18. tammi, 2018

Multitaskaava mutsi

Porskutellaan jo pitkälti yli tammikuun puolen välin ja tekemäni lupaukset alkaneelle uudelle vuodelle ovat – hmmm – melkeinpä tehokkaasti jo tosikäytössä. En todellakaan ole luvannut vähentää suklaan syöntiä, en lisätä liikuntaa tai mitään muutakaan oikeasti järjellistä toimintaa. Sen sijaan ajattelin olla enemmän läsnä itselleni ja ottaa aikaa asioille, jotka ovat minulle tärkeitä, niistä ne ihan kaikkein tärkeimmät: perhe (yhä asuu nuorimmainen kanssasi ja omilleen muuttaneenkin lapseni kanssa viestimme liki päivittäin), ystävät (muistatteko kaiffarit minua, olen se tyyppi, joka sanoi pari viimeistä kertaa vaihtaneensa työtä, jotta saisi elämäänsä hieman lisää säännöllisyyttä :-D), lukeminen ja kirjoittaminen. Mutta hei, nyt olen oikeasti aloittanut uuden elämän! Tai ainakin yritys on ollut tiukka ja minä astetta aiempaa itsekkäämpi. Joululomalla minulla oli työmeili ja jopa työpuhelin monta päivää kokonaan suljettuna – huh, mitä uppiniskaisuutta, liki rikollista ja sangen välinpitämätöntä toimintaa! Viikonloppuisin olen yrittänyt olla ainakin yöajan kännykkä hiljennettynä. Joskus jopa maltan olla sitä kurkkimatta. Välipäivinä luin sen sijaan kirjoja ainakin viisi kappaletta ja muistin taas miksi lukeminen on niin älyttömän upeaa. Hetken ajan ei paina maalliset murheet, tai jos painavat, lepäävät ne kirjan päähenkilön harteilla, eivät omillani. Entäpä sitten tämä lupaukseni säännöllisistä lounaista. Olen hyvällä alulla, sillä olen useimmiten alkanut taas harrastaa lounaita melkeinpä päivätasolla. Ihan aina ei ole onnistunut ja olenkin pinaattikeittoni latkinut milloin neljän, milloin iltakasin pintaan, mutta c´moon, onhan vasta tammikuu. Kukapa sitä hetkessä heittäytyisi aivan villiksi ja pääsisi täydellisesti kiinni uuteen rytmiin. Tämä on hidas prosessi, jossa seuraava etappini on se, että alan sopia lounastreffejä. Siis että myös henkistä ravintoa höystettynä kauan kaivatuilla, mutta kiireessä sivuutetuilta ystäviltä. I am back, murut, I am really back!

Kirjoitan tätä tekstiä junassa, joka lähti kerrankin ajoillaan, tosin matkan verralla jää koko ajan aikataulustaan ja kulkee nyt jo 20 minuuttia myöhässä. Se on mielestäni 1,5 tunnin junamatkalla aika paljon, erityisesti kun se toistuu lähes joka kerralla, kun junan kyytiin uskallan heittäytyä. Nyt valitsin junan, koska puoli valtakuntaa on tänään lumikaaoksen yllättämänä tukossa liikenteen osalta. Olen varustautunut ruisleivällä ja kaakaolla, koska uusi aikakauteni vahvasti kehottaa minua syömään myös aamupalaa. Junassa istuessa jää molemmat kädet vapaaksi – aukeaa tuo eväspussukkakin helpommin ja turvallisemmin kuin autossa rattia kääntäessä, jota ei kyllä tylsän motarimatkan aikana montaa kertaa tarvitse tehdä. Aina ei evästuokiokaan luonnistu, kun aamuviiden aikaan sämpylä ei vielä maistu ja työpaikalle päästyäni ei sitä enää ehkä ennätä tai edes muista natustaa. Onpa useammankin kerran löytynyt lämmennyt jugurtti tai liiskaantunut banaani repustani illansuussa kotiin palattuani. Tyhmästä päästä saa kärsiä ainakin vatsalaukku (joka koko päivän tyhjyyttä vastaan harottuaan huutaa illalla kovaan ääneen suolaista ja makeaa, hapanta ja kirpeää, pehmeää ja karkeaa, vaaleaa ja tummaa – kaikkea riisipuuron ja suklaan väliltä). Taitaa se ruokailurytmini kaivata samaa ankaraa muutosotetta kuin muukin elämäni. Ei voi oikeasti olla aina niin kiire, etteikö ehtisi syödä kunnolla tai lukea muutakin kuin meilejä. Ja joskus olisi ihan kiva vain olla ja kuunnella hiljaisuutta.  

Minulla on nykyisin kaksi kotia. Se tarkoittaa toisinaan (=usein) sitä, että siivoan ensin kaksikerroksisen landetaloni, huolehdin pyykit ja täytän jääkaapin tuotteilla, jotka toivon kiireisen, kirjoituksiin valmistautuvan pojan käyttävän äidin huidellessa työreissuillaan ympäriämpäri. Täytän saippuasäilöt, tyhjennän roskikset, haen postin, vien muovit ja lehdet kierrätyspisteeseen, teen lumityöt, pissatan koiran. Kyllä ei kukaan ole kehottanut näin toimimaan, mutta onpahan itselläni parempi omatunto, kun seuraavat pari, kolme päivää tiedän poikani samat askareet sitten vuorostaan hoitavan. Sitten siirryn kakkoskotiini, jonka jääkaapissa on useimmiten vain tölkki mehua, juustoviipaleita ja kevytlevitettä. Saatanpa tarttua taas imuriinkin, sillä sinkkukodinkin lattialla alkaa helposti pölypallot pyöriskellä, vaikka muuten paikat suloisessa järjestyksessä pysyvätkin. Kun suljen oven perässäni, tiedän, että sen uudelleen avatessasi kaikki on juuri siten kuin sen lähtiessäni jätin. Ei koiran hilaamia leluja ympäriinsä, ei tahroja tiskipöydällä tai resottavaa roskapussia pakkasenpurtavaksi vietäväksi. Joskus sormenjäljen peilikaapin ovessa huomatessani melkein pelästyn, että joku on hiippaillut hiljaisessa pikkukodissani. Että minäkö olisin muka jättänyt rasvaisen käyntikorttini muuten niin järjestelmällisen siistiin kotiini? Huomaatko, etten ole koskaan aiemmin elämässäni asunut yksin? Ajatus rauhasta ja vapauden kokemus ovat äärimmäisen kiehtovia, mutta luulen, että olen lasten itsenäistymisen ja omilleen muuttamisen aiheuttaman eroahdistuksen oppinut muuntamaan terveeksi itsekkyydeksi. 10 vuotta olen lähes yksin hoitanut kaikki lapsiini liittyvät asiat: rytmittänyt arjen, tekemisen, työn, nukkumisen – koko elämän. Olen hämmentänyt samaan aikaan jauhelihakastiketta ja hoitanut työpuheluja, pessyt pyykkiä ja tentannut kokeisiinlukijaa, pitänyt kirjaa jalkapallojoukkueen menoista ja kuljettanut omaa lasta ja paria muutakin harjoituksiin ja otteluihin ympäri Pirkanmaata. Olen lukenut kymmeniä kirjoja kylmentyvässä autossa odottaen lapsiani harrastuksestaan. Olen hyödyntänyt bussimatkat kirjoittamalla kolumneja lehteen ja maksanut laskuja raitiovaunussa istuen. Lounastauoilla soitan vakuutusyhtiöön ja metsästän terveystodistuksia vuosien takaa. Kaiken säpinän keskellä huomaan muuttuneeni keski-ikäiseksi ihan melkeinpä itsekseni, yhtäkkisesti ja tuhat tehtävää suorittaneena. Olen aika paljon kokeneempi, mutten juurikaan viisastuneempi – sillä kyllähän tässä iässä pitäisi jo ymmärtää niitä lounaita harrastaa ja keskittyä töissäkin aina yhteen asiaan ja yhteen ihmiseen kerrallaan.

Ystäväni kysyi pari viikkoa sitten missä minä haluaisin 70-vuotiaana olla. ”Vastaat varmasti aurinkoisessa Espanjassa”, hän totesi hymyillen. Niin, siellähän minä haluaisin silloin olla, mutta spontaani vastaukseni oli aika kuvaava. ”Elossa”. Se oli itselle kyllä sellainen herätys, että olen nyt vakaasti päättänyt lopettaa multitaskaamisen. Kun nukun, nukun. Kun syön lounasta, en hakkaa samalla meiliä. Kun kuuntelen yhtä, en vilkuile sivuilleni tai huolehdi jo seuraavasta. Varaudu siis, että saatat hyvinkin kuulla minun vastaavan EI, kun joku pyytää vielä hieman enemmän, hieman nopeammin tai hieman lisää. Olen ylpeä siitä, että uskallan olla niin kovin epätäydellinen ja puhua siitä avoimesti ääneen. Ehkä siksi minulle viime viikolla teetätetyssä Thomas-analyysissäkään ei näkynyt minkäänlaisia merkkejä stressistä tai turhautumisesta. Ehkä yllätys itsellenikin, mutta näin oli näppäimet ja tähtien asennot ja vastaavat. Tämä mutsi ehkä multitaskailee, mutta osaa silti ottaa näemmä rennosti. Vahva suositus (viisi tähteä) tällaiselle olotilalle, uskalla rohkeasti kokeilla. Mulla ne taikasanat taitavat olla kirjallisuus ja maalla-asuminen. Ja nyt sitä aamupalaa koneeseen, soon moro!

Rakkautta ja rouskuvaa arkea,

Marjo

Valokuva: Kesä, jona ehdin flexata / Minna Jalovaara