3. tammi, 2019

Tähyilyä

Ho-hoi, onko maata näkyvissä? Tai mitä on ylipäätään näkyvissä?

Olen juuri varannut ajan elämäni ensimmäiseen tähystykseen, kolonoskopiaan eli paksusuolen tähystykseen ja saanut sähköpostin täydeltä toimintaohjeita. Älä syö ainakaan viikkoon jyviä tai siemeniä, sillä ne tukkivat tähystimen. No, enpä ole aiemminkaan talipalloja nokkinut eli en siis aloita nyt. Ja pähkinäallergikkona en pureskele pähkinöitä muuten kuin sanaristikkojen muodossa. Älä juo muuta kuin kirkkaita juomia, sillä muuten ne värjäävät suolenseinämät. Älä kuitenkaan juo kirkasta viinaa, sillä alkoholinkäyttö on kiellettyä ennen tähystystä (ja oletettavasti myös sen aikana). Älä mene töihin ennen äläkä erityisesti jälkeen tähystyksen, sillä purkaannutat itsestäsi hiilidioksikaasuja vielä pitkään toimenpiteen jälkeenkin. Ok, mielenkiintoista tietää. Saatan siis itsekseni paukkua vielä pitkäänkin. Tyhjennä suolesi ja ajatuksesi (jottet huomaa miten helvetisti itseasiassa pelkäät toimenpidettä). Älä kuvittele ajavasi autoa toimenpidepäivänä ja kestä ylväästi kuin vähintäänkin aikuinen nainen mikäli sinulla ei ole elämässäsi tai toimenpiteessäsi saattajaa, vaan olet itsenäinen ja itsepäinen, muttet silti yksinäinen. No niin, kaipa kotiin yksinkin pääsen mömmöpäissäni hoipertelemaan. Tai sitten vaan bunkkaan Terveystalossa kunnes katseeni kohdentuu ja jalkani vahvistuvat.

Niin, kohta siis tähyillään huolella sisuksiini. Ajatus on ollut pinnalla jo niin monta viikkoa, että jonkun erittäin omituisen ruokaohjelman telkkarissa viime viikolla nähtyäni halusin pikaisesti vain kääntää kanavaa. Siinä ohjelmassa kun valmistettiin possun peräsuolesta jotain herkkukakkusia. En todellakaan halunnut yhtään nähdä miten ruoka olisi valmistunut ja maistunut. Huh. Olen selkeästi saavuttanut keski-ikäisyyden, jossa kroppa alkaa hangata vastaan ja vaatii osakseen huomiota, kostaa oikotiet ja väärät valinnat. Ensin kohosivat verenpaineet ja nyt sitten vatsa vuotaa verta. Kaiken keskellä olet sitten vaan ihan cool, hoidat työsi ja velvoitteesi ja keskityt kaikkeen muuhun paitsi itseesi. Mutta arvaatkos, että varasin nyt toimenpideajan, vaikka samalla ajankohdalla kalenterissani oli työkokous! Siis heittäydyin keski-iän kapinalliseksi ja surutta otin ensimmäisen vapaan ajan piittaamatta pätkääkään siitä onko minulla oikeasti aikaa tuohon toimenpiteeseen mennä. Tunnen itseni merirosvoksi, samaan aikaan riehakkaaksi ja vapaaksi velvotteistani ja toisaalta kovin rikolliseksi ja uppiniskaiseksi. Kiltin tytön syndrooma – suomalainen nainen ei valita, vaan asettaa aina toisten edun omansa edelle. Ja sitten jonain kauniina tammikuisena päivänä vatsaan vain koskee niin, että tajuaa: kun aika on.

Kipukynnykseni on ehkä korkea, mutta pelkokertoimeni täysi nolla. Jo kasvohoidossa sähköimpulsseja saadessani olen valmis kuolemaan hoitopöydälle, sätkin ja sihisen kuin ässäviallinen ankerias kuivalle maalle heitettäessä. En pidä tilanteista, joissa en ole ohjastajan roolissa. Lentokoneessa pelottaa antaa ohjaimet jollekin rändömille-mille-lie-mahdolliselle-mielenterveyspotilaalle-tai-vähintäänkin-viinaa-nauttineelle-kapteeninketkulle ja kasvohoidossa nuori kosmetologityttö saa kasvolihakseni tahdottomasti venymään pelkällä napinpainalluksella, jota hän hallitsee. Välillä oli pakko tarkentaa, että repiikö hän sillä hetkellä minua oikeasti kaksin käsin hiuksistani vai sähkövirran viehko tuulahdusko se kiskoo minua kuvitteellisesti kattoa kohti. Ja vinkkinä, että sen verran kovaa kyytiä sain, että luulin jo hetken amalgaamipaikkojeni tursahtelevan verisestä suustani, mutta ei, siellä ne yhä oletettavasti ovat – eikä sitä vertakaan virrannut, vaikka hetkellinen kipupiikki olikin melkoisen kova. Metallipaikat kuulemma saattavat joskus aiheuttaa kipua, kun sähköimpulssi pyyhältää niiden ylitse poskilihaksia korkeuksiin posauttaen. No, nytpä tiedän tämänkin. Ehkä onkin hyvä, etten aina kovasti googlaile kaikkia sivuvaikutuksia ja ylipäätään tapahtumakuvauksia. Ja mitenkä noita nyt etukäteen edes harjoittelisi. Ainakaan en treenauta paksusuoltani enkä siis kuvittele millään GoPro-actionkameralla kurkistelevani etukäteen suoleni sisälle. Pelottaa vaan niin perkeleesti, mitäpä sitä kieltelemään. Tosin aikanaan umpisuolileikkauksenkin jälkeen kuvittelin, että minut avatessaan lääkäri on löytänyt liudan pieniä vihreitä miehiä tai vähintäänkin virkeitä kasvaimia ja veistellyt ne kaikki ulos samalla kertaa tulehtuneen suolenpätkän kera. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta jos on perillä siitä, mitä oletettavasti on tapahtumassa, ei mielikuvitus ravaa ehkä ihan satasella. Jos leikkaava lääkäri olisi kertonut, että umppari poistetaan tähystyksellä, joka tarkoittaa useampaa reikää vatsanpeitteissä, olisin ehkä luopunut tuosta aliens-teoriastani. Tai jos osastonhoitaja ei olisi haavani nähdessään huudahtanut ”Herraisä, mitä siulta on oikeen leikattu” (tämä onkin jo sitten ihan erillisen tarinan paikka), saattaisin tyynemmin suhtautua näihin lääketieteellisiin ”rutiinitoimenpiteisiin”.

Mitäpä on siis sisuksissani näkyvissä? Risaisia suolenseinämiä, kasvaimia, stressi, joka huutaa nimeäni vaiko ihan jotain muuta? Oletko muuten koskaan kuullut vatsamigreenistä? Kaikkea sitä oppii, kun tulee keski-ikäiseksi ja arkeen sujahtaa entistä enemmän tautitarinoita ja suolitempauksia. Tässäpä oiva puheenaihe lomaltapalaavien kahvipöytäkeskusteluihin! Mutta vakavasti ottaen: mitä sinulle kuuluu tänään? Oletko ok, elätkö elämää, joka tuntuu omalta ja teetkö asioita, joista nautit? Iloitse jokaisesta terveestä päivästäsi ja tee niistä kaikista tarinan arvoisia.

Hyvä tästäkin tulee. Ja siitä tähystyspäivästä myös. Ainakin on taas uusia tarinoita kerrottavaksi.

Marjo