24. tammi, 2018

Lennän taas

On tammikuinen keskiviikko ja olen juuri pöllähtänyt Helsingin lentokentälle odottelemaan lentoani kohti pohjoista. Määränpääni on tänään Rovaniemi, jonne suuntaan työasioissa, mutta ilokseni ja uuden itsekkään elämäntapani myötä kirjaimellisesti ja röyhkeän raivokkaasti raivasin tilaa myös paikkakunnalla asuvan tyttäreni tapaamiseksi. Olisihan se nyt ihan mautonta whatsuppailla jostain parin kilometrin päästä, että ”mutsi tässä moi, miten menee?”.  Niinpä koko Suomen yllä tänään vallitsevasta melko voimakkaasta lumimyräkästä huolimatta olen vielä kohtuullisen levollisin mielin, vaikka kohta taas yläilmoissa taivaallisia ilmakuoppia hyperventiloinkin. Kentän maisemaikkunoista avautuu luminen näköala. Tai itse asiassa ei kyllä juurikaan mitään avaudu, sillä lunta tulee todella vaakatasossa ja kenttä näyttää autiolta lukuunottamatta lumiaurojen järjestelmällistä letkaa. Jos olisin missä tahansa muualla maailmassa, saattaisin olla asteen huolissani kehnosta näkyvyydestä, lentokoneen liukastumisesta kiitoradaltaan tai lumisokeuden yllättämistä piloteista. Nyt en kuitenkaan ruoski itseäni enempää pelkotilojeni syvimpiin syövereihin, vaan uskon ja vakaasti luotan, että tämäkin lento sujuu turvallisesti, riittävän nopeasti ja etenkin tasaisen kyydin saattelemana.

Lentopelkoiselle ei ole mikään pieni juttu asettautua koneen ahtaaseen nahkatuoliin ja köyttää itsensä kiinni ventovieraan reisihikeä vasten. Olen alkanut mielessäni tilastoida matkustajia, jotka paikkansa löytäessään tervehtivät tulevaa vieruskaveriaan. Harvassa ovat. Liekö säkenöiviä kohtaamisia, elämäkerran läpiviemisiä ja ilmakuoppien aikaisia kädestäpuristamisia on vain romanttisissa leffoissa. Tai kauhuleffoissa, joissa tuo kaikki tapahtuu samanaikaisesti kun kone syöksyy kohti kanjonia tai Intian valtamerta. Ehkä minä ainaisella tervehtimiselläni pohjustan tilannetta, jossa pelko valtaa vilkkaan mielikuvitukseni ja nojaudun kanssamatkustaajani. ”Hyvä herra, saisinko pitää kädestäsi kiinni? Puhu minulle mitä tahansa, mutta pidä äänesi tasaisessa liikkeessä. Pelaa kanssani Yatzya ja upota pelokas mieleni noppien nakkelemiseen. Ehkä voisimme suudellakin, koska huomista ei ehkä enää ole”.

Olen lentänyt satoja kertoja. Maileja on taulussa varmasti maapallon ympäryksen verran, vaikka suurin osa niistä onkin lävähtänyt tauluun miniriikkisillä matkoilla kuten Helsinki-Tukholma, Tukholma-Pirkkala ja Helsinki-Kööpenhamina. Olen lentänyt myös Kiinan Kantoniin, katsellut maisemia laskeuduttaessa mahtipontiseen Rio de Janeiroon, istunut 300 kohtalaisen äänekkään brasilialaisturistin keskellä Bahian sisäisillä lennoilla ja lentänyt ”Finnairin mainostamalla, mutta espanjalaisen operoimalla” lennolla, joka onnistuneesti pääsi pakenemaan hurrikaanin ja Donald Trumpin valtaannousun alta Miamista. Kaikki eurooppalaiset kollegani eivät ehtineet matkaan, vaan jäivät pyörimään Jenkkilän ilmatilaan ja jopa välilaskun saattelemaksi. Olen istunut haiskahtavien pullukoiden, alati kakkaavien lasten ja kynsilakkojaan ilmatilassa korjailevien primadonnien vieressä. Olen saanut päälleni kuohuviiniä, punaviinin roiskeita ja mikä pähkinäallergikkona pahinta – vierustoverin suolapähkinät hänen auottuaan aarrepussiansa hieman liian hanakasti. Olen nähnyt täydellisiä lentoemäntiä: hymyileviä, rauhallisia ja palvelualttiita, mutta myös rytisevän laskun aikana kovaäänisesti ääneen kiljahtelevia espanjalaisemoja (ja voin kertoa, ettei ollut mitenkään rauhoittava kokemus). Olen matkustanut kylmissäni ja kananlihalla kuin pakastekalkkuna ja toisaalta ollut niin kuumissani, että olisin ollut valmis kuoriutumaan ilkosilleni. Ehdottomasti muuten mukavampaa se paleleminen, huurtuva hengitys on yläilmoissa pidemmällä välillä toimivampaa kuin kuumuuden aiheuttama haukkominen. Olen istunut koneessa, jossa omat pienet lapsukaiseni ovat iloisesti asettautuneet, levittäneet jo eväänsä ja pelinsä, kunnes kone onkin kaartunut takaisin kohti lähtöasemaa ja moottoririkon vuoksi vaihtunut uuteen. Tukholman ja Pirkkalan väliä olen lentänyt niin monesti, että tunnistan jo koneen lentokulmat niin tarkasti, että huomaan ennen kuulutustakin jonkin olevan pielessä. Eikä se kovin mukavalta tunnu, kun koneen selkeästi kääntyessä kohti lähtöasemaansa kuulee kuulutuksen, jossa kerrotaan, että koneen perämies pian kertoo syyn paluulle. Sillä kerralla oli lentokapteeni sairastunut ja kone kääntyi takaisin kohti Tukholmaa oltuamme jo reilusti yli puolen välin. Lähtöasemalla koneesta poistuessani näin kuinka ohjaamossa pyyhittiin kojetaulua. Mitenköhän se nappularivistö suhtautuu oksennuspjäjäykseen? Aika hyvä kuitenkin, että kapteeni ja perämies syövät eri ruokaa. Onpa tuonkin merkitys käytännössä nyt todettu, sillä kapteenin sairastumisen syyksi ilmoitettiin ruokamyrkytys. Tämä toki kerrottiin vasta takaisin maankamaralla oltuamme. Entäpä kun esimiehesi saa lentokoneessa sairaskohtauksen ja miltei kuolee viereesi? Painajaisunia sinertävästä pomosta näin vielä vuosia tapahtuneen jälkeen. Onneksi sain sitä puida yhdessä hänen kanssaan, mies kun lensi perässä parin sairaalavuorokauden jälkeen. Miten kun lintu lentää moottoriin ja lento myöhästyy 16 tunnilla? Tai kun Tampereelle matkaavassa koneessa jo sisällä istuessasi lentoemäntä iloisesti toivottaa hyvää matkaa Turkuun? Ja tätä kyllä häpeän tunnustaa, mutta olen ollut suorastaan kauhuissani, että yksin Lanzarotelle lomalennolla matkatessani on sekä koneen kapteeni että perämies olleet nuoria naisia. Apua! Mitä jos molemmilla on juuri puolukkapäivät ja he kaikessa kireydessään tiuskivat toisilleen ja mokaavat ohjaamossa ja syöksymme mereen ja... Ja sen yhden hullun saksalaisen lennätettyä koneen kohti vuorta olen alkanut aina kurkkia ohjaamoon. Erityisesti tarkistan näkyykö piloteilla sormuksia. ”Aah, kaikki hyvin, joku erityinen rakas odottaa tuotakin Thomasia kotona. Hänellä on varmasti elämänhalunsa tallella ja kaikki syy lennättää itsensäkin turvallisesti perille”.

Huomaatko, että minulla on kovin monta syytä pelätä lentämistä? Yhtä monta syytä minulla on kuitenkin olla pelkäämättä, sillä aina on kaikki lopulta kääntynyt hyväksi. Parhaimmillaan lentäminen on ainutlaatuisia auringonnousuja, pilvien kumpuilevan polveilevaa tarinointia ja täydellistä rentoutumista. Sitä, mitä se tänään tullessaan tuo, en onneksi vielä tiedä. Lempimusiikkini on ladattuna ja kirjaseuralaiseni on huolella valittuna, kun siihen vierustoveriin en tällä kertaa yksin matkustavana voi vaikuttaa. Kohti yläilmoja, hops – lennän taas! Tai lennän heti, kunhan kone pääsee lähtemään (lumimyrskystä johtuen arvioitu lähtöaika siirtyi juuri tunnilla eteenpäin). Talvi – mikä ihana tekosyy haluta muuttaa muille maille vierahille, lämpimille, lempiville :-D

Norskin siivin kohti napapiiria,

Marjo

 

Valokuva: MTV3 / Norwegian