13. helmi, 2019

Kaunis keski-ikäinen elämäni

Tunnustan heti alkuunsa, että nyt on odotettavissa kovin tunteellista ja henkilökohtaista tekstiä, niin on  ottanut koville viimeisten viikkojen odottamattomat ja kovin monilukuiset suru-uutiset. Yhtäkkiä koko joukko liki oman ikäkauden upeita, näkyviä ja muistorikkaita persoonia on siirtynyt kohti ikuista valoa ja vehreämpiä pelikenttiä. Kaikki he ovat minulle tuntemattomia ja silti niin kovin lähellä ja läheisiä: suosikkiradiojuontajani Sari Seppälä, iki-ihana raspikurkku Harri Marstio, sympaattinen, Ylöjärvelläkin pitkään asunut kiistaton mäkikuningas Matti Nykänen ja nyt viimeisempänä eilen kuollut Olli Lindholm, liki kotikyläni kulmilla asunut ja pienellä kytköksellä Ylöjärveen hänkin liittyneenä. Kirkkauteen, jonnekin kauas taivaan korkeuksiin siirtyi myös serkkuni, minua vain jokusen kuukauden nuorempi mies, jonka matka jäi aivan kesken erittäin nopeasti edenneen syövän takia. Lapsuuteni rakas serkku, jonka kanssa vietettiin monet kesät ja lomat kuin sisarukset konsanaan on nyt poissa ja se heittää sanattomaksi. Elämä heitti meidät hieman erilleen ja nyt on liian myöhäistä kiriä takaisin menetetyt vuodet ja sanoa, että ”hei serkku, olit kyllä rakas ja tärkeä”. Olisiko pitänyt sanoa, kun oli mahdollisuus. Olisi. Hyvää taivasmatkaa, Mikko.

Vuoden ensimmäiset seitsemän viikkoa ovat olleet siis hieman itkunhuuruisia ja pysäyttäviä. Kuolema on hiipinyt taas askeleen lähemmäs ja sen läheisyys kuuraa maailmankuvaani, muistuttaa minulle, että viimeisen hetken ja hengähdyksen edessä kuka tahansa meistä on pieni ja voimaton. Päättäväisyydellä tai vastaan rimpuilemalla ei ole kukaan tähän maailmankaikkeuteen iäksi jäänyt. Tietoisuus tuo lähemmäs ajatuksen, että on oikeasti osattava elää tänään ja nautittava siitä mitä tekee, uskallettava tehdä ehkä rohkeitakin päätöksiä ja tavoitella onnen tunnetta ja omien arvojen mukaista elämää tänään, ei ensi vuonna, eläkkeellä, seuraavassa elämässä. Ei kukaan meistä voi luvata, että jäämme tänne kenenkään rinnalle hänen loppuelämäkseen. Omaksi kyllä ja kunnes kuolema meidät erottaa. Tai erottaako sekään? Minulla on suloinen keski-iän mukanaan tuoma kyseenalaistamiskapinakausi käynnissä. Tutkin ja tutkailen, uskon enkä usko, tahdon enkä tahdo. Keski-ikäisyys myllertää mielessä, kun sille kiireen keskellä antaa sanansijaa ja tilaa. Melkoinen elämänvaihe, ihana, ilkikurinen.

Mä olen ollut sellainen tosielämän selviytyjätyyppi. Ei ole aina elämä mennyt helpoimman mukaan ja silti olen suurimmaksi osaksi elämääni ollut tyytyväinen ja onnellinen. Olen menettänyt, mutta myös saanut ja ehdottomasti plussan puolella kokonaisuutena. Olen ollut välillä hieman ehkä eksyksissä, mutta kartan reunalla keikkuen pysynyt silti aina kuvassa. Olen myös saavuttanut tavoitteeni, joka oli säilyä hengissä, kunnes lapseni ovat omillaan, aikuisia ja vahvoja ja valmiita kohtaamaan elämän ilot ja haasteet. Vaikka mitä tapahtuisi, tiedän, että nyt he pärjäävät. Tämä varmasti kuulostaa omituiselta ja tavallaan onkin välitilinpäätös, mutta yksin lähivanhempana niin pitkään oltuani vastuu on ollut se voima, joka on pitänyt minut kiinni tekemisen touhussa ja tehnyt mietteliääksi. Olen yhtäkkiä tienristeyksessä, jossa voin tehdä päätöksiä täysin itsekkäistä syistä ja omista näkökulmistani. Se on hienoa ja samalla niin haikeaa. Elää aion kuitenkin täysillä ja niin pitkään kuin minulle on päiviä olemassa. Geenien mukaan niitä on paljonkin, kunhan maltan opetella kuuntelemaan kehoani ja levätä, kun verenpaine tai muu asia sitä vaatii. Lindholmin Olli ei koskaan oppinut, minä aion. Tätä kirjoittaessani olen hengähdystauolla kaikesta. Ja totta totisesti: verenpaineenikin tykkää vapaapäivistä. Ja Yön musiikista.

Tommy Hellsten kirjoitti Facebookissaan kuolemasta seuraavasti: ”Kuolema ei sittenkään ole täysin selittämätön. Kuolema on viesti. Viesti siitä miten elämä tulisi elää. Viesti siitä mikä lopulta jää käteen, viesti siitä, mikä jo nyt kannattaa jättää taakseen eikä vasta sitten, kun viimeinen hetki koittaa. 
Pitäisi oppia kuolemaan jo eläessään. Mitä enemmän meissä nimittäin kuolee, kun vielä elämme, sitä vähemmän jää kuoltavaa, kun hetkemme koittaa. Kuolemalla on siis viesti: iloitkaa ja eläkää, heittäytykää ja luottakaa. Älkää pelätkö vaan luovuttakaa ja antautukaa hulluudelle, jota elämäksi kutsutaan. Kaikki on hyvin!”

Elämä on kaunis. Näin keski-ikäisen näkökulmasta katsottuna on siihen tullut ehkä lisää vakavuutta, syvällistä pohdintaa olemassaolon ulottuvuuksista ja tietoisuutta oman elämän rajallisuudesta ja määräaikaisuudesta, mutta elämän kauneus ja kiitollisuus kaikesta on ja pysyy. Jotenkin vasta nyt osaan oikeasti arvostaa sitä, mitä minulla on ollut ja on, kaikella on tarkoituksensa isommassa mittakaavassa katsottuna. Kaunis keski-ikäinen elämäni, kiitos, että olet. Jatketaanhan vielä kohti uusia kokemuksia ja oivalluksia, sillä tällä matkaajalla on kova nälkä nähdä ja kaiho kokea. Ja keski-ikäkin tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että elämä on ehkä vasta puolessavälissä, mitä sitä murehtimaan asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa. Lasini on vielä puoliksi täynnä, ei puolityhjä.

Kiitollinen keski-ikäinen,

Marjo

 

Helmikuisen keskiviikkoni soittolista:

Harri Marstio: Muisto vain jää

https://www.youtube.com/watch?v=DdoVby0rA14

 *

Matti Nykänen: Jokainen tsäänssi on mahdollisuus

https://www.youtube.com/watch?v=6n5CuuLAzwY

 *

Olli Lindholm: Surun aika ja Parrasvalot

https://www.youtube.com/watch?v=13cx4dFaj7I&list=PLC7HJ4pty7iyDF9GG6RkabzsxoaoDzAc3

https://www.youtube.com/watch?v=GMdqGYPaEw8&list=PLfNPUoqpYD5dntA5QPxYKQo0H9UnkVZxx

 *

Sari Seppälä: Potpuri

https://www.youtube.com/watch?v=HW63F1p-Qwc