27. marras, 2017

Kuolleen miehen laukku

Keskellä yläkerran olohuonetta kököttää ruskeanahkainen matkalaukku. Se on kuin mikä tahansa vintin aarre tai kirpputorilöytö, jokaisen 70-luvun pramean tosiäijän komea retrolaukku, jollaisia näkee nyt sisustuslehtien vitivalkoisten skandikotien keskipisteenä ja katseenkääntäjinä kymmenien kirjojen ja viherkasvien alustana. Tämä laukku vain on kuolleen miehen laukku ja kulkeutunut olohuoneeseeni kuoleman korjattua vielä kohtuullisen nuorta satoaan. Pienen yksiön sisältö, yhden yksinäisen ihmisen koko maallinen jäämistö mahtuu laukkuun, johon itse en saisi mahtumaan edes viikonloppumatkallani tarvittavia kosmetiikkatuotteita. Laukun omistajaa en ole koskaan tavannut ja silti hän on tällä hetkellä vahvasti läsnä kodissani. Kalman tuntu kylmää ja kalisuttaa. Kuolema joko ihan oikeasti haisee tai sitten mielikuvitukseni kuvittaa sille hajumaailman. Laukun sisälle en ole uskaltanut kurkata, sillä tasapainottelen vielä haluanko koskaan tietääkään tästä minulle täysin tuntemattomasta ihmisestä enempää. Hänen upouusi pusakkansa saattaisi ehkä paljastaa minkä kokoinen hän oli tai mikä oli hänen lempivärinsä tai merkkiuskollisuutensa aste. Oliko hänellä ehkä muita rakkaita kuin kuningas Alkoholi? Lisääkö tieto tuskaa vai tuoko se armollisen helpotuksen? Haluanko minä edes tietää, kun kyseessä ei ole minun sukulaiseni, läheiseni? Olenko utelias, olenko välinpitämätön?

Suru valtaa mieleni, kun ajattelen kuinka moni meistä viettää elämänsä kokien ainakin jossain vaiheessa elämänkaartaan itsensä yksinäiseksi. Tunnistan osa-aikaisena yksineläjänä itsekin sen, ettei yksineläminen tarkoita välttämättä ollenkaan yksinäisyyttä, mutta monella asiat saattavat kulkea käsikynkkää. En voi olla ajattelematta lehtien lisääntyvissä määrin olevia lööppejä, joissa muumioitunut mummendaali löydetään eteisestä postiluukun alta iloisenkirjavan perintöräsymaton päältä kädet rinnalleen asetettuina ja rauhallisena ikiuneen siirtyneenä. Aika yksinäinen täytyy ihmisen olla, että puolen vuoden ilmaisjakelulehdet saavat rauhassa rapistua ja pinoontua matolla makaavan asunnonhaltijan ylle eikä kukaan ole ehtinyt henkilöä kaivata. Surullista, äärettömän surullista.  Oliko ruskean matkalaukun miehellä ehkä samanlainen tilanne? Oliko hän karkoittanut kaikki elämänsä tärkeät etäälle niin, että vakavan sairauskohtauksen saatuaan vain harva, jos kukaan, riensi häntä sairaalaan katsomaan? Olisiko hän ehtiessään pakannut tavaransa tuohon matkalaukkuunsa niinkuin ensimmäistä lastaan odottava äiti tekee neuvolan ohjeiden mukaisesti kasaten jo viikkokausia ennen lapsiveden menemistä valmiiksi sairaalakassiaan?

Minulla oli keväällä jokusen hetken epävirallinen vuokra-asunto, jonka omistaja, kaverin kaverin äidin sisko asui ulkomailla. Luukku oli rivitaloyhtiössä päättyvän tien varrella oleva viimeinen asunto, jossa oleskelin epäsäännöllisesti ja epävirallisesti vailla nimeäni ulko-ovessa saati taloyhtiön asukaslistauksessa. Joskus yön pimeinä hetkinä, satunnaisen painajaisunen keskeltä herätessäni saatoin hetken miettiä tilannetta jossa saisin äkillisen sairaskohtauksen. Kukaanhan ei olisi minua ihan hetkeen löytänyt, sillä ei minun osoitettani silloin kukaan tiennyt, hädin tuskin sitä itsekään muistin enkä kiireisen elämäntyylini puitteissa ehtinyt juurikaan kestittää vieraita, jotka olisivat osanneet löytää perille uudemman kerran. Miten minut olisi siis löydetty? Kuinka kauan olisin virunut kylpyhuoneen lattialämmityksen lempeänhaaleaa laatoitusta vasten ennenkuin läheiseni olisivat päässeet jäljilleni? Toki tuohon vierailijoiden puutteeseen ja asuntooni erakoitumiseen saattoi vaikuttaa myös se, että asunnossa oli sen omistajan täysin omasta maustani poikkeavat massiiviset jugendhuonekalut ja hänen henkilökohtaiset tavaransa nököttivät harvalukuisien kaappien hyllyjä täyttämässä, joten ei siellä museoidussa kodissa mitään riehakkaita skumppabileitä huvittanut pitää. Koskaan en kokenut paikkaa omakseni eikä sen väliäkään, kävinhän vain nukkumassa kauneusunoseni siellä pimeyden luolassa matkatessani taas maailmalle ja turvallisesti ihmismassojen keskelle. Ja ne asunnossa olevat kaikista pelottavimmat sukupotretit sujautin kyllä visusti piiloon siivouskomeroon, sillä tauluista tuijottavat 1900-luvun alun tuimat täti-ihmiset ovat mielestäni oikeasti melko kammottavia. Joka kerta oven sulkiessani ja ulkoilmaan astuessani hengähdin helpotuksesta: takaisin ihmisten ilmoilla. En ole yksin. En kuollut yksin paikkaan, josta kukaan ei minua löydä. Sittemmin olen saanut käyttööni ihanan, uuden kakkoskodin, jonka ihan virallinen asukas olen. Ja siinä ovessakin lukee nimeni, hiphei!

Minun suvussani on ollut ihminen, joka asui omasta tahdostaan yksin. Kun menin kylään, saatoin saada haukut siitä, että käyn liian harvoin. Että kukaan ei välitä eikä edes huomaisi, vaikka hän yksin kotiinsa kellahtaisi jalat jäykistyen sen viimeisen kerran. Kun sitten tihensin vierailutahtiani, sain moitteita siitä, ettei hän koskaan saa olla yksin, aina on joku kyttäämässä. Kyttäsin kyllä lopulta melko läheltä lähes hänen viimeiseen hengähdykseensä saakka ja tiedän, että molemmat olimme toisillemme kovin rakkaita ja että ne yhteiset, liian harvassa olleet hetket olivat molemminpuolisesti tärkeitä. Tiedän myös keltä olen perinyt osan sisukkuudestani ja jopa kärttyisyydestäni – ja ehkä jopa sen mieltäni ajoittain vaivaavan ajatuksen, että minä kuolen joskus yksin, yksinäisenä eikä kukaan sitä huomaa. Tiedän, ettei niin käy, mutta samalla myös ymmärrän yhä selkeämmin miten lapsuudessa koetut ja kuullut asiat vaikuttavat omaan käyttäytymismalliin vähintäänkin alitajuntaisesti. Siksi liputan avoimesti asioiden julkipuhumisesta ja omien tunteiden syvällisestä tutkailusta. Niin monesti niihin löytyy selkeyttäviä siltoja ja muistikuvia menneisyydestä. Kuoleman hetkellä kaikki ottavat sen viimeisen, lopullisen askeleen yksin, mutta toivottavasti jonkun kädestä samalla kiinni pitäen.

Kuolleen miehen laukku vaivaa yhä mieltäni. Ehkä sittenkin kurkistan sen sisälle ja päästän omistajan postuumisti ajatuksiini. Ei hän lopulta kuollut yksin eikä ainakaan unohdettuna.

Pidetään huoli toisistamme. Varmistetaan, ettei yksikään meidän vaikutuspiirissämme oleva ihminen pelkää jäävänsä räsymaton päälle kuivahtamaan kuoliaaksi ja unohtumaan koskaan olleeksi. Katso siis tarkasti ympärillesi ja tuo joulumieltä myös sille naapurin yksinäiselle, ehkä kovinkin unohdetulle mummolle.

Marjo

Pidän huolta -kuva: Suomen sairaanhoitajaliitto