8. tammi, 2017

Rouheat ruuhkavuoteni

Kuinka monesti olet kuullut sanonnan "elämän ruuhkavuodet"? Sillähän yleisesti tarkoitetaan ajanjaksoa, jolloin lapset ovat pieniä ja työelämä kiihkeimmillään. Rakennetaan taloa ja harrastetaan spinningiä jossakin perhekokoisen makaronilaatikon väkertämisen ja oksennustautipyykkäämisen välillä. Ei kärsitä kuumista aalloista eikä välttämättä ydinperhekään ole vielä hajonnut. Kultaisesta noutajasta on vasta periaatetasolla puhuttu, mutta kuka sitä sitten hoitaa, kun perhe reissaa vuosittaisella Levin ja Teneriffan matkoillaan ja koira-allergiset isovanhemmat on jo mobilisoitu uudenkarhean, jättivelalla varustetun älyomakotitalon silmälläpitäjiksi? Ollaan niin kovin kiireisiä ja kohelletaan ympäriinsä koittaen ennättää olla äitivaimovanhempainyhdistyksenjäsenuraputkinainenluottamushenkilöhimoliikkujaystävä - ja kaikkea muuta, mitä elämällä on tarjottavanaan. Pitäisi ehtiä kaikki, kun vähempi ei riitä. 

Minä olen vasta nyt tavannut todelliset ruuhkavuoteni, nuo rouhean rapsakat ajanjaksot, jotka imaisevat kaiken energiasi, aikasi ja ajatuksesi. Hetket, jotka eivät tunnu enää omiltasi, vaan jokainen niistä on ikäänkuin korvamerkitty, joku toinen haluaa osansa sinun tilastasi ja ajastasi. Ajatukset eivät ole kaikki enää omiasi, vaan niissä toistuu puoliväkisin suorittamisen maku ja toisten alituinen huomioiminen. Kaikki rajat hieman hämärtyvät etkä osaa enää arvioida onko elämäntavaksi muuttunut työnteko hyvä vai huono asia. Tällainenhan minäkin olen aina ollut, en mikään helppojen paikkojen ja selkeiden ratkaisujen nainen. Ankara itselle, liian lempeä muille ja mitä näitä nyt on. Kohti äärettömyyksiä ja sen yli. 

Vaihdoin työpaikkaa viitisen kuukautta sitten ja sen jälkeen on elämäni ollut kyllä melkoisella epämukavuusalueella ponnistelemista. Kaikki se tieto, taito ja erityisesti itsevarmuus, jota olen ylpeästi aiemmassa elämässä kantanut, on suurimmaksi osaksi paennut paikalta ja jättänyt minut yksin opettelemaan kaiken alusta, tuntemaan itseni ja suoritustasoni heikommaksi kuin aikoihin. Siinä on ollut melkoinen opettelemisen paikka, että osaa olla armelias itselleen ja antaa itselleen tilaa nousta uuteen kukoistukseen, koska kaikki on uutta. Aiemmin toimineet ideasi ovatkin yhtäkkiä täyttä höttöä ja toiseen maailmaan kuuluvia. Kaiken keskellä yrität silti oppia ja päästä taas toiminnan makuun ja siihen kovuuteen, jota sinulta odotetaan. Pää on kova, mutta sydän pehmeä. Liikkeet ovat hitaita, mutta mieli ja ajatuksenvoima, jopa mielikuvitus nopea. Uskallusta on, mutta rohkeus rapisee. Riittääkö aika? Riitätkö sinä? Näitä ajatuksia varmasti jokainen työtä vaihtanut käy läpi ja erityisesti mikäli hyppäys on ollut raju. Minä olen ollut aina hyvä hyppäämään. Välillä olen kaatunut ja kömpinyt polvet veressä ja mullanmaku suussa, mutta aina olen ylös kongeltanut. Lajini ei ole koskaan ollut nopeusjuoksu, mutta kestävyyslajeissa olen kova. 

Ruuhkaa on kalenterissanikin. Se on täynnä työhön liittyviä kokouksia ja tasapainottelua kodin ja konttorin välillä. Viimeisten viikkojen aikana olen mm. ehtinyt hankkia yhden frakin, iltapuvun, käydä lapseni kanssa keuhkokuumeen jälkiröntgenissä, leipoa kaksi kertaa sämpylöitä, käydä kampaajalla, tuhlaamassa vanhenemassa olleet liikuntasetelit uimahallin sarjalippuun (joka luojan kiitos on 24 kk voimassa), virittää kakkosasunnon hankintaa stadista ja monta muutakin asiaa. Tämän lisäksi luonnollisestikin joka välissä normaalit työpäivät ja normaalit kotiaskareet. Että kyllä me keski-ikäiset naiset ollaan vaan aika hurjia tapauksia: koko ajan liikkeellä, kaikkien tarpeet, murheet ja ilot huomioiden. Siksi on oikeastaan aika sama pyörittääkö se Ava tai Liv samaa uusintaansa kuudetta kertaa, sillä hyvin se minuun uppoaa, joka kerralla ehtii nähdä jonkun uuden osion, jonka edellisellä kerralla missasi, kun juuri sillä hetkellä joku kysyi, kommentoi tai vaati jotain. Kunpa joskus osaisi sulkea puhelimensa ja meilinsä kokonaan ja olla hetken tilassa, jossa kukaan ei uloitu ajatuksiisi. 

Olen selkeästi ruuhkavuosieni kynnyksellä. En tiedä olenko vasta astumassa niihin vaiko jo niiden yli, mutta tiedostan kyllä, ettei elämä voi jatkua tällaisenaan loputtomuuksiin. Olen sen verran mukavuudenhaluinen, että joku osio jää väistämättä huonommalle hoidolle. Nyt se olen minä itse, jolle ei jää aikaa. Kun kuopuksenikin kuukauden kuluttua tulee täysi-ikäiseksi, voin kaikella kiitollisuudella ja itsekunnioituksella katsoa matkaani taaksenpäin ja sanoa, että "hyvä Marjo, helvetin hyvää duunia olet tehnyt ja hienosti sait yksinkin lapset kasvatettua. Nyt alkaa aikakausi, jolloin saat hieman enemmän aikaa myös itsellesi". 

Tämä olkoon uudenvuoden lupaus itselleni: ole enemmän läsnä itsellesi. Koska olen todellakin sen kaiken ansainnut. Ei mitään olemattomia lupauksia stressaavasta keventämisestä tai xx päivää kestävästä suklaalakosta, vaan yksinkertaisesti ja röyhkeästi ottamalla lisää aikaa itselle. Laiskuutta ja vanhenemisen aiheuttamaa mukavuudenhalua? Ehkä, mutta oman elämän kuvat täytyvät olla muutakin kuin ohikiitävien maisemien katselua erilaisten muiden toimesta aikataulutettujen kulkuvälineiden ikkunoista. Jollekin pysäkille haluan joskus jopa pysähtyä tutkiskelemaan ja tuoksuttelemaan enemmänkin, sillä elämä ehkä jo onkin puolivälissä eikä uutta mahdollisuutta tule.

Juuri nyt valmistaudun 19 peräkkäisen työpäivän putkeen ja suuntaan kohti Helsinki-Miami-Turku -linjaa. Jos hyvin käy, saatan jossain vaiheessa löytää pienen hiljaisen hetken, jolloin voin tovin istua varpaat hiekassa ja tai ämpärissä tai missä tahansa paikoillaan ja olla läsnä vain itselleni. Muussa tapauksessa nautin vain elämän eteeni tuomista haasteista, mahdollisuuksista ja kokemuksista. Kallen päivänä, lauantaina 28.1. älkää soitelko, silloin taidan pitää sen seuraavan, erittäin ansaitun vapaapäivän :-D

Rakkaudella,

keskinkertainen ja keski-ikäinen Marjo (joka on juuri hyvä ja kiitollinen tällaisena)