27. joulu, 2019

Kiitos ja näkemiin, vuosi 2019

Elämässä on joskus aikoja, kun kaikki ei mene ihan putkeen tai niin nätin mallikkaasti kuin Strömsössä. Minulle vuosi 2019 oli juuri tällainen ajanjakso. Hyvästelen tämän pian jo päättyvän vuoden enemmän kuin ilolla ja totisesti toivon, että uudesta vuodesta 2020 tulee kaikin puolin onnellisempi, tasaisempi ja iloisempi vuosi. Mistä oli vuosi 2019 sitten tehty? Miksi se oli niin poikkeuksellisen raskas, pitkä ja luopumisentäyteinen? Kurkataanpa hieman kuluneen vuoden tapahtumiin (jotta muistuu mieleen myös ne iloiset ja hyvät asiat).

Tammikuu

Tulihan se sitten sekin päivä, kun tämä itkua tuhertava äiti lähetti kuopuksensa, ainoan poikansa Suomen armeijan hoteisiin. Vaikka jo itse kahta osoitetta asuneena olin tottunut siihen, että asun yksin erilläni viikot, oli tyhjentyvän pesän tuntu silti kuitenkin yllättävän tunnerikas asia ja erityisesti niinä viikonloppuina oli iso ikävä, kun poikanen oli poissa ja rämpi pakkasenpuremissa metsiköissä. Ihan ei jokaisena viikonloppuna armeijasta nykyisinkään lomille päästä, joten olihan siinä opettelemista, kun kaupassa käydessä piti muistaa ostaa pienempiä määriä ruokaa ja muutenkin eleltävä satunnaisesti saatujen WhatsApp-viestien varassa. Ei tässä ollut kyseessä huoli siitä, miten lapsi pärjää, vaan miten itse selätän tarpeettomuuden tunteeni tai millä täytän tyhjäksi jääneen tilan niin kalenterissa kuin asuinneliöissä. Töissä oli kiirettä toki sitten senkin edestä, kun viimeistelimme ja viilasimme aiemmin jo tapahtuneita isoja muutoksia välillä liki yötä päivää. Arkea rytmittivät myös satunnaiset työmatkat, kuten viikonloppu Jyväskylässä ja reissut Ouluun ja Rovaniemelle. Koko tammikuun olin vähintäänkin pienessä liikkeessä, vaikka verenpaineet huitelivat jo päälle kahdensadan. Lopulta otin tosissani työlääkärin neuvot ja niinpä eräänä aurinkoisena tammikuisena päivänä tein elämäni rohkeimman teon: irtisanouduin vakituisesta, hyvin palkatusta työstäni vailla minkäänlaista tietoa tulevasta. Kirjaimellisesti valitsin elämän. 

Helmi-maaliskuu

Helmi-maaliskuu olivat minulle vanhasta irtaantumisen aikaa. Pitkän irtisanomisajan vuoksi olin vielä vankasti töissä, mutta taustalla oli jo tehtävä hiljaista luopumista ja järjesteltävä asioita uusiksi, sillä irtisanoutuessani luovuin samalla myös työsuhdeautosta ja -asunnosta. Tuntui, että koko elämä oli palasina edessäni, mutta kuten minut hyvin tuntevat tietävät, toistan myös heille mantraani: ”Muutos on mahdollisuus”. Onhan se. Niinpä pikkuhiljaa konmaritin Helsingin kotini kaappeja ja kävin myös autokaupoilla hankkimassa itselleni ikioman pikku-kultapossun, Yariksen 20-vuotisjuhlamallin. Viis turboista taikka nelivedoista, tämä pikkuinen olisi ikiomani, vaikka mitä tapahtuisi! Maaliskuussa otin vastaan myös hieman ulkoista apua, kun aloitin muutos- ja urasuunnitteluvalmentajan avustuksella miettimään tulevia askelmerkkejäni. Tällaista pääkopan täydellistä tuulettamista ja omien motivaatioiden syväluotaamista suosittelen lämpimästi ihan jokaiselle. Ensikertaa eläessäni oikeasti ajatuksella ja ajan kera mietin mitä erityisesti työelämältä haluan, mitkä ovat minulle tärkeitä arvoja ja asioita, millaisessa työssä tai roolissa haluan olla ja mitä minulla on annettavani. Välillä kaiken vaivuttavan väsymykseni keskellä tunsin, etten ole mitään enkä voi kellekään mitään antaakaan – ja aivan varmasti elämässäni oli päiviä, että näin olikin. Tärkeintä on kuitenkin ottaa kaikesta opikseen ja uskottava itseensä silloinkin, kun kaikki eivät ehkä niin tee. Lämmin kiitos sinulle, M, mikäli tätä luet. Sinä olit aina siinä ja tsemppasit, sait minut muistamaan, että olen ihan hyvä ja kelpaan kyllä. Maaliskuun lopussa lennähdin vielä Tukholmaan viettämään sekä omiani että esimieheni läksiäisiä. Uusien alkujen edessä meistä kumpainenkin. Tietyllä tapaa vedimme yhdessä aloitetun projektin loppuun ja siirryimme sen jälkeisiin uusiin haasteisiin, hän talon sisällä ja minä rohkeasti ulos kohti uutta kurkotellen. 

Huhtikuu

Huhtikuu oli sinnikästä itsetutkiskelun aikaa. Jatkoin muutosvalmentajani kanssa mm. itsetuntemuksen kehittämistä ja päivitin suunnitelmallisesti sosiaalisen median kanaviani. Huollatin työsuhdeautoa, tyhjensin työsuhdeasuntoa ja lopulta ulkoistin itseni kaikesta päivittäiseen työhön liittyvästä. Sitten – kuten niin monesti stressin laukeamisen yhteydessä käy - sairastuin pahaan influenssaan ja makasin pari viikkoa kanttuvei-kunnossa kotona. Viimeinen työpäiväni ei tästä syystä sisältänyt kyynelsilmäisiä kohtaamisia kollegoitten kanssa, vaan illan hämärässä ja kuumeen kouraisemana palautin avaimet tyhjentyneelle työpaikalleni. En katsonut taakseni, kun hiljaa loksautin työhuoneeni oven viimeistä kertaa perässäni kiinni, erkaantumisprosessi oli jo läpikäyty mielessäni niin monta kertaa menneiden kuukausien aikana, että hyvästit oli jo sanottu. Lähinnä koin iloa, helpotusta ja uuden, alkavan aikakauden aiheuttamaa toiveikkuutta. Sen verran väsynyt ja kuumeinen vielä kuitenkin olin, ettei vappu tai edes Lauri Tähkän konsertti tuottaneet minkäänlaista isompaa innostuneisuuden tunnetilaa. Ne vain suoritin, kuten niin paljon muutakin aiemmin.

Toukokuu

Oi ihana toukokuu, oi ihana kirkas kevät, oi vapauden riemu! Olen joskus ollut toukokuussa kesälomalla, joten vielä tässä kohtaa ei iskenyt todellisuuteen, että olen oikeasti vapaa kuin taivaan lintu! Singahdin viikoksi lempisaarelleni Kreetalle, jossa nautin vaihtelevasta säästä, ihanasta joutilaisuudesta ja kymmenestä hyvästä kirjasta. Pääsin vihdoin myös leprasiirtolana toimineella Spinalongan saarella vierailemaan ja hengitin lempeää meri-ilmaa varpaat viilentävissä aalloissa vilistäen. Toukokuu oli hyvä kuukausi.

Kesä-heinäkuu

Kaikkien aikojen kesä! Lapseni kotiutui suunnitelmansa mukaisesti armeijasta kesäkuussa, ja minä puolestani vietin ansaittua lomaa, joka vaan jatkui ja jatkui. Kertaakaan en kokenut itseäni pitkästyneeksi, vaan nautin sieluni kyllyydestä erityisesti ystävien tapaamisesta, lukuisista museokäynneistä, kiireettömistä hetkistä toreilla ja rannoilla sekä olemisen ihanasta helppoudesta. Lepäsin pois menneiden vuosien univelkoja ja tein kaikkea sitä, jota täpötäysi kalenterini ei ollut minulle aiemmin mahdollistanut. Tällaisen kesän vietin viimeksi vuonna 1997 esikoistani odottaessani, jolloin jäin kesäloman ja varhennetun äitiysloman aloittamisen myötä pois töistä kolmea kuukautta ennen laskettua aikaa. Olikin siis jo aika viettää vastaava kaikkien aikojen kesä – sillä kyllä kai jokainen sellaisen kerran reilussa 20 vuodessa ansaitsee!

Elokuu

Elokuu on aina uusien alkujen kuukausi. Silloin käännetään lukukausikalenterista esille syyskausi ja monesti on työpaikan vaihdokseni myös rytmittyneet juuri tähän vuodenaikaan tapahtuvaksi. Kolme kuukautta suloisesti levänneenä aloin hetkittäin tuntea voimaantumista jo siinä määrin, että huomasin sivusilmällä vilkuilevani avoimia työpaikkoja. Päädyin useampaankin työhaastatteluun, mm. nuoruusunelmieni matkaopastyöhön (jollaisen paikan itse asiassa sitten myöhemmin sainkin, mutta otin jatkoajan Espanjaan lähdölleni). Kävin myös Maarianhaminassa risteilyllä esikoiseni palatessa kesätyöstään Ahvenanmaalta, muutin kakkosasuntoni Helsingin Käpylään ja päädyin lopulta haastatteluun Tampereen Aikuiskoulutuskeskuksen Digimarkkinointi-linjalle, jolle tulinkin valituksi. Elokuun lopussa oli taas muutoksia ilmassa, kun lähdin kuopukseni kanssa Aurinkorannikon Fuengirolaan ja palasin yksin poikasen jäädessä asumaan Espanjan lämmön alle. Tyhjentynyt koti tuli taas ihan iholle kiinni, ja vaikka tiesin, että kaikki on mainiosti, taisin silti itkeä koko lähtöpäivän lisäksi myös koko kotimatkan aina Helsinki-Vantaalle saakka. Me äidit!

Syyskuu

Syksyllä minusta tuli aikuisopiskelija! Riemuissani kuin vähintäänkin 7-vuotias ekaluokkalainen kirmasin kauppaan hankkimaan uutta penaalia, kyniä ja lehtiöitä. Siitä se arki sitten lähti kaurapuurolautasten voimin käyntiin: ylös, auton rattiin ja kohti Tamperetta, jossa 20 iloista ja aivan mahtavaa luokkakaveriani toivat elämääni isosti iloa ja upeaa jakamisen riemua, kun auliisti opimme toinen toisiltamme milloin tekstinkäsittelyn jippoja ja milloin maailman parhaita myyntiargumentteja. Aivan mahtava porukka, jossa tällainen aikuismamakin otettiin sydämellisesti vastaan. Ikävä kyllä keskeytin opiskeluni paria kuukautta myöhemmin, kun sain niin upean duunin, etten voinut sitä väliin jättää. Ehdin kuitenkin oppia paljon lisää itsestäni sekä mm. oman osaamisen tuotteistamista, Wordpressiä, Adobea ja sisältömarkkinointia. Syyskuun lopussa järjestin Tampereella poikani vanhalle pelikaverille muisto-ottelun, jossa kokoontui liki 30 vanhaa jalkapallotuttua – niin poikia kuin äitejä, isejä ja valmentajia. Suru ja haikeus olivat päällimmäisinä tunteina mielessämme, kun pelasimme ottelun Juliuksen muistolle. Pelin päätteeksi kuljimme jonossa pelikentän vieressä olleelle hautausmaalle viemään yhdessä kukkatervehdyksen ja kynttilän. Väitän, ettei meistä yksikään ollut kuivin silmin. Tuo hetki jää mieleeni surullisena, mutta samalla myös yhtenä vuoden kauneimmista hetkistä. Se yhteenkuuluvaisuudentunne oli aivan käsittämätön, kuin sanattomasta sopimuksesta me kaikki erilliset ja silti niin yhteenkuuluvat ihmiset kiitimme samalla omasta elämästämme ja muistimme kaiholla jo edesmennyttä, aivan liian nuorena maailmastamme poistunutta pelikaveria. Surun hetkellä ihmistä kannattelee ajatus siitä, ettei ole siinä yksin. Luopumisen tuska on silti raskas kantaa.

Lokakuu

Syyskuussa nuoren jalkapalloilijan haudalla seistessani en vielä aavistanut kuinka lähelle minua suru pian saapuisi. Olin juuri varannut lennot Malagaan ja edessäni piti olla iloinen ja aurinkoinen lokakuinen viikko lapseni seurassa. Tuli kuitenkin surun täyteinen sunnuntai ja soitto, jollaiseen ei koskaan voi olla varautunut. Isäni oli kuollut. Elämääni tuli taas selviytymistila, kaikki jo kerrytetty lepo ja lämmin fiilis tuntuivat hetkessä valuvan pohjattoman kaivon pohjamutiin. Piti järjestää hautajaiset, valita virret, kukat, arkku. Puhua papin kanssa, tilata hautajaiskakku, selvittää hautapaikkaoikeus, hoitaa hautakiven siirto ja miettiä kelle ylipäätään kuolemasta ilmoittaa. Kuolema ei ole todellakaan minkään loppu, ainakin asioiden hoitamisessa se on vasta kaiken alku. Pitää tilata virkatodistukset (joka ei postin lakon aikana ole mikään helppo rasti), laatia perunkirjoitus, sulkea tilejä… Lopulta isäni odotti kylmiössä hautaamistaan ylimääräisen viikon, koska minä lomailin Espanjassa. Joka yö tuolla reissuviikollani näin painajaisia: milloin isäni huuteli minua noutamaan itseään (ja minä aina vastasin, etten voi tulla, koska hän on kuollut), milloin raahautui ilman jalkoja omalta ulkomaanreissultaan tuliaissuklaapalloja kourassaan puristaen. Toinen toistaan oudommat unet piinasivat, mutta silti tuo aurinkoviikko iloisessa seurassa tuli tarpeeseen ja yhä tuon päätökseni takana seison. Hautaamisen kannalta en kuulemma monimutkaistanut asioita, mitään pahaa ei kuulemma tapahdu, vaikka aikaa hieman vierähtäisikin enemmän. Hautajaisissa iski kyllä järjetön paniikki ja mieleni olisi tehnyt repiä arkku auki ja varmistaa, että siellä tosiaan on isäni eikä joku aivan muu. Onneksi ruuvaavat kannen kiinni hautajaisiin. En edes yrittänyt kurkistaa, ehkä parempi niin. Isäni haudattiin Hietaniemen sukuhautaan lokakuun lopussa uskomattoman kauniin aurinkoisen päivän meitä kannatellessa. Lokakuu oli lopullisen luopumisen kuukausi.

Marras-joulukuu

Marraskuussa tulin pitkän prosessin päätteeksi valituksi uuteen työhöni Retkitukun toimariksi. Työsoppari allekirjoitettiin pe 8.11. ja työssäni aloitin heti maanantaina 11.11. Taas kerran yllätin itseni ja varmasti aika monta muutakin, kun tartuin täysin tuntemattomaan tuotealueeseen ja kaiken kukkuraksi vielä muutin Ouluun! Joku voisi sanoa, että taas se Marjo tekee outoja asioita, onkohan se edes tarpeeksi levännyt, mutta olen aina ollut oman tieni kulkija ja uskonut johonkin outoon johdatukseen. Minulla on Oulusta ollut aina hyvä olo ja että elämä heittää tässä vaiheessa eteeni yhtälön, että saan tehdä verkkokauppaa, jota rakastan ja muuttaa Ouluun, josta tulee hyvä fiilis niin en kyllä keksi syytä miksi tällaisesta mahdollisuudesta kieltäytyisin. Elämästä ei koskaan tiedä onko se lyhyt vai pitkä. Voit kuvitella tietäväsi mitä tapahtuu vuoden tai kahden kuluttua, mutta lopulta ymmärrät, ettei mikään ole viime kädessä omissa käsissäsi. Täydellisien suunnitelmiesi väliin voi tulla avioero, oma väsähtäminen tai jopa kuolema. Niinpä olenkin päättänyt elää omannäköistäni elämää ja vain päivän kerrallansa. Ehtiihän tuota tulevaa vielä myöhemminkin stressata. Nyt on hyvä päivä ja sellaista osaa kyllä arvostaa, kun yhden vuoden aikana menettää oman jaksamisensa lisäksi myös lapsensa maailmalle ja lopulta myös isänsä kuolemalle. Vuosi oli ehkä luopumisen vuosi, muttei missään nimessä luovuttamisen vuosi. Vielä jonain päivänä – ehkä juurikin vuonna 2020 - otan sen kovasti haaveilemani Fenix-tatuoinnin.

Toivotan sinulle koko sydämestäni onnellista ja rakkauden- ja ilontäyteistä uutta vuotta 2020. Kiitos ja näkemiin, vuosi 2019. Ja kiitos sinulle lukijani, että olet kulkenut kanssani vuoden 2019.

Marjo