20. marras, 2017

Oman elämäni hullu

16 kuukautta sitten sysäsin työelämässäni sivuun kaiken tutun ja turvallisen ja vaimensin nekin vähäiset varoituspainikkeet, jotka sieluni syvyyksissä ja pääkoppani pimennoissa yrittivät kumeasti kailottaen lähettää pientä piipittävää hälytyssignaaliaan. Hullu, kun jätit hyvin johtamasi menestystarinan niin keskeneräiseksi, sanoisi moni – ja on jopa vasten kasvojani sanonutkin. Mutta minäpä haluan olla oman elämäni hullu, tehdä jokaisesta päivästäni mielenkiintoisen ja innostavalla otteella tartuttavan. Itken oikein paljon mieluummin tekemiäni isoja virheitä kuin tekemättömäksi jääneitä haaveitani. Ne virheet jopa isossakin mittakaavassa toteutuessaan kun ahdistavat minua selkeästi vähemmän kuin mietinnöt siitä miksen tarttunut tilaisuuteen ja halunnut olla myös työssäni onnellinen. Mikä minua estää niin kauan kuin yhtäkään ihmishenkeä ei vaaranneta tai avoimien laskujen rykelmät eivät pöydälleni huojuvine, erääntyvine pinoineen kasaannu? Hämyisän sumuisena höttönä painuvat lopulta ne vähäisimmätkin epäilykset taustalle, kun rohkeus ja varmuus valinnan senhetkisestä oikeellisuudesta valtaavat mielialan. Kukapa meistä tietää huomisesta, silloin saattaisin valita toisin, miksi sitä miettiä. Siksi on niin hienoa, ettei meidän tarvitse elää menneisyydessä tai tietää tulevasta. Josko yrittäisi selviytyä tästä päivästä, pimeästä ja kalsasta marraskuisesta illastakin ja ottaa vastaan murheet ja huolet siinä vaiheessa, kun ne ovat ajankohtaisia. Ehkeivät sellaisiksi koskaan tulekaan, miksi siis murehtia kahdesti? Mahtavia selviytymistarinoita ja ”myinkaikenjamuutinrannalleasumaan” –tosijuttuja tulee onneksi aiempaa enemmän suuren yleisön tietoisuuteen lehtipalstojenkin kautta eikä kukaan pidä näitä heittäytyjiä enää mitenkään yberhulluina. Tai ainakin sellainen hulluus on jotenkin sallitumpaa näinä avohoitojaksojen yleisinä aikoina, jolloin alamme pikkuhiljaa tottua, että joku voikin olla asiasta täysin eri mieltä kuin valtavirta ja olla siten jopa cool – ja ihan ehdottomasti terve.

Tiedän, että minua tarkkailee varmasti monikin ja siksi pyrinkin aina siihen, että kukaan minut hyvinkään tunteva ei olisi luulossa, että olisin jo kadottanut tai kadottamassa itseni. En ole, voin luvata. Minun arvoni ovat yhä omiani ja olen yhä se sama vanha kärttyisän leppoisa, huolettoman huolehtivainen lyllerö kuin aiemminkin. Toki vaatii rohkeutta kerta toisensa jälkeen kivuta lavalle parrasvaloihin kaikessa epätäydellisyydessään, mutta samalla kertaa se on niin kovin helpottavaa ja vapauttavaa: tässä olen. Jo tämän uuden urani oltua vielä harkintakuopissaan ja minun vielä sutiessa lähtöviivalla kanssaehdokkaitten rinnalla päätin rohkeasti olla täysin oma itseni: epätäydellinen, rosoisen rouhea ja hellyttävän hörsö. Minä kun en kuitenkaan hakeutunut malliksi kiiltokuvamaisten enkeleiden keskelle, vaan korvapariksi ja suureksi sydämeksi ihan tavallisten ihmisten joukkoon, joista toki suurin osa on minua kauniimpia, hoikempia ja kaikin tavoin muutenkin täydellisempiä, ehkä jopa sydämellisiäkin ihmisiä. Samaan aikaan olen saanut kuitenkin paljon mieltä lämmittävää palautetta siitä miten olen helpostilähestyttävä, läsnä arjessa ja aina samalla tasolla, itseäni mitenkään ylentämättä. Sellaisina kertoina mietin, että en jatkossakaan halua olla paikassa, jossa en voisi olla oma itseni. Olen oikukas, mutta silti lempeä. Olen iloinen hörsö, mutta samaan aikaan yhä aiempaa enemmän pohdiskeleva. Tyhmäkin joskus, mutta siksihän minulla on superihmisiä ympärilläni. Jos olisin täydellinen, olisin ehkä potta päässä herutteleva itsekeskeinen käskyttäjä ja parrasvaloissa kättäni kuninkaallisella otteella heilutteleva jäänainen. En olisi minä, en tällainen. Ehkä olen nöyrä juuri siksi, että tiedän olevani epätäydellinen. Ehkä olen itsevarma siksi, että tiedän olevani hyvä monessakin asiassa ja tarvittaessa aina voivani palata tekemään sitä, jota tiedän osaavani tehdä. Mutta sekö on elämän tarkoitus, olla tylsä ja tylsistyttää itsensä tekemällä turvallisia valintoja ja asioita, joissa tietää olevansa lähellä täydellistä?

Olen monesti miettinyt mikä saa minut hullunrohkeasti hakeutumaan uusiin tilanteisiin ja heittäytymään epämukavuusalueille, joissa heikkohermoisemmat vavahtelevat kuin haapa ja katoavat kuin syksyn ensimmäiset varisseet lehdet lehtipuhaltimen tutkimattomien putkistojen ja pussukoiden kätköihin. Mistä juontaa selviytymistarinani? Onko se sattumien sumaa, omien valintojen seuraamusvaikutusta vaiko sitä hillitöntä uhmapäisyyttä, jossa nöyryys ja anteeksipyytelemätön asenne kättelevät ja muodostavat yhtenäisyyden, jota niin moni työnantaja nykyisin haluaa? Haluanhan minäkin, että edes jossain yhteydessä, jonain päivänä minä saan edes minimaalisen ohikiitävän hetken verran olla se heikompi tyyppi ja kuoria kestävyyden kermat tähtikakkuni päältä, antaa toisen viedä silloin, kun hän selkeästi haluaa johdattaa meidät seuraavalle etapille (jonne olen jo itse kertaalleen navigoinut). Itsevarmuus on ihmisessä piirre, joka viehättää minua kovin ja montaa aiemman elämäni työkuvioista tuttua ihmistä olenkin coachannut nimenomaan sillä, että pitää tuntea itsensä ja lisätä esitykseensä aina itsevarmuutta siten, että se ei tunnu röyhkeydeltä, vaan johtamiselta, olipa sitten kyseessä tilanne, päätös tai mikä tahansa pieni esityksentynkä. Kuka palkkaa ihmisen, joka työhakemuksessaan kertoo olevansa ”ihan ok ja kai aika hyvä edes jossain”?

Vaatii aika lailla pokkaa heittäytyä elämän vietäväksi tai epämukavuusalueille, koska siinä samalla tulee antaneeksi itsestään toisille aika paljon kosketuspintaa myös itsensä haavoittumiselle ja joskus jopa toisten naurulle. Siinähän nauravat. Minulla ainakin on niin paksu nahka, että jopa umpisuolentulehdus katosi sen uumeniin. Tosin leikkaava lääkäri kauniisti mainitsi, että mikäli ihmisellä on vatsanpeitteitä (= läskiä, rasvaa) runsaasti, toimivat ne melkoisina kivunpehmentäjinä. Onneksi oli myös lempeän pehmeät ajatukset, kun heräämössä hapuilin leikkausviittani alle ja totesin olevani useammastakin kohtaa avattuna. Ei ollut lopulta nukutuslääkehöyryissäni kuvittelemaani Aliensia vatsassani, vain tulehtunut, poistettu umpisuoli, tähystyksestä johtuneet useammat kurkistusaukot ja hieman sisäkirurgiasta tietämätön hoitaja osastolla tuhertelemassa kiireapulaisen roolissaan ja vastailemassa mömmöissä olevalle potilaalle. Mutta tässäkin tarinassa loppu hyvin, kaikki hyvin. Niinhän se elämässä lopulta aina menee. Kaikki joko päättyy tai päättyy hyvin. Elämän rajallisuudesta viimeisin muistutus tuli itselleni vain jokunen tunti sitten. Toisaalla oli juuri uusi, uljas ihminen syntynyt ja toisaalla minulle tuntematon, mutta lähipiiriini kuuluvan ihmisen läheinen kuollut äkillisen sairaskohtauksen jälkimainingeissa. Toinen ehkä syntyessään sai paremmat valttikortit, mutta yhtä lailla tyhjin käsin kaikki täältä lähdemme. Harvan kuolinilmoituksessakaan olen nähnyt mainittavan titteliä tai työelämän saavutuksia – mikäli ei nyt mistään todella isosta tähdestä tai merkittäviä tekoja muuten tehneestä ihmisestä ole kyse.

Olen yhä näin 16 kk jälkeenkin onnellinen tekemästäni valinnasta. Aina ei ole helppoa ja hiuksenikin olen oppinut kampaamaan aina citykohtia kohti kurvatessani, mutta olen yhä se sama vanha muikkeli, joka keräilee rannalla ollessaan pieniä, valkoisia kiviä. Nekään eivät viehätä mikäli ovat liian täydellisiä: sileitä ja säännöllisen pyöreitä. Pieni rosoisuus tai poikkeama niissä kiinnittää katseeni ja saa miettimään kiven ikää ja tarinaa. Ja se sileä kaunotar – no, se päätynee varmasti niihin ylihinnoiteltuihin kivipusseihin koristekiveksi täydellisen akvaarion pohjalle. Muiden kivien keskelle, joista mikään ei lopulta erotu toisistaan.

Olethan siis rohkeasti oman elämäsi hullu, sillä se elämä on sinun omasi ja rohkeus kumpuaa vain sinusta itsestäsi. Säröllinen on usein loppuen lopuksi kuitenkin se vankempi ja mielenkiintoisempi yksilö.

Rakkaudella,

Marjo