mun mutsi, joku muukin selkeästi käy lukemassa mun tarinointiani. Se vetää kyllä tällaisen tylsän kynän tyypin aikas nöyräksi. Lämmin kiitos! Ehkäpä juuri vilpitön avoimuuteni, railakas rehellisyyteni ja mehukas marinointitapani puhua hankalistakin asioista on se asia, joka ihmisiä kiinnostaa. Yritän tänä vuonna olla aktiivisempi ja löytää aikaa sivustoni huoltamiselle muutenkin kuin joskus ja jouluna. Olethan mukanani? Sitten vaan kertoimet kehiin Oulussa pysymiseni puolesta jne.

Mä olen jo pitkään puhunut vahvasti henkilöbrändäämisen puolesta. Ensin tein brändäämistä omaksi ilokseni ja loin itsestäni kirjamaman ja sittemmin meikkimaman. Olen myös puhunut lukuisissa koulutuksissa siitä, miten tärkeää on etenkin myyntityössä erottautua ja brändätä itsensä, sillä ihmiset haluavat tarinoita ja tunnetta, tositapahtumia ja tarttumapintoja – ehkä vähän sitten sitä tirkistelyäkin. Tässäpä taas oma tahmea tammikuinen osuuteni, olepa hyvä.

Mä olen nyt kaksi kuukautta ollut retkimama, josta olen kyllä aika innoissani. Multa on todella paljon kyselty miltä se nyt on tuntunut vaihtaa mascarat metsästystuotteisiin ja luomivärililat latvalinnustukseen. Vilpittömästi: hemmetin hyvältä! Mähän olen aina ollut tällainen oman polkuni kulkija ja nyt on tamineet kirjaimellisesti vaikka miten monttuisille metsäteille. Mä viihdyn muutenkin paljon paremmin kumisaappaissa Oulun aamuhämärässä tarpoen kuin korkokengissä maailman juhlalavoilla konfettisateessa kipsutellen. Tässä kohtaa saattaisi eräs viisas tuttavani sanoa: ”Marjo se meni taas omia teitään vastavirtaan, loistosta loskaan ja rikkauksista ryysyihin” – ja se on juurikin niin! Pyörin iloisesti hyllyjen välissä ja konttorin käytävillä virttyneissä farkuissa ja värikkään kirjavissa villapaidoissa. Huulipunaa muistan sipaista sitä tahtia, että nuo aiemman työni etuisuudet, kymmenissä eri punasävyissä kimmeltävät kultatuubiset kaunokaiset kestävät käyttönsä puolesta seuraavat 35 vuotta. Harmittaa, että huulipuna on tavallaan tuoretuote. Voi siis olla, että joskus 2050-luvulla joudun taas kosmetiikkaosastolla käväisemään mikäli mielin kurttuisin punahuulin kulkea. Taisi meikkimama löytää omannäköisensä lokeron ryhtyessään retkimamaksi – vaikka enpä ole ennenkään itseäni, saati toisia mihinkään lokeroinut. Rajoja on hyvä rikkoa ja siinä olen pirun hyvä: ylipainoinen nainen kosmetiikkayhtiön johdossa, stadilaissyntyinen nainen metsästysverkkokaupan johdossa. Taas kerran muistutan jokaista epäilijää, että SINÄ itse olet se, joka olet onnesi ja rohkeutesi edessä. Anna mennä, kyllä aikuisen naisen siivet kantaa (vaikka sitä painoa olisikin enemmän kuin puolessa possulassa).

En muista milloin olisin näin paljon työstäni viimeksi iloinnut. Siihen toki vaikuttaa useamman asian yhtäaikainen paikalleen loksahtaminen. Olen nukkunut menneiden vuosien univelat pois (viime kädessä en sittenkään usko sanontaan, että kuolema kuittaa univelat) ja syönyt aamupalan ennen töihin lähtöä (terveisiä vanhalle työterveyslääkärilleni: I did it!). Nelivetoinen, leveäperselämmityksellä varustettu Volvo on vaihtunut lämpösaappain ja lihastyövoimin harpottuun työmatkaan – toki etäisyyttä kotiovelta työpaikalle on reittivalinnastani riippuen vain 590 m – 900 m (kuka sitä nyt aina samoja oikopolkuja viitsii talloa), mutta joka päivä saan ihanan raitisilma-annoksen ja palan hyötyliikuntaa. Aivan parasta – ja Beroccalla sitten loput ponnistukset!

Olen nyt kuukauden asunut Oulussa, jonka viettelevään kutsuhuutoon vastasin silmää räpäyttämättä heti työtarjouksen sieltä saatuani. Oulu on hyvä, Oulu on aito, Oulu on ihana. Mulla ja Oululla on ollut rakkaussuhde jo vähintään pari vuotta. Ensisilmäyksellä 90-luvulla ihastuin, työmatkoillani viime vuosina rakastuin. Oulussa ollessani mieleni on aina vallannut syvä rauha ja hyvä olo. Kyseenalaistaisin tämän tunnetilan, mikäli en olisi siitä ääneen useammallekin oululaisille aikanaan maininnut. Olen ihan oikeasti tuntenut näin Oulua kohtaan jo pitkään ja kun kuopuksen maailmalle muutettua elämä avasi eteeni tällaisen mahdollisuuden, en keksinyt yhtäkään syytä kieltäytyä. En, vaikka olin juuri sisustanut uuden kotini lapsuuteni rakkailla hoodeilla Helsingin Käpylässä ja sopinut jo aloittamisesta uudessa työssä aivan toisaalla. Yksi puhelu laittoi samalla kerralla kaiken palasiksi ja samalla kasasi sen, joka ehkä oli hieman rikki: minut. Minä kuitenkin rikoin lupaukseni, jotta sain ensi kertaa pitkästä aikaa olla läsnä ensisijaisesti itselleni ja samalla toteuttaa oman henkilökohtaisen haaveeni Ouluun muutosta. Pyydän anteeksi sinulta, jota satutin. Tiedäthän, että samalla korjasin itseni, sen hinnan olin nyt valmis ohareistani maksamaan. Oulussa osaan hengittää, oululaisia rakastan. Oulu on mielentila, se on astetta hitaampi syke kuin pääkaupunkiseudun rytmissä. Oulu on satoja kauniita ikkunankehyksiä, lukemattomia kirjavia ovia ja merituulen pieksentää, kansainvälistä kohinaa ja hurmaavan murteen mielenmaisemaa. Entäpä mun työkaverit? Niitä on ollut ihan pakko jo spontaanisti halia, koska ne on niin ihania lutupalleroita, raavaita äijiä ja maailman parhaita tyyppejä. Ja kaikki me ollaan täällä Retkitukussa juuri sinua varten – aidosta intohimosta metsää, ulkoilua ja asiakaskokemusta kohtaan!

Mun matkani retkimamana on toivottavasti vasta aivan alussaan. Ainakin olen omalta osaltani sekä työhöni että tähän yhteen Suomen kauneimmista ja mageimmasta kaupungista sitoutunut.  Tämä on minun Ouluni ja nämä tyypit ovat minun aivan paras retkitiimini. Olen ihanasti pihalla ja mukavasti metsässä - ja niin on juuri hyvä. Reippaana käyn nyt retkimaman urapolulle.

Retkimama-Marjo

PS. Ota myös instassa seurantaan #retkimama ja #kauniskirjavaelamani. Rakastan luonnon lisäksi yhä myös kirjoja, kukkia ja ehkä vähän niitä huulipuniakin <3