28. helmi, 2019

Elä - ja anna toistenkin elää

Täytän piakkoin 49 vuotta. Ikäkriisini on onnekseni jo tullutta ja mennyttä ja olen selkä suorana ja itseluottamus kohdallaan omaksunut roolini muhevana keski-ikäisenä, joka elää rohkeasti hetkessä ja ensisijaisesti itseään varten. Olenhan vielä hetken yhä terhakas neli(plus)kymppinen ja nainen parhaassa iässä, en edes viisikymppisten päivädiscoihin vielä kelpaa. Toista se on aikanaan pikkusiskollani kun voi ilolla ja luvan kera lainata henkkareitani ja livahtaa hämyiselle päivähumpalle jo 49-vuotiaana. Päivätanssit kävi muuten itsellänikin mielessä vieraillessani parisen viikkoa sitten Keskisen tavarapuodissa. Alkulämmöt höllyville reisilleni ja nitiseville polvilleni otin puodissa viisi tuntia ostoksien lomassa pyöriessäni ja olisin mieluusti jatkanut liikkumista liukkailla lattioilla, mutta koska nuo kuuluisat päiväkahvitanssit olisivat olleet vasta keskiviikkona ja minä onneton matkaaja olin liikenteessä maanantaina, jäi Tuurin eläkeläispyörähtelyt tällä kertaa kokonaan väliin. Mutta oi, pääsisinpä sinne jortsuihin kärpäsenä katossa tai silmäparina rollaattorin kahvoissa katsastamaan! Ehkä on kuitenkin kaikille osapuolille mukavampaa, etten kärrännyt itseäni hakuriviin, minä kun en osaa sitten pätkääkään tanssia. Ja kyllä, olen to-del-la-kin kiusallisen tietoinen siitä, että hyviin tapoihin kuuluu tanssia aina kaksi kappaletta peräkkäin saman sulopekan käsivarsille osatuupertuneena. Veikkaanpa, että aika moni ukko olisi minut mieluusti jo heti ensitahtien jälkeen palauttanut jäähypenkille.

Keski-ikäisyyden parhaus ja iloinen itsevarmuus ja nauramisen taito ovat yhä tallella siellä jossakin hieman väsähtäneen ja kulahtaneen ulkokuoreni alla. Luojalle kiitos kasvovoiteista ja Oriflamelle kiitos siitä, että niitä on riittänyt viime vuosina ihan lotrattavaksi asti: ”Ihoni on nyt kimmoisampi ja hehkeämpi kuin koskaan aikaisemmin”. No onhan se, ainakin jos olen ensin vähintään puoli desilitraa kirkastavaa ja tasoittavaa täytemaata heittänyt silmieni alle silmäpussien pohjatonta syvyyttä paikkailemaan. Huulipunia laskin kerran lauantaipäivän ratoksi ja ihan omaksi ilokseni omistavani lähemmäs 100 kappaletta ja silti tosipaikan tullessa käsilaukussani pyörii korkeintaan se yksi – ja sekin aina aivan eri värisävyä räiskyvän pinkkien sukkahousujeni tai kirkkaanpunaisen mekkoni kanssa yhteen sovitettavaksi. Kerran lähdin lähikauppaan niin, että ripsiväriä olin ennättänyt sitten ihan toiseen silmään asti sutaista, mutta kaipa joku kiireinen puhelu tai muu vastaava keskeytti sitten tummumistoimenpiteeni ja riensin lopulta kauppaan yksisilmäisenä halloweenhirmuna. Varsinainen meikkimama.

Me ihmiset olemme siitä outoja otuksia, että olemme kovin herkästi aina tuomitsemassa toisten tekemisiä tai puntaroimassa ääneensanomisia. Kuka lukee rivien välistä, kuka vielä kirjoittamatonta tarinaa, aina tiedämme kuitenkin enemmän tai paremmin kuin se toinen osapuoli. On niin vanha viisaus ja jalo totuus, että toisen romu on toisen aarre. Tämä toteamus sopii mielestäni melkeinpä kaikkeen, olipa sitten kyseessä puoliso, auto, työpaikka tai vaikkapa lomakohde. ”Miksi nuo nyt Mallorcalle lähtivät, siellähän on kaikki käyneet. Tahiti sen olla pitää!”. Tai: ”Noin pienen auton ostivat, eivätkö yhtään ajatelleet, ettei sinne mahdu nyt sitten mukaan anoppi. Rumakin vielä, se auto nimittäin. Ja aika kauhea anoppikin on, eihän sen kanssa tule kukaan toimeen. Otti sitten eronneen miehen, eikö muuta enää löytänyt?”

Minä olen aikoinani ollut tupaantuliaisissa, joissa viereeni istahti minulle entuudestaan täysin tuntematon nainen. Hän katsoi minua ja ensi sanoikseen totesi: ”Ai, sä olet nyt sit se kusipää, olenkin sinusta kuullut kaikenlaista”. Tunnustan, että piti hieman pinnistellä, jotta suht´asiallisesti sain esittäydyttyä ja pyysin, että hänkin kertoisi minulle kuka hän on, kun minut jo niin hyvin ennalta tunsi. Kaikki minut tuntevat tietävät kyllä, että aika harvoin jään sanattomaksi, toimettomaksi tai tilanteessa kakkoseksi, mutta pitääkö sen mennä niin, että aina jostain syystä tuomittuna kuljemme elämämme polkuja? Mitä, jos annettaisiin kaikille tilaa elää ja olla ihan juuri omanlaisiansa ja yritettäisiin kunnioittaa toisten erilaisia arvoja, tapoja ja valintoja? Se, mikä toimii toisella, ei välttämättä jollekin toiselle ole ainoa totuus tai oikea tapa elää. Jos lähtökohtaisesti elämme kaikki vain kerran, emmekö tekisi sitä kunnolla ja ensisijaisesti itseämme varten, erilaisuutta kunnioittaen ja itse omat arviomme toisista tehden?

Elä – ja anna toistenkin elää. Jokainen meistä tekee omat virheensä ja vaikka kuinka yrittäisimme muita varoittaa ja suojella vastaavanlaisilta virheiltä tai kokemuksilta, ei se välttämättä ole sille toiselle paras tapa elää. Ehkä siitä virheestä oppii jotain. Ehkei toisen tekemä virhe olekaan toiselle samanlainen huono kokemus, vaan yksi parhaita elämänkokemuksia. Uskalletaan siis olla rohkeita, repäistä silloin, kun siltä tuntuu ja ottaa vastaan se, mitä tuleman pitää. Useimmiten se kuitenkin on hyvää ja kaunista. Sukeltaakin voi silmät auki, niin näkee kuulemma enemmän. Ellei sitten se toiseen silmään unohtunut ripsari sumenna näkökykyä. 

Aina matkalla jonnekin, koska minun polkuni on omani.

Marjo