26. huhti, 2017

Vuodet vierii, on vain nyt

Vuodet vierii, on vain nyt

Minä olen auttamattomasti keski-ikäinen. Täysi-ikäiseksi kasvaneet lapset ovat siitä tietysti se ensimmäinen ja näkyvin merkki samoin kuin se, että oma äitini täyttää tällä viikolla, vappuaattona 70 vuotta. Tai että omasta nuoruudestani, kultaiselta 80-luvulta tuttu, nyt paluun tehnyt Super-jäätelöpuikko ja kaikkien keski-ikäisten kotihengettärien ikioma aikakauslehti Kotiliesi ryhdittävät pääsiäisperjantaita kotosohvalla takan äärellä notkoillessani. Kotiliesi on tosin yhä mielestäni varsinainen mummolehti eikä Super-jäätelön strösselit tai rasvamötkön peittämä kermainen suklaajäätelökään ole enää entisensä. Sitä pinkkiä, suussa räsähtelevää ja poksahtelevaa versiota en uskaltaisi enää edes maistaa. Kiskaisisi vaan viimeisetkin amalgaamipaikat hampaistani. Black Peteä, Raita-toffeeta ja Fancy-patukkaa muistelen niitäkin kaiholla, mutta ehkä nekin maistuisivat vain kalpeilta halpisversioilta entisistä kulta-ajoistaan. Aika kultaa muistot, ennenkö oli muka kaikki paremmin.

Huhtikuu on ollut monessa mielessä melkoinen nostalgiamatka menneisyyteen. On tapahtunut paljon kaikenlaista ja lisäksi olen lukenut poikkeuksellisen paljon kirjoja (eli melkein kuin aiemmassa elämässäni). Heli Heinon Venuksen vuosi oli melkoista keski-ikäisen naisen seksuaalista tykitystä, joka muistutti, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada hyvä seksielämä. Sitä odotellessa siis. Vaikka pidänkin itseäni kohtuullisen avoimena ja avarakatseisena mamana, oli tämän kirjan loppuun saattaminen silti melkoisen työn takana. Oikeasti: kuka ikäiseni ja minua jopa vanhempi nainen kutsuu sukupuolielintään pimpparellaksi? Olipahan käsissäni silti kirja, joka jokaisen 45+-ikäisen naisen tulisi ehdottomasti lukea. Oikeasti vahva suositus (minun kappaleeni matkaa Lahteen rakkaalle ystävälleni). Toinen teräviä muistijälkiä mieleeni ja sieluuni jättänyt kirja heitti minut kipeän aikamatkan myötä menneisyyteeni. Oman avioeron jälleen kertaalleen läpikäymiseen tarjosi tien Martina Haagin kirja Olin niin varma meistä. Petetyksi ja jätetyksi tuleminen on tuskin millään iällä helppoa. Itse en ainakaan henkilökohtaisesti tunne ketään, joka olisi yhtenä aamuna vierekkäin parivuoteesta puolisonsa kanssa heränneenä vain todennut, että ”oho, rakkaus näköjään päättyi. Kasvoimme erillemme, mutta ollaanpa nyt bestiksiä lopun elämämme ja kasvatetaan rakkautemme hedelmät yksissä tuumin ja sulasovussa”. Just. Mutta mahtavia nämä lukemani kirjat, joiden sivuilla seikkaillessa voi elää kätevästi rinnakkaiselämää tai olla hetken ihan joku muu. Aika lohdullista joskus, kokeilepa! Rakastan lukemista ja jaksaisin paasata aiheesta ja sen tuomasta riemusta ja mielenterveysvaikutuksista vaikka kuinka. Teen sitä käännytystyötä yhä, vaikken enää olekaan virallinen ja täysipäiväinen kirjamama. Meikit veivät mennessään, kukapa olisi uskonut. Toivottavasti itseni lisäksi ainakin pomoni.

Omaa keski-ikäisyyden kipuiluani lisää myös tieto siitä, että ex-mieheni, lasteni isä, on langennut romanttisesti lengennut polvilleen ja kosinut pitkäaikaista naisystäväänsä. En tiedä miksi asia minua ylipäätään liikuttaa, mutta niin se vain tekee, eikä kyseessä todellakaan ole mitään kateutta tai pienintäkään toivetta järjettömästä yhteenpaluusta. Ei todellakaan. Mutta jossakin sieluni sopukoissa soi silti hieman mollivoittoinen blues enkä ollenkaan tiedä miksi. Johtuuko se siitä, että heidän kihlauskuvia (jotka ovat julkisesti nähtävissä Facebookissa) katsellessani näen flashbackina meidän sormemme limittäin lomittain yhteen puristautuneina ja muistan omat pienet, edullisin opiskelijabudjetein Lappeenrannan Suniselta hankkimamme kihlasormukset? Muistan yhä juhlavieraamme, jopa päällämme olleet vaatteet (minulla oli jostain syystä HIFK:n pelipaita) ja sen kaiken valtavan ilon ja hengästyttävän odotuksen tunteen, jota tuohon hetkeen liittyi. Silloin tunsi kuuluvansa toiselle ja elämän olevan vasta edessä. Kun nyt sama mies, tuo aikanaan minulle kuulunut, hehkuu onnea aivan täydellisen naisen kanssa (ja tämä tulee vilpittömästi sydämestä, oikeasti tämä nainen on mielestäni poikkeuksellisen ihana), on tunnetta vaikea käsitellä. Se tarkoittaa, etten minä ollutkaan mitenkään poikkeuksellinen ja erityinen. Onko tämä luopumisentuskaa nuoruudesta vaiko ylipäätään menneisyydestä? Ja onko ok, ettei ole turta ja tunnoton, vaan ylipäätään kipuilee jostakin? 

Rankinta ovat olleet ne hetket, kun on tapahtunut erittäin kurjia juttuja ja jopa tapaturmia. Kun lapsella on pää auki ja ambulanssi viimein lipuu paikalle, soittaa sitä automaattisesti ja ihan ensimmäiseksi lapsen isälle jakaakseen huolensa yhteisestä lapsesta ja toiveissaan saada pieni pala tukea myös omaan oloon. Vaikka parisuhde päättyy, lapsen hyvinvoinnin kannalta on pakko kyetä toimimaan sen ihmisen kanssa, jota joskus kuitenkin rakastit tai ainakin kunnioitit. Kunnioitus on kuitenkin katoavaista ja vain kissa kiitoksella elää, mutta kyllä varmasti jokainen kaipaa ihmistä jakamaan välillä konstikkaankin arjen ja erityisesti lasten kasvatukseen tarvittavan kärsivällisyyden. Olen suhteellisen katkeroitumattomana onnistunut jatkamaan matkaa silloinkin, kun olen ensin öisin murehtinut hetkellistä väsymystäni ja sitten heti seuraavana päivänä lukenut naistenlehdestä perhehaastattelun, jossa uusi nainen kehuu ex-miestäni siitä miten ihanaa on saada tasavertaista kasvatustukea arkeen ja kuinka hyvin herra Y on häneen lapsiinsa sitoutunut. Iloitsin ihan oikeasti jopa silloinkin heidän puolestaan, mutta samalla oma sydän heitti kuperkeikkaa. Mitä olisinkaan antanut edes ripauksesta siitä tuesta.  

Tässä keski-ikäisyyden hetkessä, jossa lähipiirissä aletaan nyt urakalla erota, kuolla syöpään ja ottaa irtiottoja elämästä tai ainakin työstä, on aiempaakin tärkeämpää osata elää hetkessä. On uskallettava sanoa ei, oltava jotain mieltä ihan kaikesta maan päällä kantamastaan ja oltava silti samalla armelias itselleen. On annettava anteeksi ja uskottava, että elämä kantaa. Välitilinpäätökseen lie kuuluu myös se, että kaikki keskeneräiset asiat haluaisi saattaa loppuun. Minulle tuo avioero tuntuu yhä näin liki yhdeksän vuoden jälkeenkin olevan suuri mysteeri. Sitä ei koskaan käsitelty, siitä ei koskaan puhuttu. Se vain tuli ja sen tiedon kanssa olen elänyt ja mennyt eteenpäin, mutta jossain se silti yhä kaihertaa, sillä muuten ei exäni uudet kihlasormukset vierisi uniini. Jotain kai se kertoo, että unissani keskustelen hänen kanssaan viisaasti ja rauhallisesti ja herätessäni olen hetken kuin olisin saanut rauhan sisälleni ja asian päätökseen. Ehkä sisälläni oleva myrsky joskus helpottaa, ehkä se jatkuu loppuelämäni. Tai ehkäpä sisälläni on yhä yhden ihmisen mentävä tyhjiö, jota en ole vielä saanut täytettyä. Keski-ikäinen kipuilee, onpa kaunista katsottavaa. Mutta jos tämä kirjoitukseni kirvoittaa jotain tienristeyksessä seisovaa edes hetken miettimään mistä erotessaan päällimmäisenä joutuu luopumaan, on se taas ollut kaiken mielensäpahoittamisenkin arvoista. Ja lähipiirissäni tosiaankin erotaan nyt urakalla. Avioeron kynnyksellä on jopa se eräs minua kovasti arvostellut henkilö, jonka ”perheessä ei koskaan koroteta ääntä”. Ehkä olisi kannattanut, niin on vaan nyt hänenkin pirttinsä myynnissä ja lapset jaettu vuoroviikoittain kotia vaihtaviksi taisteluyksiköiksi. Ei auttanut kulissit eikä kurinalainen äänenkäyttö, kun kaksi ihmistä yhtäkkiä huomasivat haluavansa täysin eri asioita. Kaikesta sydämestäni toivoisin heidänkin kohdallaan, että tilanteen  happamuudesta huolimatta he osaisivat lastensa asioista keskustella jatkossakin kuin kaksi aikuista, aikanaan toisilleen läheistä sellaista.

Elämä kuljettaa meistä useampaa ihan eri tietä kuin olimme ehkä suunnitelleet. Tärkeintä on kuitenkin pysyä tiellä ja ajaa aina tilanteeseen sopivalla nopeudella kohti uutta. Aika useasti elämänrytmi ja kaikenmoiset äkkimuutokset kirvelevät rankastikin ja siitäkin syystä olen itsestäni erityisen ylpeä kyetessäni kaikesta sydämestäni onnittelemaan exäni uutta kihlattua, tuota kaunista, sydämellistä ja kaikin puolin loistavaa äitipuolta. Ja tämä ei ole sarkasmia, vaan kiitos ja kunnianosoitus naiselle, joka osaa kaikessa tekemisessään laittaa jopa minun lapseni edelle. Minun suurin haaveeni tämän osalta on, että olisimme exäni kanssa sellaisissa väleissä, että voisin itse onnitteluni tälle onnelliselle ja seesteiselle pariskunnalle kertoa. Ja kun kun soittelisimme lasteni kuulumisista, voisimme lopettaa puhelun johonkin kivaan ja tsemppaavaan, ihan arkiseen juttuun. Mikään ei ole hienompaa kuin rakastaa ja olla rakastettu, ei heidän onnensa ole minulta pois, en minä siksi kipuile. Eikä koskaan ole liian myöhäistä löytää onni ja sielunkumppanuus. Ei, vaikka kuinka olisi keski-ikäinen ja ylikin. Minulla on kaikki oikein hyvin – ja olisi ollut vieläkin paremmin mikäli olisin saanut sen kasvatuskumppanuuden kaikki nämä vuodet säilyttää. Koska joskus rakastin ja yhä kunnioitan. Vuodet vierii, on vain nyt.

Rakkautta ja rauhaa kevääseen,

Marjo