8. loka, 2019

Isälle

Sunnuntaina suru tuli taloon. Lokakuu oli vasta aluillaan, ensimmäinen pakkasyö ainakin osassa maata koettuna ja ruska parhaimmillaan. Kaikkinensa siis sangen kaunis päivä, joka yllättäen kuitenkin keskeytyi siskoni soittamaan suru-uutiseen. Kai sitä ihminen ajattelee, että aikaa on vielä hyvin jäljellä ja jotenkin voisi hallita tapahtumia. Eihän se niin ole. Kuolema kolkuttaa tai sitten se vain astuu taloksi ja vie kerralla, yllättäen, äkillisesti, ei ilmoittele tulostaan eikä kysele lupia tai odota, että saisi asiansa toimitettua tai sanansa sanottua. Minun isäni kuoli toissa päivänä 74 vuoden iässä. Se on toisaalta paljon ja samalla niin vähän. Paljon jäi puuttumaan ja monta kesken. Ja aina jää jotain sanomatta. Syyllisyys ja taakka siitä, ettei sanonut selkeästi. Ollut läsnä, osallisena, mukana. Sitten on jo myöhä. Voi vain uskoa, että isä kyllä tiesi. Ja tiesihän hän.

Viimeiset pari päivää on mennyt hieman usvassa ja muistikuvat erityisesti sunnuntaista ovat melko hatarat. Olin kaupassa suruviestin minut tavoittaessa. Jostain syystä tiesin jo ennen puhelimeen vastaamista. Kun kuulin siskoni äänen puhelimessa, tiesin varmasti. Olisin varmasti luhistunut Pentikin lattialle juuri valitsemani syksynkeltaiset kynttilät käsissäni, jollei ystäväni olisi ollut ottamassa minusta kiinni. Taas kerran ystävyys siis kannatteli ja kirjaimellisesti oli ystävän olkapää vapaana minua varten. Kiitos, Hanna-Kaisa. Ja kiitos myös kaikille muille ystävilleni. Tiedätte, keitä te olette ja sen, miksi olette elämässäni. Te olette siinä silloinkin, kun maailmani romahtaa. Sitä on vilpitön ja vastavuoroinen ystävyys ja toivottavasti olen sen ääneen muistanut teille kertoa, koska jonakin päivänä en voi sitä enää tehdä. Vaikkemme arjen minuuttiaikataulutetussa kiireessämme aina ehdikään läheisiämme tavata, muistetaan kuitenkin edes välillä kertoa, että rakastamme. Tehdään se nyt eikä sitten-kun.

Hautajaisjärjestelyt ovat nyt käynnissä. Tuntuu hyvältä toimia ja saada asioita aikaiseksi. Se on ollut aina minulle luonteenomaista ja helpotus on ollut suuri, kun järjestelyjen yhteydessä varmistui, että saamme isämme hänen toiveittensa mukaisesti Hietaniemen hautausmaalle veljiensä ja isänsä vierelle lepäämään. Kaunis paikka meren äärellä, rauhallisesti isojen puiden katveessa, jossa vain oravien rapina ja sorsien kaakatus rikkoo levollista hiljaisuutta. Täydellinen viimeinen leposija isälle. Stadin kundi loppuun asti – ja sen ylikin.

Minun isäni oli kiltti, hiljainen ja rauhallinen. Me tyttäret olimme hänelle varmasti tärkeimpiä asioita hänen elämässään, vaikkei siitä aina mitään isoa numeroa tehtykään. Isäni oli vaatimaton ja vähään tyytyvä, mutta meille lapsilleen hän tahtoi aina parasta. Ja voi kuinka loputon olikaan hänen aarrekaappinsa, josta hän aina auliisti jakoi meille ja sittemmin myös kuudelle lapsenlapselleen kyniä, vihkoja ja välillä myös uistimia, joista hän oli erityisen ylpeä. Niitä hänellä olikin laaja kokoelma. Isäni oli kova kalamies, joskin hänen veljensä kuoleman jälkeen tuo heidän yhteinen harrastuksensa jäi isältäkin vähiin. Isäni rakasti myös kieloja ja stadia. Hän oli erityisen ylpeä siitä, että oli syntyperäinen stadilainen ja että esimerkiksi minä ja minun lapseni olimme myös Kätilöopistolla syntyneitä. Hän piti Suvivirrestä eikä koskaan sanonut kellekään pahasti. Joskus muistan hymyilleeni, että minä olen varmasti postimiehen tytär, koska itse olen tulta ja tappuraa tyynien vanhempieni rinnalla. Ja postimiehen tytärhän minä olenkin, sillä isäni työskenteli koko työikänsä ajan Postissa.

Pian on jäähyväisten aika ja pääsemme laskemaan isämme haudan lepoon. Kaikki tuntuu niin lopulliselta, surulliselta ja epätodelliselta ja silti uskon, että hänellä on nyt hyvä olla. Tänään tulevaa hautapaikkaa katsomassa käydessäni istuin hetken haudan vieressä olevalla penkillä. Tuolla sukuhaudalla olleen kynttilälyhdyn päällä istui talitintti minua katsellen. Kun nyyhkäisin ääneen, lintu lennähti aivan viereeni suoraan minuun katsoen. Sitten se lensi pois. Haluan uskoa, että sillä oli joku merkitys, haluan uskoa, ettei kukaan vain lakkaa olemasta, vaan viestii tavalla tai toisella, että kaikki on hyvin. Se tuo minulle lohtua surun keskelle. Hyvästi, Fabu.

Pertti Juhani Tuomikoski, 3.3.1945 – 6.10.2019

Isän muistoa kunnioittaen,

Marjo