14. heinä, 2019

Pohjaan palanut

Mun kirjoittamisessani on ollut nyt tooooodella pitkä tauko ja olen sen ihan tietoisesti pitänyt, jotta ajatukseni ovat kunnolla selkiintyneet ja tekstistä on siten pahimmat terävyydet ja tönkköydet hioutuneet. Parin kuukauden lepo on tehnyt hyvää ja juuri nyt vietänkin kaikkien aikojen kesää. Olen tehnyt asioita, joita en viimeiseen viiteen, kuuteen vuoteen ole ennättänyt, jaksanut tai kyennyt. Olen nukkunut pitkään, ottanut välillä jopa päivänokosia, käynyt museoissa ja vaeltanut luonnossa ja puistoissa, lukenut kirjan päivässä -tahtia ja hankkinut kesäkukkia pihalleni. Olen pitänyt puhelinta hyvällä omalla tunnolla äänettömällä, käynyt elämäni ensimmäisen kerran Venäjällä ja voittanut lotossakin pari sataa euroa – senkin ensimmäistä kertaa eläissäni. Tiedän, että moni minua ja taustojani tuntematon saattaa olla venähtäneestä ja epämääräisestä lorvailustani jopa kateellinen, mutta usko – kaiken olen ansainnut.

Minä rakastan mannapuuroa, mutta sen keittämisessä on oltava tarkkana ja tehtävään sitoutunut, sillä maitopohjainen puuro palaa kovin herkästi pohjaan, jollei seosta lempeästi ja säännöllisesti koko ajan vieressä vahtien sekoittele. Joskus puuro on pulpahtanut ryöppyävinä kuplina levylle saakka. Useimmiten kattilassa kiehahtanut ja kevyesti pohjaan palanut puuro on hyvinkin syömäkelpoista, kun puurokauhalla kauniisti siipaisee ruopimatta kuitenkaan kattilan pohjalle saakka. Jos taas liian syvältä kaapii, tulee mukaan väkisinkin tummaksi kärähtänyttä ja kitkerältä maistuvaa pohjaan palanutta puuroa. Pienen pohjaan palamisen takia en kuitenkaan koskaan ole puuroani, saati kattilaani heittänyt menemään. Useimmiten kukaan puuroa syönyt ei ole edes huomannut, että sen keittäjällä olisi ollut mitään teknisiä ongelmia tuotantovaiheessa.

Minulle meinasi käydä kuin kuvaukseni mannapuurolle. Ainekset olivat oikeat ja hyvälaatuiset, parasta ennen päivämäärätkin vielä kaukana tulevassa. Työvälineet olivat kunnossa, mutta silti tekemiseni ja jaksamiseni paloi hieman pohjaan. Taisi olla liian monta kokkia eikä kukaan lopulta ottanut päävastuuta siitä kiehumisvaiheen hämmentämisestä. Huomasin kyllä, että levy on liian kuumalla ja jollen hiljennä kypsentämistä, saattaa mannaryyneilleni käydä köpelösti. Mikään ei palanut loppuun, mutta seos paloi vähän pohjaan. Minusta siinä on vissi ero ja omana vahvuutenani pidänkin erityisesti sitä seikkaa, että tunnistan itsessäni ne hetket, jolloin vauhtia pitäisi vähentää ja hakeutua veden äärelle kuuntelemaan laineiden liplattamista ja omaa sisäistä ääntä. Tulevaisuudessa pidän huolen siitä, ettei mikään maailman mahti vie näitä elintärkeitä hiljentymishetkiä elämästäni. Opettelen tarvittaessa hieman itsekkyyttä. Olen oikeasti vasta nyt ymmärtänyt sen, miksi lentokoneiden turvaohjeissa käsketään laittaa happinaamari ensin itselle ja sitten vasta ryhtyä auttamaan muita. Aiemmin olisin ilman hetkenkään pohdintaa auttanut ensin muita. Itsekästä ja suorastaan röyhkeää pelastaa itsensä vaikkapa ennen omia lapsiaan, eikö? Ja samaan aikaan järjellä ajatellen: miten voit auttaa muita, jos itse voit huonosti, olet ehkä jo tajuttomana? Pohjaan palaneen puuron ja naisen voi hyvinkin pelastaa, mutta loppuun palanutta ei, ei ainakaan nopealla aikataululla. Olen kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin tehdä rohkean ratkaisun. Olen myös suunnattoman kiitollinen niille, jotka ovat päätökseni ymmärtäneet ja minua kauniin sanoin tukeneet. Se on ollut tärkeää pohtiessani nyt ajan kanssa menneitä ja tulevia vuosia. Ihan kaikki eivät ole ymmärtäneet, että luovuin luksuselämästäni ja unelmatyöstä. Ikävä kyllä se työ ei vain ollut minun unelmatyöni. Jonkun toisen varmasti kyllä.

Multa on moni kysynyt miten voin nyt paria kuukautta myöhemmin ja millaisia suunnitelmia mulla on tulevaisuuden varalle. Kiitos, voin oikein mainiosti, nyt on kattila taas uutuuttaan hohtava ja tekemisen riemu ja palo tutulla toimintatasolla. Olen jo valmis uuteen, mitä se sitten ikinä onkaan. Työtä alan aktiivisesti hakea heti elokuun alussa ja töihin menen riemulla ja onnellisen levänneenä vaikka heti, mutta vasta, kun löydän unelmieni työpaikan. Olen nyt tajunnut, ettei kenenkään tulisi tyytyä yhtään vähempään. Minä en halua yhdenkään työn takia muuttaa itseäni toisenlaiseksi enkä myöskään halua olla kenenkään työnantajan kakkosvalinta. Jännityksellä siis odotan missä ja milloin pääsen taas liekehtimään ja viestimään kaikille, että ”I love my job”. Sellainen paikka on taas jossain ja palan jo halusta aloittaa siellä. Sitä odotellessani nautin elämästä. Ei yhtään hullumpaa muuten sekään.

Juuri sopivasti onnellinen, 

Marjo