8. syys, 2018

Keski-ikäisyyskö se korvissa suhisee?

Syyskuu on tavallaan aina vuoden välitilinpäätöksen aika. Kesälomat on lusittu ja siitä alkaa uusi kausi, jota rytmittävät lukuisat lupaukset paremmasta elämästä, kevyemmästä olomuodosta tai uudesta harrastuksesta. Tavallaan syksy on kuin minikokoinen vuodenvaihde, kaiken uuden ja ihmeellisen alku. Onhan tämä tähänastinen 2018 ollut melkoinen vuosi. Aina en muista olenko tulossa vaiko menossa, mutta useimmiten kuitenkin liikkeessä ja tien päällä, aina matkalla jonnekin. Vuosi on vierinyt ja nitonut mennessään kuukaudet ja päivät yhdeksi nipuksi, isoksi klimpiksi, josta on vaikea irrottaa mitään yksittäisiä tapahtumia tai ajankohtia.

Olen kiistämättä saavuttanut keski-ikäisyyden. Rinnaltani yhä enevissä määrin putoilee sairaspedeilleen ja hoitoputkiin ihmisiä erinäisistä syistä. Syöpä on tullut osaksi elämää jo hyvin läheltäkin katsottuna ja jokaisella kerralla se jättää jälkensä omaan ajatusmaailmaani. Olenko kokenut kaiken, jos minä olen seuraava? Mitä tekisin toisin, mitä ehtisin vielä tehdä, miten käyttäisin aikani, jonka yhtäkkiä tietäisin olevan kovin rajallinen? Tässä keski-ikäisyyden kärventelemänä olen kaiken kiireenkin keskellä ottanut jokusen toimintatuokion ja käynyt hoitamassa rästiasioita, omaan hyvinvointiin ja terveyteen liittyviä tutkimuksia ja tsekkauksia. Kävin parin vuoden tauon jälkeen papa-kokeessa ja elämäni ensimmäistä kertaa myös mammografiassa. Nyt on minua siis huolella raaputettu ja litistetty ja toistaiseksi on elämässäni siltä osin kaikki oikein hyvin. Huomisesta en onneksi tiedä.

Olen kuitenkin saanut uuden seuralaisen, joka on viimeisen vuoden ajan kulkenut tiiviisti rinnallani ja minussa ahnaasti kiinni roikkuen matkassani missä tahansa olen kulkenutkaan. Se kulkee samalla bussilipulla kanssani ja jakaa ajatukseni ja olotilani. On ensimmäinen, joka tarttuu minua aamuisin koko kropan voimalla kiinni ja on illalla viimeinen, jolle mitään toivotan. Käsken sen painua hornaan, pois minua kiusaamasta. Silti tämä ölliäinen sitkeästi on ja pysyy. Korkea verenpaine, ei mikään mieluisa tuttavuus. En ole onnistunut ottamaan enemmän aikaa itselleni. En ole ennättänyt liikkua, keventää tai rauhoittaa mitään elämässäni, joten vastentahtoisesti – kuten aina kaikkia lääkkeitä kohtaan – jouduin nyt viimein myöntymään ja aloittamaan verenpainelääkityksen. Sen verran huolella lääkäri peloitteli aivoinfarktin  riskistä ja sen verran huolella aloin olla itsekin kyllästynyt jatkuvaan päänsärkyyn ja suhisevan kuumottavaan oloon, että taivuin tablettiostoksille. On ollut päiviä, jolloin olen käytännössä ollut aivan pelistä pois, vaikka fyysisesti olenkin ehkä läsnä ollut. Kuuntelen, mutten kuule. Ajattelen, mutten ymmärrä. Ehkä osasyynä saattaa olla uskollinen toverini verenpaine, jonka haparoiva heittelehtiminen välillä jopa 170/110-tyyppisissä luvuissa on jo kauan korventanut sisintäni ja ilkkuen naureskellut ajottaiselle tehottomuudelleni. Tätä kirjoittaessani olen syönyt lääkkeitä kolme päivää. On ne kyllä melkoisia ihmepillereitä, sillä jo ensimmäisen päivän iltana oli verenpaineeni ainakin sillä mittauksen hetkellä jo ihan mallikelpoista kamaa. Sen enempiä kommentoimatta on tiettyjä sivuvaikutuksia lääkkeistä kyllä ilmennyt. Mihinkään en ole vielä kuitenkaan tuupertunut ja anteeksi, jos aiheutan vessajonoa :-D.

Oloni on nyt paljon parempi, mutta yhä korvissani suhisee. Ehkei se olekaan verenpaine, vaan itse elämä, joka suhisemalla muistuttaa pysähtymisen tärkeydestä. Tai mitä jos se onkin tämä keski-ikä, joka täällä suhisee?  

Marjo