25. huhti, 2018

Salattu nainen ja aika monta muuta kirjaa

Minä olen rakastanut kirjoja niin kauan kuin elämääni taaksepäin muistelen ja muistan. Olen lukenut varmasti tuhansia kirjoja ja suurin pelkoni on, että jonain päivänä menettäisin näkökykyni enkä kykenisi enää lukemaan. Tiedän, tiedän, on äänikirjat ja pistekirjoituskin, mutta pointtini on, että kirjoista saan sitä voimaa, iloa ja energiaa, joita välillä kovastikin päähän potkiva elämä vaatii vastapainokseen. Haluan hipsutella kirjoja, tuntea niiden silkinliukkaan pinnan ja tuoksutella painomusteen suloisen tuttua tuoksumaailmaa. Kirjojen siivillä voin hetkessä olla ihan joku muu, toisessa ajassa ja toisessa ympäristössä. Kirjoissa kaikki on mahdollista. Ne tuovat toivoa, välittämistä, erilaisia tunnetiloja ja värien kirjoa elämään.

Muistatko sinä yhä lapsuutesi rakkaimmat kirjat? Ne, joihin palaat aina uudelleen ja uudelleen ja joita et surman suinkaan ikinä laittaisi Kontin kierrätyspisteeseen tai kirpputorikassisi pohjanpainikkeeksi? Kirjat, jotka olet arkistoinut ensin lapsillesi ja sittemmin odotat tositoimia tulevan isovanhemmuuden innostamana odottaen uutta sukupolvea, jolle taas jakaa lukemisen riemu ja omat lapsuudenmuistosi ja lempikirjasi?

Minun rakkaimpiin lukumuistoihini kuuluu mm. Gunilla Wolden Teemu käy lääkärissä –kirja, jossa kerta toisensa jälkeen jaksoin ihmetellä stetoskoopin toimintaa ja nallen sydänäänien kuulumista. Rakastin myös historian huisketta ja kivoja yksityiskohtia tarjoavaa Musa ja Muru Egyptissä –kirjaa sekä ratkiriehakkaan, uteliaan ja suloisen pullean pikkumarsun Olga da Polgan seikkailuja. Rakkauden ja ilontäyteisen läikähdyksen aiheuttavat minussa yhä myös Pupu Tupuna ja Camilla Mickwitzin hurmaava Jason, samoin Valittujen Palojen Suuren Satukirjan sadut olisin aikoinani osannut melkeinpä ulkoa. Niissä oli jopa tarkka roolitus, keskimmäisen siskoni kanssa aina jaoimme keskenämme kumpi oli esimerkiksi tarinan Ruusunpuna ja kumpi Lumivalko. Kun sitten eskarilaisena opin itse lukemaan, hamstrasin erityisesti sopivasti pelottavaa Herra Huuta ja sittemmin Viisikon seikkailuja ja Pekka Töpöhäntää. Kirjastokortti oli noina aikoina vielä sellainen pahvinen liuskare, johon juhlavasti kerran vuodessa leimattiin uusi vuosiluku vahvistamaan ja juhlistamaan kirjastonkäyttöoikeutta taas vuodeksi eteenpäin, samoin lainausaikaa osoittavat päivämääräkortit kulkivat kunkin kirjan paperisessa takakansitaskussa mukana. Ja niitä kortteja ei todellakaan kannattanut kadottaa, sillä muutoin tuli sakkoja ja vähintäänkin hävittämisen häpeä! Siellä on aikanaan Toukolan sivukirjaston nutturapäinen kirjastovirkailija saanut ihan urakalla leimata päivämääriä näihin irtokortteihin jo meidän perheemme toimesta. Nykyisin minulla on kirjastokortti molempiin asuinkaupunkeihini, sekä Helsinkiin että Ylöjärvelle (jossa meillä on muuten todella upea Leija –kirjasto, ihan mahtipytinki keskellä pikkukyläämme).

Kirjat tulivat elämääni ammatillisesti 2000-luvun alussa, kun löysin unelmieni työpaikan Kirjalitolta, tuolta värityskirjojen, paperinukkien, muistipelien ja kiiltokuvien aivan ultimaattiselta esikuvalta. Minä vastasin askartelutuotteista ja peleistä ja siinä yhteydessä olen saanut tehdä kiehtovaa suunnittelutyötä mm. Sophia-Muumi-Janssonin, Riitta-Ti-Ti-Nalle-Korpelan ja Simo-Jokeripokeribox-Aallon kanssa. Omien tuoteryhmieni lisäksi töitä kulkeutui kotiin lastenkirjojen ja lasten tietokirjojen iloisessa muodossa, jossa kiitollinen kohderyhmä, kaksi tuolloin vielä pientä lastani, riemuitsivat lukemisen elävyydestä ja uusiin maailmoihin kurkistamisesta. Eikä ääneenlukeminen ja sittemmin heidän ahkera oma lukemisensa mennyt hukkaan, sen vahvisti koulutien varrella kovin monikin opettaja. Lapsi, jolle on aina luettu ja joka itse lukee, on sanavarastoltaan selkeästi vahvempi ja tämä vahvuus näkyy myös esseiden laatimisessa. Kielellinen rikkaus on pääomaa, johon kaikilla on varaa, kiitos toimivan kirjastojärjestelmämme.

Myöhemmin urallani hakeuduin – tietoisesti taikka ei – taas uudelleen kirjojen pariin ja vastasin ensin Bookplus.fi-verkkokirjakaupasta ja sittemmin kahden tekijän yhdistyessä myös CDON.COMin kirjaosastosta. Rakastin jokaista työpäivää ja odotin aina kovasti maanantaita, että kaikki kiva taas alkaisi alusta! Mikä ilo olikaan rakentaa kirjakampanjoita, erilaisia teemasivustoja ja valikoimia. Osaava tiimimme varmisti, että varastosta löytyi aina hetitoimituksiin ne kaikista tärkeimmät ja halutuimmat nimikkeet, sillä valikoimalaajuuden ollessa yli 10 miljoonaa ei kaikkia luonnollisestikaan yhdenkään kirjakaupan varastohyllyille mahdu. Kirjajulkkarit ovat tapahtumia, joita muistelen yhä suurella lämmöllä. Olen saanut risteillä Jari Sillanpään kanssa, nähnyt ujonoloisen Tommi Kinnusen ensiesiintymisen ja illallistanut mm. Jari Litmasen ja Sofi Oksasen kanssa. Olen poseerannut Teemu Selänteen kanssa (ja samalla vahingossa taputellut häntä hennosti pepulle). Nimmaribongaajana minulla on melkoinen pino omistuskirjoituksella varustettuja kirjoja, jotka ovat suuria aarteitani. Niitä en edes lainaa kellekään. Suurin haaveeni vuosia sitten oli saada Zlatanin kirja omistuskirjoituksella. Niitä oli myynnissä Ruotsissa aikoinaan rajoitettu hyväntekeväisyyserä, mutta 10 000 kruunua oli liian tiukka hinta jopa tällaiselle kirjafriikille. Jätin ostamatta. CDONin ikkunalaudalla Malmössä sellainen kultainen erikoisversio saattaa yhä keikkua. On ok lähettää se läksiäislahjaksi minulle vielä näin vuosienkin jälkeen (vink-vink :-D).

Olen saanut myös suuren kunnian olla ensimmäinen verkkokauppataustainen jäsen Kirjakauppaliitossa. Mukisematta ja avosylin minut joukkoonsa ottivat, vaikka edustinkin ”hintahäirikköä” ja uudenlaista toimintatapaa toimia kirja-alalla. Olen myös toiminut etujoukoissa, kun Adlibriksen suuri Suomen valloitus alkoi ryskeellä ja paukkeella. Ja yhä suurella ylpeydellä seuraan ex-kollegoitteni aitoa työniloa ja suurta rakkautta kirjoja kohtaan. Paras palaute, jota minä olen työstäni saanut on ollut, että ”riemuitsimme, että nyt ihan aito kirjojen rakastaja on tarttunut ison verkkokirjakaupan ruoriin”.

Koen, että olen tietyllä tavalla ja kulloisestakin ammatistani huolimatta aina kirjamama. En ole sitä hävennyt ääneen sanoa ja samoin kaikissa mahdollisissa tilanteissa puhun aina kirjojen rakastamisesta. Tsemppaan ihmisiä lukemaan, suosittelen, testaan. Olen utelias, kokeilen kirjallisuudessa välillä äärirajojani löytääkseni jotain uutta. Ja niinpä eräänä päivänä sitä voi huomata, että runot ovatkin tavattoman avartavia ja omalle ajattelulle väljää tilaa jättäviä herkkupaloja. Niihin voi yhtenä kauniina päivänä rakastua ja lisätä listalle, jonka kaltaista kombinaatiota et ajatellut koskaan näkeväsi: rakastan runoja, sushia ja punaviiniä. Ok, homejuusto ei vieläkään nappaa, mutta muutoin on tämä ”outouksieni” lista laajentunut melko lailla viimeisten vuosien aikana.

Tällä hetkellä luen Anna Ekbergin koukuttavan kutkuttavaa dekkaria Salattu nainen. Lainaan häpeilemättä ex-työantajani slogania: kirja vie mennessään. No todellakin vie! Tätäkin trilleriä haluaisin ahmia entistä suurempina ja pidempikestoisimpina annoksina, jotta saisin nopeasti selville miten kirja päättyy. Samalla haluaisin kuitenkin pidätellä ja jarruttaa lukuvauhtia, jotten liian nopeasti joutuisi eroon jo tutuiksi käyneistä päähenkilöistä. Riipivä rakkaus, dekkarin yllätyksellisyys ja äkkikäänteet tuntuvat olevan se konsepti, joka toimii ainakin minun kohdallani. Toisaalta nautiskelen kirjojen herkästä lempeydestä ja käsittämättömän kauniista kielestä, kaikista niistä sanoista ja lauseista, joita haluaisin helliä ajatuksissani yli vuosien ja lukuisien luettujen kirjojen. Kaikista kauneimmat sanat talletan sydämeni sopukan lisäksi pieneen muistikirjaani vain palatakseni niihin myöhemmin, kun oikein haluan herkutella jonkun taiturin loputtomalla viisaudella ja harkitun kauniilla sanavalinnoilla.

Minä haaveilen lottovoitosta. Ihan vain sen kokoisesta, joka mahdollistaisi minulle välivuoden jossakin päin maailmaa suloisessa lämmössä riippumaton tasaisen tyynessä keinuttelutahdissa kirjoja lukien. Se olisi mahtava matka ympäri maailman kirjojen sisäsivuilla matkaten, mutta samalla myös hyödyllistä terapiaa tälle keski-ikäisyyden kyseenalaistamalle kirjamamalle. Miksi joku teksti nostattaa suuret tunteet ja ihokarvat hennosti kurkistavalle hiirenkorvalle, uteliaana tapahtumiin suhtautuen ja toiset taas eivät aiheuta mitään tunnetilaa? Mikä erottaa koskettavan kirjan muista melkein yhtä hyvistä? Millainen teksti saa suolaisen meriveden kirmaamaan iholla kuin oikeasti helmeillen, mikä saa huumaavan tuoksumaailman mielensopukoissa avatuksi tai miten ilman tarkkaa kuvausta kirjan päähenkilön hahmo piirtyy niin vahvasti mieleen tietyssä muodossa (että nähtyäsi kirjan valkokankaalla olet kovin eri mieltä ohjauksesta ja siitä, oliko tarinan päähenkilö blondi tai brunette)?

Minä rakastan lukemista ja olen elämäni aikana lukenut melkoisen määrän kirjoja. Tuo määrä lisääntyy tänä vuonna entisestään, sillä olen täysin (ainakin itselleni) yllättäen saanut käsittämättömän ja itkettävän suuren kunnian toimia tämän vuoden Finlandia-kirjallisuuspalkinnon raatilaisena kaunokirjallisuuden sarjassa. Sen osalta en loppuvuoden aikana juurikaan kirjoista bloggaile, sillä työni lukuraatilaisena on jo alkanut. Tästä vuodesta tulee kaikkien aikojen kirjavuosi ja olen siitä superonnellinen! Lukekaa ihmiset kirjoja, sillä ne ruokkivat mielenterveyttä ja aiheuttavat hyvälaatuista riippuvuutta.

 

Rakkaudella,

Marjo, the Kirjamama