23. kesä, 2018

Siivet ja sydän avoinna

Tänään on uuden elämäni vuosipäivä. Päivälleen 10 vuotta sitten eräs tekstiviesti muutti hetkessä koko maailmani ja siihen kuuluvien ihmisten sisällön, elämäni kulkusuunnan ja asioiden etenemisrytmin. Päivä, joka oli aurinkoinen ja jonka piti olla iloa täynnä oleva perhejuhannus, muuttuikin yhden lauseen – minun silmilleni kuulumattoman – voimasta oksentamiseksi pientareelle ja hämyisän udun verhoamaksi epävarmaksi lähitulevaisuudeksi, itkuiseksi selviytymistaisteluksi ja uuden alun muovaamismahdollisuudeksi.

Vietän eroni 10-vuotisjuhlapäivää tänään melko lailla eri ihmisenä kuin mitä olin juhannuspäivänä 2008. Olen tyynempi, itsevarmempi, aikuisempi, onnellisempikin. Juhannuspäivä on kaikki nämä vuodet ollut minulle silti pakkopulla, jonka yli yritän tarpoa sitä juurikaan huomioimatta. Joka kerta silti flashbackina tapahtumat vierivät muistojen lokeroista päällimmäiseksi mieleen ja niitä ajatuksia yritän kampittaa ja keskittyä vain tähän hetkeen. Jos mitään olen oppinut, on se, etten enää ikinä suunnittele elämääni kovin montaa askelta eteenpäin, harvoin edes sitäkään. Elän tässä hetkessä ja minulta on aika turha kysyä mitä teen huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna, eläkkeellä. Tärkein havaintoni on ollut, että minä riitän. Riitän mainiosti itselleni ja jollen jossain asiassa pärjää tai jollekin riitä, en sitä murehdi, vaan siirryn seuraavaan asiaan, ihmiseen, havantoon – tai yksinkertaisesti vain jätän epätäydellisyyteni toiselle osapuolelle pohdittavaksi. Olen jo ajat sitten lopettanut muiden puolesta elämisen ja tehnyt ratkaisuja, jotka ovat kulloiseenkin omaan tilanteeseeni nähden tuntuneet oikeilta. Itsetuntoni tai –tuntemukseni on niin vahva, että osaan jättää viisaiden neuvot ja piikittelyt nykyisin omaan arvoonsa. En ole tilivelvollinen elämäni suhteen enää kellekään. Epäitsekkäiden vuosien aikakausi on ohi ja jatkossa elämäni keskipiste ja päähenkilö olen minä itse. Kuulostaa julmalta ja kylmältä, mutta eikö niin tulisikin olla? Miksi ihmeessä omassa elämässään pitäisi olla sivuhenkilö ja suorittaa tehtäviä, joita muut odottavan sinun tekevän? Kuinka monesti olet itsekin pohtinut mielessäni ”mitähän muut tästä ajattelevat?”

Minulle lapseni ovat olleet ja tulevat aina olemaan maailmani keskiö.  Olen saanut olla lähivanhempi ja jakanut lukemattomia huikeita ja korvaamattomia arjen hetkiä, onnistumisia ja kokemuksia heidän kanssaan. Näiden päivien vuoksi on kannattanut kaikki kipeätkin ratkaisut tehdä. Olen saanut osakseni ja omakseni maailman parhaat lapset – eikä muutenkaan ole tapanani surkutella tekemääni, vaan enemmänkin harmitella sitä, että jätin jotain tekemättä (koska mietin aiemmin liikaa mitä muut siitä ajattelisivat). Oloni on siksi nyt surullisen haikea, kun olen tilanteessa, jossa pian lapsista nuorempikin lennähtää pesästä ja kotipesä jää tyhjäksi ja oloni samalla oudon ontoksi. Näinhän tämän kuuluukin mennä, antaa lapsilleen ensin juuret ja sitten siivet – ja sitten etsiä itselleen uusia muotoja olla onnellinen kaikista niistä pienistä hetkistä, joita ei enää automaattisesti jaa kenenkään kanssa. Kamppailen silti ajatuksen kanssa: mitä minulle jää, olenko enää tarpeellinen vain itselleni?

Mitä siis teen huomenna, ylihuomenna, ensi vuonna, eläkkeellä? Sitä en todellakaan tiedä ja samalla kaikki elämän rikkaus ja viisaus piilee juuri siinä. Kaikella on tarkoituksensa ja elämä kyllä kantaa, kunhan luottaa itseensä ja kykyynsä kohota siivilleen ja lentää sielunsa kyllyydestä kohti uusia seikkailuja. Joskus niihin etsiytyy myös uusia sivuhenkilöitä ja kukapa tietää, ehkä aikanaan uusia päähenkilöitäkin. Muutos on kuitenkin aina mahdollisuus ja kaiken uuden alku ja juuri nyt tämä ajatus tuntuu kovin lohdulliselta ja kantavalta.

Halauksia tänään erityisesti kaikille teille, jotka lähetätte lapsenne maailmalle: intin harmaisiin, opiskelijaelämän pyörteisiin taikkapa viikoksi rippileirille itsenäistymisen ensiaskelia ottamaan.

Hyvää ja onnentäyteistä juhannuspäivää toivottaen,

Marjo