1. marras, 2019

Luopumisia ja kohtaamisia

 

 

 

 

Kulunut vuosi on ollut mulle yksinkertaisesti todella rankka. Sen yhtenä kantavana teemana on ollut luopuminen. Ensin jätin huhtikuussa työni, sitten kuopukseni muutti pois kotoa elokuussa ja lokakuussa isäni kuoli. On siis aika huolella tullut tutustuttua eriasteisiin luopumisen tasoihin ja sitä kautta kuljettua pitkä pätkä oman sisäisen äänen johdattelemana kohti valoa.

Työstä luopuminen ja opiskelujen aloittaminen oli tietyllä tavalla jopa virkistävää. Kun on viimeksi koulunpenkkiä kuluttanut 90-luvulla, oli aivan mahtavaa imeä itseensä oppia porukassa, jossa valtaosa opiskelijoista oli omien lapsieni ikäisiä nuoria aikuisia. Lyhyessä ajassa kohtasin aivan uskomattoman upeita tyyppejä, joilla kaikilla oli jo kiehtovaa elämäkertaa ja tarinaa nuoreen ikäänsä nähden koossa ja ammatillinen elämä monella silti vasta kunnolla alkamassa. Huikeaa osaamista, säihkyvää säkenöintiä, soljuvaa sielunsisaruutta, kipakkaa kyseenalaistamista ja monta, monta musiikkimiestä - siinäpä oli meidän luokan settiä parhaimmillaan, varsinainen valiojoukko, josta varmasti vielä kuullaan.  

Seuraava luopumisen paikka oli kuopukseni muutto kauas pois, aina Espanjaan saakka, joka jätti kotiin ammottavan aukon ja minut painimaan tyhjentyneen pesän syndrooman kanssa. On outo olo, kun samalla kertaa kokee iloa poikasen siipien kantavuudesta ja hänen uudesta elämänvaiheestaan ja samalla iskee itselle pienimuotoinen paniikki ja loputtomalta tuntuva yksinäisyys, kun yhtäkkiä tajuaa omalta kohdaltaan yhden elämänvaiheen loppuun taputelluksi. Sitä voisi tehdä vaikka mitä ja silti ei tee mieli tehdä yhtään mitään. Ruuanlaittokin tuntuu jotenkin merkityksettömältä, kun sitä ei voi enää jakaa itsekin varsin ansioituneena kotikokkina loistaneen lapsen kanssa (leipurimestari -esikoinenhan lennähti pesästä jo pari vuotta sitten). Monta hassua hetkeä ja arjen pientä asiaa jäävätkin yhtäkkiä jakamatta, on yksin, on hiljaista, mutta sisäinen rauha on vielä vähän kadoksissa. Muutos pauhaa ja yksinäisyys kohisee suonissa. Vie aikaa tottua olemaan itsekäs ja tekemään asioita vain itseään varten.

Lisää luopumista oli tiedossa, kun isäni kuoli lokakuun alussa. Monella tapaa hänen maallinen matkansa jäi keskeneräiseksi, ja tätä kirjoittaessani emme vielä tiedä edes kuolinsyytä. Jo toinen sukupolvi lähti kirjaimellisesti istuen, kesken arjen toimien. Kyllähän minä pohdin miten itse sitten mummini ja isäni jälkeen aikanaan tästä ulottuvuudesta poistun. Tuleeko noutaja minullekin niin, etten itse ehdi mitään siitä ymmärtää? Tietyllä tapaa lempeä tapa lähteä. Isäni sai kuolla kotona. Hän ei ehtinyt pahemmin sairastaa, maata sairaalassa tai pelätä kuolemaa. Kävi vain lokakuinen tuulenhenkäys ja yhtäkkiä hän oli poissa. Kuulen yhä hänen äänensä mielessäni ja joka kerran se nostattaa kyyneleet silmiini. Paljon jäi sanomatta. Vanhoja valokuvia katsellessa mieleen tulvii paljon muistoja, ajatuksia ja jopa kysymyksiä. Niistä osaan en saa enää koskaan vastauksia, koska isäni on poissa. Hautajaisista selvisin, koska meillä oli niin uskomattoman upea pappi, etten ole koskaan aiemmin moista aitoa läsnäoloa, käsittämätöntä lämpöä ja suoraan sydämestä kumpuavaa puhetta kokenut. Hänen tapansa kohdata meidät surevat oli niin lempeän rauhaisa, rakkaudentäyteinen ja kiireetön, että kirkossa itkuni taukosi ja mielen valtasi toiveikkuus ja rauha. Joskus lyhyistäkin kohtaamisista jää ikuinen jälki sydämeen. Tämän kokemuksen sinne taputan ja tallennan.

Vuosi on ollut rankka, mutta se on myös antanut paljon. Olen kohdannut paljon uusia ihmisiä, joista suurin osa on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Nämä kohtaamiset ovat muokanneet minua ihmisenä ja vaikken vielä tiedä millaiseksi lopullisesti muokkaudun – tai teenkö sitä edes koskaan – tiedän, että ainakin osa minusta tulee aina nauttimaan ja myös oppimaan jokaisesta kohtaamisesta. Ja ehkä on niin, että saadakseen jotain uutta on annettava jonkun vanhan mennä, on luovuttava ja uskottava, että silti löytää.

Mietteliästä marraskuuta toivottaen,

Marjo