9. helmi, 2018

Haahuileva taksikuski ja muita pieniä tositarinoita

Parin vuorokauden aikana ehtii ihmiselossa tapahtua vaikka mitä ja jos yhtä sun toista  – erityisesti jos on yhtään mikään marjotuomikoski –tyyppinen mamma, jolle ihan aina sattuu ja tapahtuu. Välillä itseänikin ihmetyttää ja jopa hihityttää ja ulkopuolisen silmissä saattaa varmasti herkästikin näyttää siltä, että sepitän näitä mehukkaita ja värittyneitä tarinoita omasta kohtuullisen terveeksi todetusta päästäni. Tämä tarina on kuitenkin taas täyttä totta ja siinä tapahtuneet asiat edustavat paria mielenkiintoista päivää muuten niin tylsähkössä, keski-ikäistyvän virttyneessä ja vaisuhkossa elämässäni.

Sunnuntai-iltapäivänä, pitkän kokouspäivän päätteeksi, matkaan pomoni kanssa lentokentälle suuntana kohti Tukholma. Kaikki menee oikein mainiosti, saamme ennalta sovitun tavoitekeskustelun vietyä läpi suunnitellusti ja ehdimme ajoissa lähtöportille. Hymyilyttää, kun huomaan lennon olevan myöhässä. Pomoni, tuo lentomaileja kiivasta tahtia kahmiva maailmankansalainen, joka matkustaa niin paljon, ettei varmasti vaimokaan aina tiedä kussapi mies kulkevi tai missä maassa majoittuvi, vahvistaa epäilykseni. Ei ne lentokoneet yleensä ole juurikaan myöhässä hänen kohdallaan. Nostan hitaasti käteni pystyyn ja totean, että tämä on niiiiiin nähty. Se olen minä, jolle ne myöhästymiset aina osuvat. Niin moni kollegani on saanut tämän kokea ja voinevat vahvistaa asian. Minä se olen. En nyt ihan pahanilman linnuksi itseäni haluaisi kutsua, ennemminkin hönöhaahkaksi, jonka myötä kaikki aina rytmitetään uusiksi vain, koska minä olen matkassa. Perille kuitenkin päästiin ja hotellistakin löytyi varaukseni. Onpa ollut kertoja, jossa ei niin ole ollut.

Maanantain kokouspäivä sujui varsin jouhevasti. Uusi tiimi alkaa hioutua yhteen ja luonneanalyysinikin sen vahvisti: olen toiminnan nainen ja joskus rapatessa roiskuu, mutta ei kuin uutta telaa purkkiin ja menoksi. Illalla jatkoimme tiimin muodostamista ja siirryimme ravintolaan, jossa joukkueisiin jakautuneina valmistimme paikallisen Michelin-tähtiravintolan kokki-Michelin (siis miehenkin nimi oli Michel, oli kyllä ehta sveduliini) opastuksella itsellemme neljän ruokalajin finedining –illallisen. Minun tiimissäni oli pomoni Fredrik ja kollegani Marcel puukenkälandiasta. Ylpeydestä värisevin äänin voin sanoa, että kirjaimellisesti teimme mahdottomasta mahdollista: ei ollut kokkioppaamme eläissään nähnyt marenkihässäkän olleen rakenteeltaan sellainen, jonka me saimme aikaiseksi. Se oli kuin sementoitua saippuavaahtoa. Minulla tosin ei ollut siinä kipossa osaa, arpaa saati kauhaa, sillä samaan aikaan toisaalla valmistin jo innolla hunajajäätelöä. Kyllä, olen allerginen hunajalle. Ja ei, en hennonnut sitä kertoa kokille, jonka suunnittelutyö olisi minun takiani jouduttu hetkessä luomaan uusiksi. Vinkki: kuuntele aina tarkasti ohjeet äläkä usko lukemaasi. Jaksoin kyllä tovin kinata miksi reseptissä lukee, että sekoita sokeri hunajan joukkoon, jos sen on jo Mr. Kokki tehnyt esivalmisteluina aiemmin. Niinpä riemukkaasti rouskuttelimme sitten melkoisen makeaa hunajajäätelöä, koska siinä oli huolella heittämäni tuplasokerit. Ähäkutti, jätkä vielä epäili, ettei jäätelöni hurjasta sokerimäärästään johtuen ehkä jähmettyisi. Kylläpä vaan jähmettyi. Ja kuten aina, tiimityössä joku voi mokata, kun toinen onnistuu ja paikkaa kokonaistulosta. Niinpä yhteinen jälkiruokakokonaisuutemme, Tarte Crumble (tein myös sen ja oli ihan syötävää, vaikka sitä kokki haukkui rakenteeltaan liian kosteaksi – kyllä muuten hyvin kuivui, kun piti uunissa tupla-ajan :-D) hunajajäätelöllä ja veriappelsiini- ja suklaakastikkeilla katosi kollegoiden kiduksiin. Voilá!

Seuraavana yönä heräsin hurjaan vuoristorataan. Hetken luulin olevani unessa, kunnes tajusin kammeta itseni kahden metrin päässä olevaan vessaan. Lopputarina onkin yhtä skeidaa. Lisää sitä samaa ja niin pois päin. Hunajako sen aiheutti? Aamulla hoippelehdin apteekkiin ostamaan kaikki mahdolliset nesteytyslääkkeet ja ripulitropit, jotta selviäisin pitkästä kokouspäivästä ja kotimatkasta. Kaikki muut olivat taudittomia, joten ruokamyrkytyksestä ei voinut olla kyse. Selvisin, mutta tiedät sen tunteen, kun konsernin pääjohtaja puhuu ja sinä ajattelet vain vessaanpääsyä. Nyt. Hän. Lopettaa. Ei sittenkään vielä. Kiitän itseäni, etten uskaltaunut juomaan saati syömään. Kuivahtaneena on helpompi kestää kuin nainen. Ja onneksi paasaan aina kaikille hartaasti, että moka on lahja. Olisihan tuota voinut saada vastatuksi jotain järkevämpääkin kuin mitä tuskanparahduksissaan kiertelevä nainen sai ilmoille. Tärkeintä kuitenkin, ettei mitään turahduksia tai kaasuvuotoja. Ripuli ei ole kiva kaveri, mutta mistäpä sitä kukaan toisen housuihin osaa asettautua.

Illalla sitten etenin reippaasti kohti Arlandan lentokenttää. Jo alkoi katseeni hakeutua kauppojen vesipullohyllyille ja yhden pullon mukaani haalinkin. Ihan vain siltä varuilta, että JOS koneen lähdössä olisi jotain viiveitä ja kieleni kiinnittyisi lopullisesti kitalakeeni mikäli en sitä 0,0001 milliä vettä pirstoisi kieleni päälle. Helpotukseni oli suuri, kun täsmälleen boardingin aikaan alkoi pinkeän oloinen virkailija punkea meitä kohti lentokonetta. Siinä kohtaa uskalsin jo reteästi soittaa Taksi Tampereen numeroon ja tehdä ennakkotilauksen Pirkkalan lentokentälle, tuolle kyynärpäämiesten luvatulle maaperälle, jossa vahvimman laki ja parhaimmat trolleypyörät allaan omaava sanelee sen kuka saa jonossa nököttävistä harvalukuisista kyytiehdokkaista itselleen taksin ja kuka jää kireään pakkasiltaan odottamaan muualta maakunnasta aikanaan saapuvia kärrysiä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Opin sen, että jo jääeston ylleen saaneen koneen on ilmeisesti pysyttävä liikkeessä ja niinpä seuraavat 45 minuuttia rullasimme ympäriämpäri Arlandan kiitoteitä. Tässä kohtaa tunnustan rikollisuuteni ja röyhkeän hävyttömyyteni. Avasin kännykän ja laitoin lapselleni tekstiviestin: ”Peru mun taksin ennakkovaraus. En v***u pääse täältä kotiin enkä maksa 45 minuutin odotteluajasta” (olen sen kerran tehnyt ja mittarissa oli joku 60 € siinä vaiheessa, kun vasta astuin kyytiin).

Kaikki olisi siis edelleen hyvin, mitä nyt peräsuoli roikkui ehkä jo puolitoista metriä penkin puolella. Puristin korkkaamatonta vesipulloani koko lumimyrskystä johtuvan pomppuisan matkan ajan. Paljon matkanneena osaan ulkoa eri lentokoneiden penkkijärjestelyt ja niinpä olin hankkiutunut aivan koneen peräosaan, josta siis aivan ensimmäisten ihmisten joukossa pääsee aina pihalle. Kyynärpäätekniikka käyttöön, havainnoi takaa ohitusta yrittävien liikeradat ja tuki omalla (huonoilla pyörillä varustetun) trolleysi kanssa mahdolliset ohituspaikat. Hiphei, ruutulippu heilahtaa ja huomaat olevasi ensimmäisenä taksitolpalla! Joskus kuitenkin kannattaisi ehkä olla vasta kakkonen. Tällä kertaa voittaja nimittäin sai itselleen madonsyömän minkä-lie-merkkisen taksin ja sille kuljettajaksi kirjaimellisesti muumion näköisen, ei yhtään niin herttaisen oloisen vanhusmiehen. Virittäydyin silti penkkiin, mitäpä muutakaan olisin voinut tehdä ja pappa polkaisi autonsa liikkeelle. Eipä käynyt tietenkään mielessäni, että voisihan tuota seurata sedän etenemistä reaaliajassa ikkunoista. Ehkei noissa tyyliin 60-luvun autoissa ollut vielä navigaattoreita, sillä niin vaan ukkeli ajoi aivan väärään suuntaan. Halusin kohti Vaasaa, hän lähti kohti Raumaa. Loppumatka menikin rattoisasti ukkelin kysellessä kaiken aikaa ajo-ohjeita. Jollen olisi jo vatsavääntöjeni takia ollut keskittynyt rauhallisena pysymiseen, olisin varmasti hieman kipakammin vastaillut. Nyt tyydyin vain toteamaan, että hänhän se on kuski ja päättää siten reitin, koska oletettavasti tietää mihin on minut ajatattanut. Voi setä, kyllä sinun ihan oikeasti kannattaisi varmasti jäädä jo ansaittuja eläkepäiviäsi viettämään. Kun on sekä huonontunut näkökyky että dementia ei ehkä olisi ihan viisasta ajella enää tien päällä ammatikseen. Kun hän kolmatta kertaa kysyi samaa asiaa ”käännynkö seuraavasta oikealle”, olisin missä muussa tahansa tilassa kuin ripulipotilaana pyytänyt jättämään seuraavalle bussipysäkille tai taksitolpalle. Nyt vain kiltisti sinnittelin kyydissä, joka oli kuin hitaasti etenevä maisemareitti. Mitä sitä turhia anteeksipyytelemään tai mittaria sammuttelemaan, jos nyt yhden 10 km ajaa harhaan. Tai jos T-risteyksessä kysyy, että ”ajanko tästä suoraan” niin onhan se hieman huolestuttavaa. ”Älä mies hyvä aja kuitenkaan lumivalliin, tiehän päättyy tässä, kiitos. Kun minulla on jo muutenkin tässä nämä jännät paikat.”

Lopulta kaikki kääntyi parhain päin. Pääsin ehjänä ja kirjaimellisesti kaikin tavoin kuivana kotiin. Haahuileva taksikuski jatkaa ehkä ajojaan helmikuun illoissa kyydissään seuraavia rohkeita naisia ja meneviä miehiä. Ja nämä kaikki pienet tositarinani – no, ne ovat siis tosia. Sinä, joka tunnet minut, sen jo hyvin tiedätkin.

Tervetuloa kurkistamaan elämääni taas ensi kerralla,

Marjo

PS. Ehkä jo arvasitkin, että kirjoitan blogiani keskellä yötä, koska vatsani soi kuin Tuomiokirkon urut eikä kuvan auto todellakaan ole taannoinen taksikyytini. Valokuva on Miamin reissultani, siitäkin jo vuosi aikaa.