29. tammi, 2017

Meikkimama matkaa ja unelmoi

Juna halkoo läpi hennonkuulaan lumikerroksen peittämän keski-Suomen. Olen matkalla taas, nyt jossakin Jyväskylän ja Pieksämäen välillä päivän lopullisena matkakohteenani iloisten ihmisten Pohjois-Karjalan maakuntakeskus, Joensuu. Kevät kaihoisasti jo kuiskii ennakkolupauksia aikaisesta saapumisestaan, sillä kaivattua, kultaista valoa tulvii paksujen toppatakkien ja kaulaliinojen osin peittämistä ikkunoista. Junaosaston matkustajista suurin osa tapittaa joko lumoutuneena tai turhautuneena ohikiitäviä maisemia. Kuukausien mustavalkoajanjakson jälkeen jopa nämä tasaisessa maisemassa piirtyvät tehtaanpiiput, voimajohdot ja värittöminä eteemme levittäytyvät laajat peltomaisemat saavat minut räpyttelemään silmiäni ja huokailemaan ihastuksesta. Suomi on oikeasti jopa tähän aikaan vuodesta kaunis ja kesää kohtihan tässä ollaan vahvasti menossa. Edessäni istuva keski-ikäinen mieshenkilö vetää norjalaiskuvioitua villapipoaan syvemmälle päähänsä ja riippuluomisten silmiensä suojaksi taistellen selkeästi jossakin unen ja valveen rajamailla. Unta tuntuisi piisaavan vielä näin kirkkaan aamupäivänkin aikaan, mutta vaunun etuosaan parkkeerattujen lastenvaunujen sisältötuotanto on täydessä vauhdissaan ja mekkala melkoinen. Nuoret äidit yrittävät kyllä lievä häpeänpuna poskillaan vaientaa vaikuttavaäänistä vauvakaartiansa, mutta junan lievästä keikunnasta huolimatta taaperot eivät vain taannu unillensa. Itku yltyy. Luojalle kiitos Spotifysta ja pojalleni asiantuntemuksesta hyvien kuulokkeiden suhteen! 80-luvun musiikkiin uppoutuen yritän löytää oman tilani edessänuokkuvan penkinlaskijan ja pätkittäin kaikailevien vauvanhuutojen keskellä. Flashdance...what a feeling - ja onnistun lahjakkaasti irrottautumaan tästä maailmasta ja kellumaan keveillä ajatuslautoillani unelmoiden. Norjalaispipomieskin havahtuu horroksestaan ja hankkiutuu ulos junasta Hankasalmella. Hetkeä myöhemmin, liian myöhään, liian liikkeessä jo ollessamme huomaan edessäni tyhjentyneellä penkillä yksinäisen, hylätyn pipon. Untako varten se olikin, miten sinun mies nyt käy, paljaspäin ties missä pellon laidalla kuljeskelet.

Junamatkustaminen on parhaimmillaan erittäin rentouttavaa matkantekoa. Se antaa armeliaan ajantajun lisäksi tilaa myös luovuudelle, sillä vaunu on kuin läpinäkyvä kupla: näet kyllä ulos, muttet juuri sillä hetkellä pääse tilasta oikein mihinkään. Joko tuijotat kelloa ja hermoilet perillepääsystä tai etsit hyvän asennon sinänsä melko mukavasta penkistäsi ja rentoudut. Unelmatkin siintävät kartalla, joka levittäytyy eteesi joko tajuntasi valkokankaana tai ikkunastasi avautuvilla maisemilla. Unelmat voivat olla matkan varrella bongattuja kivikartanoita tai kanssamatkustajan luksuskäsilaukku (vain oman hankinta mielessä, en ole käsilaukkuvarkauksiin taipuvaa sorttia). Ne voivat olla ravintolavaunussa kohtaamasi ihmisen kiehtova ja inspiroiva elämäntarina tai konduktöörin syvänsininen silmien väri. Syitä unelmoida ja keksiä tarinoita löytyy kaikkialla ja tarpeita niiden kehittämiseen asuu meissä kaikissa. Jokaisessa kohtaamisessa on ripaus taikaa ja mahdollisuus oppia ja muuttaa jo ehkä hyvissäkin ajoin ennakkoon suunniteltuja askelmerkkejään ja tavoitteitaan, jopa unelmiaan.

Nuoruudessani olen matkustanut paljon ilman mitään varsinaista matkasuunnitelmaa. Saatoin lähteä matkaan yhteen suuntaan ja sitten hyvin nopeastikin vaihtaa täysin vastakkaiseen suuntaan. Jos Oulussa satoi, niin Kuopiossa ehkä olikin kuivaa. Jos Mikkelistä ei löytynyt vapaata majoitustilaa, ajoin niin pitkälle kuin jaksoin ja sattumanvaraisesti sitten vaistoani tai pieniä B&B –kylttejä seuraten löysin yösijan. Matkalleni osui upeita löytöjä ja sattumanvaraisia helmiä, jonkun ehkä rohkeitakin unelmia elättää itsensä petaamalla satunnaiselle matkailijalle ruusukukkaisilla petivaatteilla ryyditetyn vierasmajan laverille nukkumasoppi ja keittämällä tälle oman kanalan munia ja luomuhirssipuuroa aamiaispöytään. Aina ei syrjäkyliltä majoitusta kuitenkaan löytynyt ja niinpä kirkkaanoranssin Opel Kadetin etupenkki on monesti taipunut väsähtäneen matkailijan uinuilualustaksi. Onhan Sallan poropuiston parkkipaikalla nukkumisessa se hyvä puoli, että olet heti aukaisemisaikaan virkeänä ja taatusti ensimmäisenä ponkaisemassa puistoon sarvipäitä pällistelemään. Pientä etukäteisvalmistautumista kehotan kuitenkin rennossakin reissutavassa suosimaan, sillä muuten saatat värjötellä kesän ensimmäisenä asiakkaana Hailuodon leirintäalueella makuupussissasi, joka todellakin on vain kesäkäyttöön ja sinua noin 25 cm lyhyemmälle ihmiselle suunniteltu - tai joudut aamuyön kaatosateisina tunteina toteamaan, ettei se Vaasa sittenkään ehkä ole Suomen aurinkoisin paikkakunta eikä telttasikaan ole varustettu kuin helleheijastusta varten. Mutta ehkä juuri kaikista näistä kommelluksista johtuen matkaaminen on avartanut ja opettanut olemaan joustava, sopeutuvainen ja sosiaalinen. Koskaan et tiedä kenet kohtaat, keltä joudut pyytämään palan vessapaperia tai kenen kanssa jaat lopulta grillimakkarasi. Tässä kohtaa löydän sisimmässäni asuvan menninkäisen jäämät: ei sen nyt niin väliä, jos reissussa hieman rähjääntyy, ainoa mukana oleva kenkäparisi hajoaa kesken talsimisen tai huomaat kaupan peili-ikkunan heijasteesta, että valkoinen kesämekkosi piirtää anteliaasti runsaat muotosi ja kalseat alusvaatteesi kaiken kansan nähtäväksi. Elämässä pitää olla vähän twistiä ja jonkunhan sitä pitää järjestää. Olen siis mielelläni se, joka kirvoittaa hymyn huulille - silloinkin, kun se hymy kumpuaa vahingonilosta. Näytänkö minä siltä, että olen sokeritoppavuori ja sulan katseesta tai valahdan arvostelusta? Älä suotta pelkää, sillä minulle on jostain kumman syystä suotu itsetuntoa sillä samalla kauhalla, jolla ala-asteen keittäjät annostelivat lautaselleni kanaviillokkia.

Tiedostan kyllä olevani onnekas saadessani tehdä työtä, jossa yhdistyy intohimoni matkustamiseen ja ihmisten kohtaamiseen. Tässä työssä niitä molempia riittää. Nyt Joensuussa tätä kirjoitusta viimeistellessäni on takanani taas yksi upea päivä. Telkkarin avatessani näytölle lävähti LG:n slogan: Life´s good. Kuinka oikeaan tunnetilaan ja hetkeen se muistutus pamahtikaan! Ei edes VR:n jatkuva ongelmavyyhti (tänäänkin taas teknisen vian takia peruttu juna), saanut minua kuin ehkä aivan tilapäisesti ja pikkiriikkisen hermostumaan. Elämä kohtelee minua juuri nyt aika kivasti: pääsin onnellisesti (bussilla, ilman oksentamista) perille määränpäähääni ja tapasin upeita, energisiä ja toisiaan aidosti arvostavia ihmisiä, jotka kiltisti kuuntelivat, kun murjoin ilmoille informaatiopölähdyksen toisensa jälkeen. Kymmeniä sliduja, suu kälkättämisestä kuivahtaen. Mikä etuoikeus onkaan saada olla läsnä ja lähellä näitä arjen sankareita! Tein vain työtäni ja ihanat leidit kiittivät minua aivan mahtavalla paikallisten herkkujen tuotekassilla. Iso kiitos vielä kaikille, erityisesti ihanaiset Marjut, Tarja ja Pia. Suomi on niin paljon parempi paikka, kun kaltaisenne ihmiset sen täyttävät.

Tänään kiitän itseäni, että minulla oli rohkeutta jättää kesken vahvassa nousukiidossa ollut, todistettavasti tuloksekas urani edellisessä työpaikassani ja tarttua tehtävään, joka antaa minulle onnellisuutta ja oivaltamisen iloa jokaisena päivänä. Vieläkin tulee toki ajoittain hetkiä, jolloin ajattelen, etten riitä, mutta päivä toisensa jälkeen alan yhä useammin miettiä, että olen oikeastaan ihan hyvä ja riittävä näinkin. Ja miten hyvä tästä vielä tuleekaan, kunhan opin vielä lisää. Yhteishenki, tahto ja into ovat yrityksemme arvot ja ne on kovin helppo allekirjoittaa. Sinäkin saat kyllä haluamasi, kunhan vain uskallat yrittää ja jaksat unelmoida. Unelmoiminen on ilmaista ja parhaassa tapauksessa saat toteutuksen kaupan päälle.

Rohkeutta ja rakkautta elämääsi,

Marjo