18. syys, 2017

Aina matkalla jonnekin

Minä rakastan synnyinkaupunkiani ja nykyistä osa-aikakotikaupunkiani Helsinkiä, jossa on niin paljon hyvää ja kaunista, mukavia muistoja ja uusia unelmia, lokoisaa eloa, selkeää lupausta suurkaupungin tunnusta – ja ihan kamala liikenne! Minä, jos kuka, olen ahkera julkisen liikenteen puolestapuhuja ja jopa ykkösinhokkiani VR:ää saatan joskus lempeänä päivänäni kehua. Vaikka olen se, jonka kohdalla ihmiset päättävät elämänsä junan alle heittäytyen tai olen jatkuvasti matkatessani usein mukana tapahtumaketjuissa, jollaisia ”tapahtuu vain kerran 20 vuodessa”, jaksan silti kerta toisensa jälkeen innokkaasti vaihtaa uudenkarhean Volvoni puhtaat, lämpimät nahkapenkit paikallisjunan riemuisankirjavan (ja –kuntoisen) kanssamatkustajien seuraan tai metron epäsäännöllisiin vuoroväleihin ja kirkuvanoransseihin kovamuovipenkkeihin. Suupielissäni karehtii hymy, kun metron rullaportaissa ihmiset juoksevat, rynnivät, tuuppivat ja tönivät, koska juuri sillä silmäyksellä menee metro. Mahtaneetko ollenkaan huomata, että kolmen minuutin kuluttua menee seuraava? Olen suorittanut ajokorttini ja kulkemisen käyttäytymissäännötkin oppinut jo lapsuuteni Helsingissä, joten tiedän kyllä, että liukuportaissa seistään aina oikealla puolella ja se vasen puoli on kiireisten ja jatkuvassa liikkeessä pysyvien ihmisten virtaa varten. Se en siis ole minä, joka sillä puolella tukkeenasi seison.

Kohta yhdeksän maaseudulla viettämääni vuotta ovat opettaneet arvostamaan pääkaupunkiseudun julkista liikennettä. Stadissa melkein joka paikkaan pääsee mainiosti ilman autoa ja myös poikittaisliikenne on oivasti hoidettu. Vuorovälit ovat tiheät: täällä puhutaan lähiön laitamista ja käpykylistä mikäli kahden bussin välinen vuoroväli on yli 10 minuuttia. Bussikuskeistakin suurin osa on ihan täyspäisiä ammattilaisia, jotka turvallisesti ja pienen palkkansa motivoimina kaiken yleisen levottomuudenkin keskellä kuljettavat matkustajat jouhevasti määränpäähän. Ja useimmat heistä kyllä ystävällisesti vastaavat, kun toivotat heille hyvät huomenet. Bussissa on oikeasti aika kiva matkustaa (erityisesti jos on oma oksennuspussi mukanaan). Äitini voi vahvistaa, että aika monet ykäpussit on saanut matkapahoinvoinnista kärsiville nuorille tyttärilleen ojentaa juuri poistumispysäkkiä edeltävän pysäkin kohdalla. ”Niin, oltiin kyllä ihan oikeasti muutenkin tässä juuri poistumassa, anteeksi ja näkemiin”. Aika näemmä kultaa muistot ja häivyttää oksennuksen maun suusta.

Minulla on nyt kolmen viikon ajan ollut soma kaupunkikoti Oulunkylän aseman välittömässä läheisyydessä. Jos harpon loputtomilla säihkysäärilläni edes normaalivauhtia asemalle, pitää matkaan varata viitisen minuuttia. Oulunkylä on nk. jokeriasema eli liikenteen solmukohta, jossa pysähtyy kaikki paikallisjunat. Ruuhka-aikaan niitä menee viiden minuutin välein ja muulloin 10 minuutin välein. Junamatka Ogelista Helsingin päärautatieasemalle (kuten nykyisin steissiä kutsuvat) vie 11 minuuttia. Kävely metroasemalle ehkä kaksi minuuttia ja metromatka Ruoholahteen kolme minuuttia. Jos oikein käy huono mäihä, joutuu asemalta poistuessaan kökkimään hetken liikennevaloissa, muutoin tien ylitykseen kuluu ylimääräiset 30 sekuntia ja voilá – olen työpaikkani hissiaulassa. Samaan noin 9 km matkaan omalla autolla kulkien olen saanut enimmillään kulumaan 65 minuuttia ja ruuhkassa ryskyttäessä aika monta litraa bensaa ja liudan ärräpäitä. Toki joudun askeltamaan aamuruuhkassa asemahallin läpi jonkun toisen määrittelemässä tahdissa, mutta siihenkin kun olen ottanut uuden asenteen, olen useimmiten selviytynyt matkoista hyväntuulisena. Ihan mahtavaa ajanvietettä on tarkkailla kanssamatkustajia ja miettiä heille taustatarinoita ja perhekuvioita, kansallisuuksia ja kauppakassien sisältöä, lempivärejä ja määränpäätä! Mutta että autolla halki kaupungin, läpi lukuisien tietyömaitten ja tolkuttomien torvisoittajien rintaman? No way. Ehkä vielä jonakin vuonna Mechelininkadun rassaaminenkin päättyy ja kaistat vapautuvat taas tehokäyttöön. Ja Mannerheimintie todella kaipasi uutta asfalttia, sillä tämän pääväylän urat olivat jo sellaiset, että tunsi olevansa sähköautoradalla – sellaisella, jossa autot kulkevat kiskoja pitkin ja niiltä pudotessaan kellahtavat kyljelleen.

Täysin oman kirjoituksensa ansaitsisivat polkupyöräilijät, tuo tielläliikkujien painajaismainen vyöryjäkansa. Kokeilepa mennä seisomaan Ruoholahden metroaseman liikennevaloihin aikomuksenasi ylittää tie. Katsot oikealle, sitten vasemmalle, sitten oikealle ja sitten aloitat päänpyörityksen taas alusta. Kyllä ei fillarikulttuuri ollut näin vilkasta vielä kymmenen vuotta sitten ja ihan mahtavaa, että alamme täällä pakkasen pelottaminakin olla kaksipyöräisen päällä viihtyvää kansaa, mutta tuleekohan polkupyörien oston yhteydessä nykyisin kuninkaallisten jalokivikruunu ja roppakaupalla etuoikeuksia kaupan päälle? Yhtään nyt yleistämättä ja hieman jopa tarkoituksella kärjistäen väitän, että  pyöräilijä on aina oikeassa, ainakin Ruoholahdessa. Ehkä ylileveän kuljetukseni peräsulat ovat saattaneet joskus puoli senttiä tönöttää pyöräilykaistan puolella, mutta sitä vaahtopäistä huutoa olen nyt useammankin kerran saanut kuunnella, kun olen vihreillä valoilla lähtenyt reippaasti liikkeelle ja pyöräilijä ei ole ollut mielestään väistämisvelvollinen. Tunnustan: tässä kohtaa se ilkeä akka minussa nostaa aina aika hanakasti päätään ja kovin kipakastikin saatan lähteä mukaan sanansäilän suloiseen heiluttamiseen. Ja kuinka silloin nautinkaan hyödyntää maalaisstatustani: ”Anteeksi, kun me maalla ei olla totuttu liikenteeseen ja te kaupunkilaiset ette taas kaikessa kiireessänne ennätä liikennesääntöjä opiskella”. Ruoholahti on sangen mielenkiintoinen kaupunginosa, jossa selkeästi asuu vihreää pyöräilykansaa. Ajatpa sitten autolla ilman 360 astetta kääntyvää päätä tai tönötät jalankulkijana, olet aina polkupyöräilijän arvoasteikon alimmalla tasolla ja tosielämän toimintapelin ärsykenappulana: keilaa, kiilaa, kiihdytä! Kaikki eivät kuitenkaan voi/kykene/halua/uskalla ajaa hullunkiilto verkkokalvoilleen piirtyneinä, joten mielestäni on ihan ok matkustaa halutessaan myös junalla, metrolla, bussilla tai vaikka hevosella. Meitä suomalaisia on vielä sen verran vähän, että kyllä näille kapoisille kujille mahtuu ihan hyvin kaikenlaiset kulkijat rinnakkainkin.  

Helsinki ei ehkä ole tielläliikkujan paratiisi tai malliesimerkki siitä miten pääväylien asfaltointeja hoidetaan, mutta annetaan tälle ihastuttavalle Itämeren helmelle silti hieman anteeksi, koska liikenne kaikkinensa on loppujen lopuksi aika sujuvaa. Ja ehkä hitunen ymmärrystä myös niille perkeleitä huutaville polkupyöräilijöille, koska yhteinen päämäärähän meillä kaikilla on: päästä perille ja aina matkalla jonnekin.

Turvallisia kilometrejä ja rakkautta yli liikennevälinevalintojen :-D,

Marjo