16. maalis, 2019

Sähkökatkoksia ja suuria muutoksia

Oletko koskaan pannut merkille kuinka suuri merkitys sähkökatkoksella on ihmisen normiarkeen? Yhtäkkiä tuntuu, ettei mikään tehtävä onnistu ilman sähköä ja uusavuttomuuden tunne nostattaa nopeasti päätään, kun riippuvuussuhteen todellinen syvyys punnitaan. Edellisen kerran sähkökatkoksen yllättäessä olin kotikonttorillani tietokonetta näpyttelemässä, kun kuului iso napsahdus ja sitä seurannut välitön hiljaisuus, kun kaikki ilmalämpöpumpusta kesken pesuohjelmaansa olevaan pyykinpesukoneeseen hiljenivät yhtäaikaisesti. Koska sähkökatko käytännössä poikkaisi yhteydet ulkomaailmaan, ajattelin tomerana ja tehokkaana tapauksena pitää ansaitun lounastauon. Vaan kuinkas sitten kävikään? Nopea vilkaisu keittiössä riitti muistuttamaan, ettei ruoanlaitto ilman sähköä olekaan ihan simppeli parin minuutin juttu. Mikro on kuollut, liesilevyt ei toimi. Leivinuuni kyllä eloon herätettävissä, mutta ei sekään nyt ihan hetkessä lämpene eikä tällä kokilla taitaisi aika tai kärsivällisyys ylipäätään riittää herkullisten laatikkoruokien muhittamiseen leivinuunin lempeässä lämmössä. Mutta hei, jos siinä parempia aikoja odottaessa vaikka imuroisi? Ai niin, ladattava varsi-imurikin on latausta vailla – ja se taas vaatii sähköä. Kyllä ei nykyihminen ihan herkästi pärjää ilman sähköä.

Minusta on jo pitkään tuntunut, että henkilökohtaisessa elämässäni on ollut käynnissä pienimuotoinen sähkökatko. Akkuni eivät ole enää hetkeen olleet täydessä tällingissä eikä toimintani ole siksi ollut kaikilta osin yhtä tehokasta kuin aiemmin. Kun sähkökatkos pitkittyy, voi tekemistä jonkin aikaa paikata vaihtoehtoisilla keinoilla, mutta jos se lounasruoka on saatava valmiiksi kahdessa minuutissa kahden tunnin muhittelemisen sijaan, on lopputulosten välillä laadullisestikin isoja eroavuuksia. Mitä elämässäni on sitten tapahtunut? Miksi sähköt eivät ole päällä?

Viimeinen vuosi on ollut aikamoista muutosmyräkkää niin työn kuin privaelämän suhteen. Käsikädessähän nämä asiat tietysti kulkevatkin, mutta totuus on se, että minä vaan kypsähdin vähän kaikkeen. Siihen, että tiistaiaamuna herätessäni luulen hetken olevan lauantai ja hengittelen onnellisena kiireetöntä vapaapäivän rytmiä, kunnes yhtäkkiä todellisuus kalauttaa luulot pihalle. Siis miksi minulla on herätyskello soimassa viikonloppuna? Missä olen, mihin olenkaan menossa? Ja sitten ymmärrän olevani liiallisesta työnteosta niin tokkurainen, että tiistai on muuttunut mielessäni lauantaiksi, hämärtänyt huolellisesti aivoyksikköni ja harhauttanut minut köllimään kaikessa rauhassa suuria unelmoiden. Jossain kaukaa taustalla kuulomuistissani helkähtelee myös lääkärin sanat kuukausien takaa: ”hellitä jo hieman, sinulla on näkyvissä ensimmäisiä työuupumuksen merkkejä”. Hellitinkö, lepäsinkö? Jos niin yritin tehdä, tein sen piirun liian myöhään. Ilo, energia ja tekemisen riemu olivat jo lorahtaneet likaveden mukana loputtoman viemäristön syövereihin, jossa virtauksen kulkusuunta on aina sama.

Siitä se ajatus sitten lähti. Kun on viimeiset liki 11 vuotta ollut käytännössä yksinhuoltaja arjen toimintojen kannalta, on luonnollista, että lasten etu on mennyt aina kaiken edelle. Olen vaihtanut työpaikkaa tarpeen niin vaatiessa, jotta olen voinut ja saanut olla läsnä lasteni tärkeissä hetkissä ja ylipäätään arjessa. Nyt ovat lapset itsenäisiä ja jo maailmalla. Viimeiset vajaat kolme vuotta olen asettanut työni kaiken muun – jopa omien tarpeitteni ja hyvinvointini – edelle. Olen sinnikkäästi tehnyt, toteuttanut, perunut, säätänyt, priorisoinut aina kaiken muun itseni edelle. Omaa tyhmyyttäni, ei kukaan ole niin varsinaisesti kehottanut tekemään. Olen aina kuitenkin ajatellut, että kapteeni ei poistu komentosillaltaan missään erikoistilanteissa. Levon hetki tulee vasta sitten, kun meri on taas tyyni ja näkyvyys hyvä. Mutta kuinka kauan kapteenin katse säilyy kirkkaana sumussa tai vierailla vesillä, jossa silmät herkeämättä ja tauotta tihrustavat taivaanrantaa? Entä jos risteilyaluksen sijaan nauttiikin enemmän pienellä, vaatimattomalla kalastaja-aluksella työskentelemisestä? Onko ylipäätään ok väsyä ja sanoa se avoimesti ääneen? Tai sanoa, ettei vielä tiedä mitä haluaa, mutta alkaa jo aavistaa mitä ei halua? Onko itsekästä sanoa, että nyt on minun aikani ja todeta, että minä olen oman elämäni keskiössä ja haluan selvittää mikä tekee juuri minut onnelliseksi?

Kuten ehkä saatoit tekstini otsikosta arvata, olen jo tehnyt suuria muutoksia elämässäni. Olen irtisanoutunut työstäni ja viimeinen työpäiväni on 30.4. Samana päivänä jätän työpöydälleni rakastamani kakkoasunnon ja vauhdikkaan Volvoni avaimet. Jätän taakseni ainutlaatuisen työn, jonka työsuhde-etuja tuskin saisin yhdelle A4-paperille mahdutettua. Jätän upeat kollegat ja kaikki mahtavat ihmiset ympäri Suomea, taakseni kaiken rakkaan ja rikkaan. Miksi näin teen? Koska nyt on minun vuoroni loistaa. Haluan nauttia jokaisesta hetkestä omien arvojeni mukaisesti, haluan nauraa, iloita ja löytää elämääni taas onnen ja rauhan. Liian monta läheistä ja muuten matkan keskeyttänyttä on jo rinnaltani poistunut. Jos huomista ei enää ole, haluan kokea onnellisuuden ja läheisteni kanssa asioiden jakamisen tässä ja nyt. Keski-iän kriisi tai ei, mutta tämä on minun elämäni. Omat virheeni, oma onnellisuuteni. Siitä puheen ollen, elämääni mahtuu nyt rutkasti rakkautta ja käteeni saa kernaasti tarttua. Ja koska en halua olla työtön, saa minulle mieluusti ehdottaa kaikenlaisia työkuvioita. Jos tunnet minut, sen oikean, aidon Marjon, tiedät mihin kykenen. Kerro miksi olen mielestäsi hyvä tyyppi ja mitkä ovat vahvuuksiani. Sille, jonka vinkistä löydän taas paikkani työelämässä, annan suuren halauksen kera myös matkalahjakortin. Lämpösi on minua todennäköisesti aina ja erityisesti nyt kannatellut, joten sinäkin olet ansainnut osaksesi lämpöä <3.

Sydämellä ja sisulla, suurella intohimolla ja lempeän lujasti kohti valoisaa tulevaisuutta ja uusia seikkailuja kulkien,

Marjo