13. loka, 2017

Citysinkkuelämässä kaikki hyvin

Katselin eilen illalla Vain elämää –ohjelmaa Ylöjärven kotisohvalleni käpertyneenä. Liekö jo kuinka mones ohjelmauusinta, mutta minulle vielä ehtaa tuoretavaraa, sillä televisio on aika harvinainen seuralainen minulle edes silloin, kun vietän lokoisaa yksineläjän koti-iltaa kakkoskodissani Helsingissä. Kalliin hinnan ja hyvän palvelun saattelemana olen toki sinnekin television hätäpäissäni raahannut. Täydellisen Jenni Vartiaisen jakso jauhoi eilen upeita biisejä ilmoille lähinnä taustamusiikin roolissa. Ei mitään havaintoa oliko Minä ja hän –kappale edes mukana illan kattauksessa, mutta korvamato on iskenyt ja biisi kaikaa nyt nonstopina korvissani. Minä ja hän. Minulla se hän vain on hieman kateissa.

En ole koskaan asunut yksin. En virallisesti vieläkään, sillä postini kannetaan yhä Ylöjärvelle, mutta riemuitsen silti vilpittömästi uudesta Helsingin osoitteestani, sillä se on vain ja ainoastaan minun omani! Joskus ovimatollani nököttää mainoslehtisiä ja kerran olen saanut nimellänikin varustettua postia huoltoyhtiöstä, mutta muutoin olen talossa anonyymi asukas ja satunnainen vierailija, joka useimmiten illan hämärässä hiippailee hiljaa kohti nukkumakoloaan ja poistuu aamulla luukustaan selkeästi ennen naapureitaan. Vuokranantajani valitsi minut varmastikin juuri tästä syystä: yksinäinen, keski-ikäinen, suorastaan tylsä nainen, joka ei vietä railakkaita rapujuhlia tai omista B & O –huippustereoita. Nainen, joka nukkuu asunnossaan keskimäärin kolme yötä viikossa, siivoaa kiltisti edellisenkin asukkaan sotkut ja haaveilee uusista tapeteista (jotka luonnollisestikin hoitaa ja jopa rahoittaa itse), ostaa edellisen vuokralaisen jäljiltä hajonneen tuolin tilalle kirpputorilta uuden ja käyttää jo valmiiksi seinään nirhattuja naulanreikiä. Tyyppi, joka ei roudaa koiraansa kaupunkiin eikä kolistele korkkareilla uudenkarheilla laminaateilla. Aika kesy tapaus ja unelmavuokralainen, eikö?

Muutin ensimmäiseen omaan kotiini lapsuudenkodistani kaksikymppisenä. Olin tuolloin jo vahvasti pariutunut, joten silloisen poikaystäväni kanssa teimme heti suoraan yhteisen pesän, jossa perintönä ja lahjoituksena saadut riemunkirjavat huonekalut, parittomat kahvikupit ja anopin makoilemat vuodevaatteet täydensivät nuoren opiskelijapariskunnan onnea. Kotiviini pörisi pannussa, opintotukipäivinä ostettiin kilokaupalla makaronia ja elämä oli muutenkin kovin huoletonta. Ei siihen aikaan ostettu koko ensikodin kalustusta oman maun mukaan ja yhteensovittaen eikä asuntoja käyty katsomassa ja kulmia potkiskelemassa ennen vuokrasopimuksen allekirjoittamista. Se otettiin vastaan mikä tarjolle annettiin ja siitä sitten tehtiin koti, olkoonkin, että kirkkaanoranssit kaapinovet ja harmaa muovimatto eivät ehkä olleet ne kaikkein mieluisimmat materiaalit omaan makuun. Onneksi kirpputoreilta löytyi helposti mattoja, joiden pesun jäljiltä aaltoilevissa ja kinnaavissa raidoissa toistuivat nuo samat, rumat värit. Perfect match ja koti oli kuin ysärin kodinsisustuslehdestä poimittu helmi! Kaikkeenhan sitä ihminen on tyytyväinen, kun ei paremmasta tiedä. Sama sääntö pätee elämässä aika moneen. Myös miehiin. Tuosta viininkeittäjäpoikaystävästä tuli lopulta mies ja lasteni isä, jonka kanssa parinkin kodin sisustusta yhdessä pohdittiin, kun opiskelijakoti vaihtui ensin parin vuokrakämpän ja kahden lapsen maailmaan pullahtamisen jälkeen omaan rivarinpätkään. Ja melkeinpä lopulta omakotitaloonkin, mutta se onkin sitten jo taas ihan toinen tarina, että ei menneisyydestä nyt sen enempää, ettei kukaan mieltänsä pahoita. Mies siinä rytäkässä silti katosi.

Hetken elin kolmisin kahden lapseni kanssa, mutta koska elämässäni aina sattuu ja tapahtuu, oli perheen pääluku jo aika pian taas neljä (koko elämäni odottamani koiranpentu löysi luoksemme) ja sitten heti perään jo viisi (uusi mies hiippaili elämääni). Arjen ravia ja kellon kanssa koheltamista on riittänyt aivan näihin päiviin saakka, jolloin esikoinen on muuttanut nyt omilleen ja kuopuskin jo vahvasti kuopii lähtötelineissään. Mitä jää jäljelle? Keski-ikäinen nainen, keski-iän ohittanut koiruus ja taas yksi hukattu mies. Samaan aikaan se tarkoittaa kuitenkin sitä, että se virallinen yksineläminen ja omillaan asuminen ovat nyt aiempaakin lähempänä. Olen toki esimakua siitä saanut jo kuluneen vuoden aikana, kun olen oulunkyläläisessä kakkoskodissani viettänyt yhä lisääntyvissä määrin aikaa. Parasta siinä ovat hetket, jolloin saa lösähtää lökötuoliinsa ilman ensimmäistäkään suunnitelmaa. Kukaan ei kysy, kommentoi, kinastele, kiilaa, kailota. Tiedät tasantarkkaan mitä jääkaapistasi löytyy ja mitenpäin hammastahnatuubia on puristettu. Koti on aina siisti, sillä onhan se sinun jäljiltäsi ja näkyvissä vain sinun jälkesi, vain sinun tuoksusi ja kärysi ilmaa halkomassa. Kaupasta voit ostaa mitä haluat ja useimmiten nauttia siitä, ettet mitään edes halua. Vessanistuin on aina siten kuin haluatkin sen olevan.

Aika nopeasti sitä ihminen muuttuu itsenäiseksi ja jopa itsekkääksi. Toki kaipaan yksinollessani syvästi lapsiani, mutta elämäni on nyt siinä vaiheessa, ettei siinä ole paikkaa miehelle eikä oikein sille koirallekaan. Citysinkkuelämä 47 vuoden korkea-arvoisessa iässä on samaan aikaan sekä kiehtovaa että katkeransuloista. Se on luopumista vanhasta ja lasten lähettämistä siipien suojasta kohti avaraa maailmaa. Se on täynnä kaipuuta, ikävää ja yksinäisiä hetkiä, sillä pizza on parasta puolitettuna ja kyselyiden lähin omainen –kohta ja juhlien avec-kutsu aiheuttavat aina pientä pähkäilyä. Se on uuden alkua ja hauskoja tilanteita, joissa blondi menee kirjaimellisesti ostamaan vasaraa ja nauloja – niitä nauloja ei muuten juurikaan myydä kappaleittain ja vasaran ostaminenkin on näemmä taidetta ainakin oulunkyläläisessä rautakaupassa. Pientä pinkkiä pyysin ja poistuin paikalta murhavälineeksi luokiteltavan lekan kera, koska se on ”hintaluokkansa paras ja mulla on kuule itselläkin tuo, se on paras remontoimiseen”. No, ihan sitä yhtä naulaani halusin valmiiseen reikään naputtaa, mutta hyvä, että on nyt kunnon välineet. Maailma on hieman erinäköinen, kun sitä katselee yksin ilman talon miestä tai talonmiestä. Mistä olisin sitä voinutkaan tietää, kun olen aina tukeutunut kaksilahkeisiin. Hämähäkitkin opettelin vasta tässä iässä ilman itkuja ja kirkumisia ihan itse hoitamaan verhoistani pois. Pakko, sillä kakkoskotini naapurit näyttävät suurimmaksi osin olevan nuoria naisia. Kirkuisivat niitä hämähäkkejä varmasti minuakin enemmän.

Olen varmasti monen miehen kauhu: itsenäinen, itsepäinen ja tässä uudessa citysinkkuelämässäni jopa itsekäs. Olen huomannut, että olen ihan yhtä hyvä ja riittävä tällaisenakin eikä kiireinen citynainen kaipaa miestä rinnalleen. Ehkä huomenna on toisin, mutta juuri tänään riittää tämä. Minä ja hän soi yhä korvissani. Hän on yhä kateissa ja silti elän onnellista elämää. Citysinkkuelämässä on kaikki hyvin!

Eläköön (sinkku)elämä! <3

Marjo

PS. Nöyrimmät kiitokseni kaikille lukijoilleni. Teitä on jo yli 20 000! Huikeaa!