21. marras, 2016

Kuumia aaltoja ja kiviä kengässä

Tyypit, nyt taitaa olla vakava tilanne käsillä. Jos olet nainen, lähestyt tai olet ehkä jo ylittänytkin keski-iän, tiedät ehkä mistä puhun. Jos taas olet harvalukuisen mieslukijakuntani edustaja - pahoittelen jo etukäteen avautumistani. Lue toki sinäkin tekstini loppuun, jotta ehkä taas hieman paremmin meitä naisia ymmärtäisit. Ei ole helppoa naisen osa, ei.

Mulla on siis kriisi, ihan aito ja todellinen ongelmatapaus käsillä: mulla on koko ajan KUUMA! Siis ei mitenkään voi johtua siitä, että olen siirtynyt mekkoihmiseksi ja ensimmäistä kertaa elämässäni ihan säännöllisesti alkanut käyttää sukkahousuja. Ennen kaivelin ne ahdistavat niljakkeet käyttööni korkeintaan pakkasen laskiessa -20 asteen alapuolelle, mutta nyt olen hankkinut melkoisen arsenaalin eripaksuisia ja -oloisia sukkahousuja. On villaisia ja on glitterillä varustettuja juhlaversioita. On mustia, sinisiä, violetteja, harmaita, kirkkaanpunaisia. Ja sitten on niitä Halpahallin otakolmetmaksakahdeteurolla -laatuisia sukkahousuja, jotka saan jopa näillä nysäkynnilläkin rikkirevityiksi jo ennen ensimmäisen säären solahtamista siihen makkarankuorta muistuttavaan putkiosaan. Mutta pakkohan se on sukkiksiin taisteltava ja pujotettava itsensä, sillä mekko ja pakkassäässä napakasti ja huomiotaherättävästi esiin punkeavat säärikarvat ja ylipäätään sinivalkeat siannahan näköiset mötköttikintut ovat todella huono yhdistelmä - ainakin jos työskentelet kauneusbisneksessä. Mulla ei voi olla kuuma myöskään, koska talonmies olisi jotenkin rempseämmin alkanut lämmittää takkaa tai nostanut huonelämpötilaa aiemmasta. Yhtä kylmä (+22) täällä sisällä yhä on, mutta jostain syystä mun kädetkin pysyvät nyt lämpiminä ja kuljen kotioloissa välillä jopa ilman sukkia. Ennenkuulumatonta! Minä, joka ulkolämpötilan painuessa alle 20 PLUSasteen kaivan esiin sähköviltin, sähkölämmitteisen jalkojenlämmittimen (kyllä, tällaisenkin olen saanut joululahjaksi) ja untuvatossukkaiseni. Ja nyt kuljen paljain jaloin, koska mulla on niin hiki. Ennen istuin saunassa mielelläni, nyt en kykene, koska mulla on kuuma jo ilman löylyjäkin. Teetä ei tulisi mieleenkään juoda, koska on kuuma muutenkin. Oi, mikä elämäntapamuutos!

Sen täytyy olla se yleinen ilmastonmuutos, johon minun kroppani nyt reagoi. Minussa itsessään ei siis ole mitään vikaavikaavikaa. Sukkahousuni saattavat vain olla liian paksua materiaalia ja jälkilämmitysjärjestelmäni toimii vielä tunnin sukkahousuista kuoriutumisen jälkeenkin. Tai välillä aika kovilla kierroksilla käyvä pääni hohkaa lämpöä ympäristöönsä aiempaa enemmän. Ei to-del-la-kaan ole mitään kuumia aaltoja tällaisella nuorella, 20+-ikäisellä naisella vielä. Koska onhan mulla kylmäkin yhä, jos ulos joudun. Siellä me räpiköidään räntäsateessa tai lumihangessa, minä ja mun pikkukoirani. Molemmat yhtä surkeina, kauhusta ja kylmästä kangistuneina, vähemmän Talvisodan hengessä olevina hienohelmoina, molemmat kahdella jalalla pompahdellen. Toinen meistä kakkaa kylmällä mieluummin eteisen matolle kuin kykkii märällä ja upottavalla nurmikolla tai hangella ja toinen haaveilee Espanjan auringon alle muuttamisesta. Tiedä häntä kumpi on näistä suurempi rike. Ja vaikka pikkukoira on emäntäänsä koiraniässä laskettuna vanhempi, ei se kyllä yhtään oireile keski-ikäisyyden kynnyksellä olevan tavoin vaan päinvastoin yhä näyttää siltä, että pentuja olisi niin kovin mukava saada. Minusta ei, ei sille eikä itselle. Vielä ei edes lapsenlasten muodossa. Mutta tämä kuumuus - voisiko joku kääntää sisäistä termariani pikkuisen pienemmälle, jottei mun tarvitsisi täällä kotikonttorin uumenissa tepastella ilman vaatteita? Kun niistä Skype-kokouksistakaan ei aina voi olla varma, että ovatko ne kuvayhteydellä varustettuja vaiko ilman. 

Ja sitten vielä kiviäkin kengissä, voi että. Sitä vaikka joka päivä raivokkaasti imuroisi niin sitä pientä soraa vaan kertyy eteisen matolle ja siitä sitten kulkeutuu eteenpäin kenkiin. Siellä ne sitten tekevät pikkutuhojaan ja hiljaa hipsuttelevat niitä aiemmin mainittuja halpissukkahousujani rikki. Ja niin on keski-ikäistyvän naisihmisen oravanpyörä valmiina. Kuumia aaltoja ja kiviä kengässä - tätäkö nyt on loppuelämäni? Olenko todellakin saavuttanut iän, johon kuuluvat kuumat aallot? Ei täällä meillä ainakaan mikään aaltoile, ei edes minun mieleni. Ihan perustasaista ravia yhä käyskentelen ja mielenikin on sangen tyyni ja rauhaisa. Jännityksellä odotan tulevaa ja toisaalta riemuisin mielin elän nykyhetkeä, jossa kerrankin on lämmin olotila eikä jatkuva kylmä kouri niveliä. Elämä on aika vinhaa, oli aallokkoa tai ei. 

Lämpöä ja läheisyyttä viikkoosi,

Marjo