19. helmi, 2018

Kuka kaipaa kultaista kasaria?

Keski-ikäisyys on sen verran rankasti kolkutellut viime aikoina ovellani, että huomaan nuoruuteni kultaisen vuosikymmenen, iki-ihanan kasarin, hitaasti jo lipuvan mielessäni yhä kauemmas taka-alalle. Vaikka kuinka tarraan kiinni muistoihin, osa niistä väkisinkin haalistuu ja muuttuu asioiksi, joiden olemassaolon todellisuutta ankarasti pohdin. Ovatko ne aitoja muistoja ja oikeassa elämässä tapahtuneita vaiko vain mielikuvitukseni tuotetta ja alitajuntaan aikeiksi jääneitä asioita?

En todellakaan saanut nuoruudessani kaikkea mitä halusin. Halusin pikkuveljen, mutta sain 11-vuotiaana jo olemassaolevan siskoni lisäksi toisen pikkusiskon. Oikein hyvä siskohan siitäkin tuli. Halusin tanhukengät, mutten saanut, koska äiti ei tainnut uskoa, että olin ihan tosissani harrastukseni kanssa. Oikeassa oli, ei tanhuaminen ollut ollenkaan minun juttuni. Useimmin vietin tanhutunnit rakkaan ystäväni kanssa Karjalatalon hisseillä ylösalas ajellen, sillä keskittymiskyvyn puuttuessa ja sankan höpinän sattuessa päälle meidät usein poistettiin tunneilta häiriköimästä. Minun vahvuttani eivät ole koskaan olleet tarkasti toisen toimesta määritellyt askelkuviot. Olenhan nainen, joka haluaa kulkea omia polkujaan ja stepata juuri niin kuin itsestään oikealta tuntuu. En siis ollut mikään tanhulyyli, mutta ihkaoikeat Kareem Abdul-Jabbarit, nuo kasarin Michael Jordania vastaavat kolmen raidan huippukalliit ammattilaistossut kyllä sain heti, kun löysin oman lajini, nopeaa reagointikykyä ja sujuvia, suuntaa vaihtavia askelia vaativan koripallon. Monta mitalia, monta ystävää ja paljon matkaamista toi koripallon peluu elämääni. Olen ollut pelimatkalla Nokian uudessa vuodessa ja seilannut Ruotsiin ja takaisin satojen muiden pelaajien kanssa. Yhdistän kyllä myös kiivasluonteisuuteni jo varhain kasarin alkuun sijoittuvaksi, kun Kisahallin Volvo-turnauksessa katsojan roolissa istuessani ja jostain hermostuttuani yritin heittää puukengällä kanssakilpailijaa otsaan. Oi, noita aikoja! Puukengät eli hollannikkaat olivat muuten kaikessa kauheudessaan aika hauskat jalkineet. Minulla oli mustat puukkarit, joilla mennä kopistelin kaikkialla. Ne olivat kasarin Crocsit vailla vertaa! Kenkämuistoja pohtiessani muistan yhä myös Helsingin Sanomat noin vuodelta 1982. Halonen mainosti tuolloin iki-ihania vaaleanpunaisia, keinonahkaisia varsitossuja, jotka nähdessäni leijuin aivan taivaissa. Ne olivat täydelliset, ne niin kovasti halusin saada itselleni, sillä en ollut koskaan nähnyt niin hienoja kenkiä! Niinpä ennen kouluun lähtöäni ympyröin mainoksen huolella tussilla ja viereen kirjoitin syvälle tunteisiin käyvän vetoamuksen kokotoiveeni kera. Harvoin mitään pyysin ja iloni oli aivan pohjaton, kun koulusta tultuani nuo unelmieni kengät odottivat minua kotona. Ehkä arvaatkin, että kuljin tossuillani ympäri Käpylän kujia vielä loppusyksyn rankkasateillakin, kun kengänpohjat olivat kirjaimellisesti niin puhkikuluneet, että sukkani askelsivat jo suoraan lammikoissa. Tyyli edellä, mukavuudesta viis! Luovuin kengistäni vasta, kun tehonahka alkoi lopulta kokonaan kuoriutua eikä vaaleanpunaisesta väristä ollut jäljellä enää juuri ripaustakaan. Kiinantossut ja purjehduskengät olivat nekin joka eteisen vakiokalustoa sievissä riveissään ja sifonkihuiveja käyttivät kaikki, oli bändisuosikki sitten Dingo, Yö tai Hanoi Rocks (josta minä fanitin vain jälkimmäistä). Myös Duran Duran oli monen suosikki ja kaikki kuuntelivat vähintääkin salaa Bogart CO:ia. Ja kuka muistaa yltiökätevät vyölaukut? Ne ovat ihan oikeasti kuuluneet aikanaan hyvinkin muotitietoisen daamin varustukseen!

Kasariin kuuluivat myös uunituoreet keksinnöt ja ”hienostoherkut” kuten korvalappustereot. Minä ostin ensimmäisillä omilla kesätyötienesteilläni pienen nauhoittavan kasettisoittimen ja aivan upean levysoittimen kahdella kasettipesällä (jotta kykenin kätevästi kopioimaan musiikkia nauhalta toiselle). Ensimmäinen ostamani levy oli Baltimoren Tarzan boy – melkoista viidakkojoikausta, jota mieluusti kuuntelisin nostalgiapuuskissani yhä (mutta se ja jokunen sata muutakin LP-levyäni jäivät avioeron yhteydessä muille maille vierahille mökin uumeniin. Toivottavasti uusi omistaja arvostaa musiikkimakuani). Modern Talking oli se ihanista ihanin bändi, jota soitettiin olan päällä kannettavassa mankassa samalla kun pusuttelin Vallilan Valintatalon lihatiskillä työskennelleen Jyrkin kanssa. Suhde ei kestänyt, koska siihen aikaan oli valloillaan tapa, että bestikset seurustelivat kaverusten kanssa. Jos ei natsannut toisella parilla, ei toisellakaan ollut toivoa. Niinpä Jyrki jatkoi You are one in a million –biisinsä kouhkaamista seuraavien misujen kohdalla, koska minä olin hieman nirso ja siirryin poikaan seuraavaan. Maksanleikkaaminen ei ollut tarpeeksi tykki puheenaihe, minä halusin enemmän ja poikaystävän, jolla olisi mopo. Kai niillä seuraavilla tyypeillä sitten olikin, vaikka en itsestäni lopulta mitään pärinämuijaa löytänytkään. Oli kivempi kulkea bussilla kuin tärisevällä takapaksilla. Ja niitä poikaystäviä – voi, niitä kyllä riitti ja Espan puistikko oli siihen aikaan varsinainen tosielämän Tinder-valikoimaluettelo (tosin nykyistä Tinderiä sen enempiä tuntematta).

Televisiosta tuli Dallas aina perjantai-iltaisin ja sitä parhaan kaverini kanssa tihruttelimme usein popcorn-kulhon äärellä ja ihan luvan kera valvoen. Myöhemmin aloin katsoa myös Dynastiaa ja Hill Street Blues ja Miami Vice olivat suosikkisarjojani. Joskus viikonloppuisin koti-ikkunasta ulos katsoessani oli kyllä tosielämän TV-sarja käynnissä ihan omassa pihapiirissäkin. Poliisit juoksivat pitkin kallioita, kukkuloita ja kaupunginosan ulkopuolelta tulleita poikaystäväehdokkaita laitettiin huolella nippuun. Välillä huhut kertoivat kokonaisten kaupunginosien ottaneen yhteen ketjujen ja pamppujen kera. Kyllä olisi nykypäivän Poliisit –ohjelma saanut yhdessä illassa koko tuotantokauden materiaalitarpeen purkkiin! Kuka pelkää mustaa miestä –peli keskeytyi kerran jos toisen humalaisen huutoon ja lasten pakenemiseen parkkipaikalta ja kymmenen tikkua laudalla –peliväline eli laudanpätkä päätyi useammankin kerran tappeluvälineeksi.  

Minulla oli kasarilla tietysti ajan hengen mukaisesti solariumsarjakortti ja sähäkkää sähkönsinistä ripsiväriä.  Pinkki oli kirkuvaa niin poskilla, huulilla kuin vaatteissa. Korvakorujen piti ehdottomasti olla muovisia ja hyvin hileisiä ja yhden lukko-osan saikin Käpylän terveysasema leikata korvalehdestäni ulos, kun en millään uskonut, etten voi nikkelisiä rihkamakoruja käyttää, vaan surutta tunkesin tulehtuneen korvan läpi lisää metallia. Sinnehän se jäi koru turvotuksen keskelle jumiin eikä omin keinoin suostunut pullahtamaan pihalle. Permanentit olivat kuuminta uutta ja minullekin sellainen kerran väkisin väkerrettiin. Lopputulos oli aivan kamala, olin kuin spanielin ja puudelin välimaastosta oleva pöllähtänyt komedialeffojen irvikuva (kuva olisi kiva ja on muuten tallellakin). Lacoste ja Kappa olivat haluttuja tuotemerkkejä, joita roudattiin aurinkorannikoiden feikkimyymälöistä kassikaupalla koto-Suomeen ja suurella riemulla puettiin muiden neonvaatteiden kaveriksi suuren menestyjän statusta korostaen. Collegepaitojen piti olla väljiä ja ehdottomasti jollain tekstillä varustettuja. Minä himoitsin Whamin hengessä ”Choose life” –paitaa, mutta sitä ei muistikuvistani päältäni löydy. Ehken siis sellaista koskaan omistanut. Suomenruotsalaiset helsinkiläiset olivat tässä vaiheessa siirtyneet jo ruutuhousuihin ja minä aikaani edellä olevana, jo tuolloin ruotsalaisuutta rakastavana, seurustelin erään itä-helsinkiläisen hienostopojan kanssa, joka koulun portilla seisoi minua vastassa hulmuavine ruutuhousulahkeineen. Onneksi jo tuolloin oli itsetuntoni kohdallaan, joten en ilkkumisesta taipunut, vaan hankin lopulta itsellenikin ruutuhousut. Myöhemmin sama snobimuoti levisi laajemmalti käyttöön ihan meidän suomenkielistenkin keskuudessa. Tuon samaisen ruutuhousutyypin äiti totesi minut ensi kertaa tavatessaan, että olen kyllä oikein herttainen ja mukava tyttö, mutten tulisi koskaan olemaan mitään muuta kuin aivan hetkellinen tyttöystävä, koska hän ei koskaan hyväksyisi pojalleen suomenkielistä tyttöystävää. Melkoista syrjintää siis jo kultaisella kasariluvulla. Ja hei, minun ruotsinkielentaitonihan taipuu nykyisin vähintäänkin kuin suomenruotsalaisella! Mitt svenska är ganska flytande, mutta Huvudstadsbladetia lainatakseni: en silti enää koskaan uudestaan rakastunut rohkeasti suomenruotsalaiseen.

Jalkapalloa sen sijaan rakastin jo 80-luvulla, jolloin minulla oli ensimmäistä kertaa HJK:n kausikortti. Suurta huvia oli myös käydä katsomassa kotikulmillani pelattua Helsinki Cupia, jossa ehdoton ykkösmielenkiinnon kohde oli toljottaa aina kaukaa maailman toiselta puolelta tulevia komeita brasilialaispoikia. Ehkä olen ollut suulas ja avoin aina, sillä niin on monesti kiikutettu ulkomaanvieraita ympäri Helsinkiä. Aina onnistuimme tutustumaan ja esittelemään innokkaasti mm. Linnanmäkeä. Ja näistä tutustumisista on syntynyt jopa elinikäisiä ystävyyksiä, joita hoidettiin kasarilla vielä kirjeenvaihdolla. Kolme viikkoa meni aina odottaessa, että oma kirjeesi on saavuttanut ystäväsi ja hänen vastauksensa saavuttaa vuorostaan sinut. Se oli kiehtovaa aikaa, jolloin oikeasti kirjoitettiin toisille kuulakärkikynällä riipustaen. Parhaan ystäväni kanssa kirjeenvaihto oli jopa sitä luokkaa, että mittasimme kirjeen pituuden metreissä. Ennätys taisi olla reilut 10 m – ja me sentään olimme samalla luokalla ja puhe-etäisyydellä päivittäin! Kirjojakin luin paljon jo tuolloin: Häräntappoase, Sonja O. kävi täällä ja toisalta myös lastenkirjat kuten Olga da Polga ja Herra Huu olivat moneen kertaan luettuja aarteita matkallani lapsuudesta nuoruuteen. Rakastin myös Kultapossukerholehteäni! Teinikalenteri oli joka vuosi ehdoton hankinta ja kansiväri aina kirkuvaa pinkkiä tai tehokasta mintunvihreää. Oi minua onnetonta, että nuo päiväkirjan ja kalenterin virkaa toimittaneet aarreaittani olen jonnekin elämäni varrella hukannut. SOS, haluan uppoutua takaisin nuoruuden tunnetilaan. En muista kaikkea enää.

Kasarilla annoin useammallekin kaverille lahjaksi Wilbur-tekstimaskotin. Niitä oli vaikka millaisella sanomalla varustettuja: ”I am sorry. I love you. Best friends forever. I miss you.” Myös makuhuulirasvat tekivät tuloaan ja kaikista cooleimmilla tyypeillä oli jo tuolloin CocaColan ja metsämansikan makuisia puteleita ja purnukoita. Minulla ei ollut, mutta olen nyt meikkimamana ottanut vahingon takaisin ja viikonloppuisessa meikkipussi-inventaariossani löysin peräti 11 huulirasvaa mustaherukasta kaneliin maustettuina.

Kuka kaipaa kultaista kasaria? Onko kevätauringon kaipuu ja keski-ikäistyvä olemukseni nostattanut rinnassani hetkellisen nostalgia-aallon vai kellutko sinä ihan samoilla aalloilla kaivaten kasaria ja ehkä omia nuoruusmuistojasi?

Kultaista nuoruutta kaivaten,

Marjo

(Valokuva: Punanaamio / Kasarihemmot)