7. syys, 2018

Kahden kodin kulkija

Minulla on aika lailla nyt tasan vuoden verran ollut käytännössä kaksi kotia. Niistä toinen on Ylöjärven ykköskotini, jossa olen virallisesti yhä kirjoilla ja jossa asuu myös poikani, pieni Parsonrussellinterrierini sekä talonmies. Yhä enevissä määrin olen kuitenkin viettänyt aikaa kakkoskodissani Helsingin Oulunkylässä, jossa suloinen citykotini on jo puheenikin tasolla kääntynyt kämpästä kodiksi. Molemmissa tunnen oloni kotoisaksi: siinä missä ykköskodissani omakotitalossa on tilaa ja väljyyttä niin neliöissä kuin pihamaalla, on citykoloni 40 m2:n tiivis tunnelma jotenkin liikuttavan turvallinen. Kaikki on käden ulottuvilla eikä mitään ole liikaa, silti kaikki tarpeellinen löytyy.

Kahden kodin väliä ramppaavana saan hyödyt molemmista asuinyksiköistä ja väittäisinkin, että niissä asuu  molemmissa hieman erilainen Marjo. Citykodissa käy yöpymässä nainen, joka tekee aivan liian pitkää työpäivää ja jonka elämässä ei ole muuta sisältöä kuin työ. Joskus tällä tyypillä on ollut jopa uimapuku laukkunsa pohjalla ja tavoitteena ollut pulahtaa reitin varrelle osuvassa Mäkelänrinteen uintikeskuksessa, mutta sitten työpäivä taas venyy ja uimahallitkin ovat jo sulkeneet ovensa siinä vaiheessa, kun kotimatkabussini lopulta lipuu hallin ohi. Cityversionainen ottaa sen sijaan kotimatkallaan asematunnelin K-marketista mukaansa aivan liian usein Chinamanin valmisnuudeleita, joita vetäytyy syömään yksin kertakäyttövälineillä Oulunkylän rauhaan syysillan jo pimettyä. Asunnossa on toki astioidenkin osalta täydellinen varustus kuudelle, mutta ei ole kiva yksinäisen tehdä ruokaa saati pestä yhden hengen tiskejä. Jotenkin surullista ja samalla niin ihanan lempeän raukeaa saapua kotiin, joka on aina juuri siinä kunnossa, johon sen lähtiessäsi jätit. Tosin nyt ikkunaremontin aikaan saattaa ajoittaisia yllätyksiäkin olla: kadonneita ikkunalautoja, pölyisiä kengänkuvia parkettilattian pintaan piirtyneinä ja ymmärtämättömiä käsinkirjoitettuja lauseita remonttitiedotteen yläkulmaan kirjattuna – ehkä ne ikkunalaudatkin vielä joskus palautuvat, sitäkö siinä yritetään kertoa? Citykodissani on aivan surkea wifi. Edes hankkimani ylimääräinen ADSL-purkki ei aina oikein auta ja välillä olen tuhannen askelta ottanut riiputtaessani purkkia ympäri asuntoa – tuota valtaisaa hallia :-D – etsiessäni toimivaa kenttää. Jonain iltoina menee ihan jumpan puolelle kaikkine kyykkyilyineen, jotta yhteyspalkki heräisi henkiin ja vaatimattomat viestini perheelleni löytäisivät perille. Saattavat muuten joskus luulla minun heidät unohtaneen, kun on niin kovin hiljaista suunnaltani. En se ole minä, se on Telia, joka on hiljaa! Entä mitäpä löytyy citykodin jääkaapista? Tällä hetkellä sieltä löytyy margariinirasia, kylmäsavukinkkua (pitkän säilyvyyden takia), pullo shampanjaa ja toinen kuoharia. Ja suklaata, sitä pitää olla aina kaapissa. Citynainen herää aamulla parisängyssään leveänä äksänä nukuttuaan ajoissa, koska Helsinki-päivinä pitää (yrittää) kihartaa hiukset, vähintäänkin meikata ja miettiä vaatetusta. Työmatkani sujuvat useimmiten juna+metro –yhdistelmällä, joka parhaimmillaan vie vain 22 minuuttia kotieteisestä työpaikan vaatekaapeille. Autolla saman matkan taittaminen vie jopa tunteroisen ja onhan se jännempää julkisilla liikkua, niin monta vanhaa tuttavaakin olen aamuruuhkissa sattumalta tavannut. Citykodissani en tunne pyykkihuoltoa, koska minulla ei ole pesukonetta. Taloyhtiössä on kyllä yhteinen, maksuton pyykkitupa, mutta sen aukioloajat eivät oikein istu minun työaikoihini enkä ole vielä pyykkihuoltoani nakittanut naapurin muuten niin ystävällisille avuntarjoajille. Minulla on vakionyssäkkä, jossa likapyykkini  turvallisesti matkustaa Oulunkylästä Ylöjärven vireään pesulayksikköön.

Landekodin Marjo on se tyyppi, joka on tällä hetkellä enemmän sinut itsensä kanssa. Se on nainen, joka kävelee pitkin pihoja paljain jaloin ja asettautuu riippukeinuun meditoimaan aina kun suinkin mahdollista. Silloin toki naapurin mies päättää samanaikaisesti tehdä tulevan talven polttopuut ja soittaa moottorisahaansa niin, ettei lintujenlaulu saati täysillä soiva taustamusiikki kuulokkeiden kautta kumpikaan kuulu surrausmekkalan yli. Olenkin vilpittömästi sitä mieltä – ja tämä tarina on tosi – että Oulunkylässä on paljon, paljon rauhallisempaa kuin Ylöjärven Metsäkylässä! Täällä pöndellä olen tyyppi, joka osaa nauttia arjesta, hiljaisuudesta, tekemättömyydestä, rasvoittuvista hiuksista, ystävien vierailuista ja pikkukoiran kanssa koheltamisesta. Vieläkään en onkimatoihin koske paljain käsin (kyllä, minulla on oikeasti ollut puutarhahanskat kädessä mato-ongelle ilman talkkaria mennessäni), yhä pelkään hämähäkkejä ja kirkaisen sammakon pihatiellä tavatessani, mutta toisaalta ehdin ja osaan nauttia luonnonläheisyydestä enemmän. Ylöjärvellä kokkaan aina kunnon kotiruokaa ja kiltisti pesen paistinpannut ja kattilakasat käsin. Sen vaivan jotenkin näkee mielellään, kun sitä ruokaa tekee muillekin kuin itselleen. Pesukone laulaa täällä päässä harva se päivä. Lähtöäni edeltävinä päivinä sitäkin useammin, koska ikäänkuin paikatakseni huonoa omaatuntoani siirtymisestäni toiseen kotiini, todellakin valmistelen ykköskodissani kaiken mahdollisen: pesen kaikki mahdolliset pyykit, astiat ja lattiat. Käyn kaupassa, teen ruuan, täytän jääkaapin ja koiran ruokakupin. Imuroin, pyyhin pölyt, pesen pöntöt, suoristan matonhapsut, vien muovit ja kartongit kierrätyspisteeseen, ulkoilutan koiran ja jätän tsemppiviestin keittiön pöydälle. Ja sitten menenkin jo taas kohti toista kotiani.

Mediassa aina välillä kirjoitetaan lapsen oikeudesta molempiin vanhempiinsa eron yhteydessä. Olen samaa mieltä, mutta esitän eriävän mielipiteeni siitä, että lapsella voisi ihan oikeasti olla kaksi tasaväkistä kotia. Ei voi. Pohjaan näkemykseni siihen, että omat lapseni ovat kokeneet vanhempiensa eron ja matkustelun kahden kotiyksikön välillä sekä siihen, että minä aikuisena olen nyt kahden kodin kulkija. Vaikka välimatkaa kotien välillä olisi kuinka vähän, on bussilippusi, lempimekkosi, suosikkihajuvetesi tai tärkeät paperisi aina siellä missä itse et ole. Joka kerta toiseen kotiin astuessani huomaan kaipaavani sitä toista kotia tai vähintäänkin unohtaneeni sinne jotakin. Ja vaikka niitä lempihajuvesiäkin olisi molemmissa kodeissa – kuten minun tapauksessani on – on elämä silti koko ajan yhtä pakkaamista ja siirtymistä paikasta toiseen. Kuljet koko ajan laukku mukanasi, jollet muuten niin pyykkihuollon takia.

Juuri nyt nautin kuitenkin täysillä tästä kahden kodin taktiikasta. Ripustaudun niihin kaikkiin yhteisiin hetkiin, joita minulla yhä on kotona asuvan lapseni kanssa, koska tiedostan sen kaiken olevan kohta mennyttä. Nämä ovat niitä syitä, joiden vuoksi vaikka yön pimeydessä ajan ykköskotiini aina, kun mahdollista. Haluan olla läsnä lapseni elämässä ja kuulla kaikki hassut tarinat livenä. Nähdä ilmeet, eleet, kyetä halaamaan ja tarvittaessa ojentamaan. Toisaalta nautin myös niistä omista, hiljaisuuden täyteisistä hetkistäni, joita minulla on citykotini suojissa. En ole koskaan elämässäni asunut yksin ja ehkä olen nyt hyvää vauhtia muuttumassa erakkomaiseksi vanhaksipiiaksi, mutta jostain syystä vasta nyt olen alkanut nauttia siitä, että voin vain olla ja kuunnella mitä tämä Marjo haluaa. Kahden kodin väliä kuljen niin kauan kuin jaksan. Tiedostan, ettei se ole ikuisuuden kestävä ajanjakso ja ehkä juuri siitä syystä sitä nyt jkohtuuhyvin aksan. Tätä kirjoittaessani olen Ylöjärven kodissani, mutta jo tuntia myöhemmin matkalla kohti stadia, nyt poikkeuksellisesti päinvastaisessa järjestyksessä eli perjantaina suuntaankin kohti kakkoskotia. Kuljen taas kerran kahden kodin väliä.

Vinhaa viikonloppua, missä ikinä oletkaan,

Marjo