19. syys, 2016

Pieni ihminen suuressa maailmassa

Olen matkalla taas, niinkuin niin kovin monena päivänä kuluneiden kuuden viikon aikana. Nyt istun junassa matkalla kohti Pieksämäkeä ja siitä eteenpäin Kajaaniin. Koko pieni elämäni tuntuu olevan tehokkaasti sullottuna käsimatkatavarakokoiseen pieneen laukkuuni: alusvaatteita (isoja), megakokoinen meikkilaukku (koska nyt ei voi ihan naturellina tepastella maakunnassakaan), pari kolttua ja iik - sukkahousuja (siis ihan oikeasti, minähän en käytä näitä talvipakkasillakaan), varakengät (kyllä, minulla on useammankin kerran hajonnut kenkä kesken taapertamiseni) ja läppäri piuhoineen. Olen pakkaamisen mestari, teen sen nopeasti ja tehokkaasti ja tiedän miten kunkin vaatekappaleen rullata tai piuhanpätkän kelata, jotta laukun saa vielä kiinni saati potkurikoneen miniriikkiselle tavaratilahyllylle mahdutetuksi. Ei se mene, jos se on pullean pyöreä, kokeiltu on. 

Aamupäivällä tein töitä, vaikka olin eilenkin (sunnuntai) työmatkalla. Kävin kaupassa ja täytin jääkaapin. Tein ruuan ja ulkoilutin koiran, posti pentele ei ollut vielä tullut, lienee kiirettä pihanrapsutustalkoissa, sillä olen jokseenkin varma, ettei luukkuamme ole joka päivä täytetty. Minuutilleen itselleni asettamaani lähtöaikaan, matkanjohtajasellaiseen eli kovin aikaiseen suhteutettuna junan lähtöön, seisoin eteisessä lähtökuopissa sutien kyytiäni odottaen. Kuopus totesi, että nykyisin onkin jo omituisempaa JOS olen kotona. Ettei millään pahalla tarkoita, mutta poissaolooni on jo tottunut. Se oli samalla kertaa kovin helpottava, mutta myös surullinen tieto. Tuoltako hänestä tuntuu, enkö ole koskaan enää läsnä vai onko kaikesta huolehtiminen muuttunut hänenkin kohdaltaan jo arkirutiiniksi? Heiluuhan siellä seurana myös meidän talonmies, mutta esikoiseni muutettua tasan kolme viikkoa sitten Tukholmaan on suurin osa kodin hommista jäänyt kyllä reippaalle pojalleni. Minkä miehen joku hänestä vielä saakaan, ihan täydellinen, ei ole kotitehtävää, josta hän ei selviäisi!

Kuten mainitsin, olen ensimmäiset Oriflame-viikkoni ollut kyllä enemmän tien päällä kuin kotona. Näihin viikkoihin mahtuu niin Amsterdam, New York, Turku, Jyväskylä, Helsinki ja Tukholma. Leveitä ja luksusleveitä sänkyjä. Kovia patjoja ja tyynybaareja. Hennosti tuhisevia huonekavereita ja yksinäisiä öitä. Onneksi olen nykyisin nukkumisen maailmanmestari. Jopa NYC:ssä aikaero oli ihan iisi biisi. Minähän nukun missä ja milloin vain ja uneen vaipuminen vaatii keskimäärin 10-15 sekunnin ajan. C´mon, ex-lentopelkoinen vetää unta palloon turbulenssin keskellä valtameren yllä pystyasennossa nököttäen. Tai junassa ikkunapaikalla istuva vieruskaveri könyää kirjaimellisesti sylini kautta päästäkseen vessaan. Tämä on kuulkaa taito, jota aika moni kadehtii! Toivottavasti osaan koko loppuikäni olla yhtä rento ja lahjakas ainakin tässä lajissa. Nukkuminen on ihanaa, rakastan sitä! 

Maailmaa on siis tullut taas katseltua. New Yorkissa asuin 22. kerroksessa ja koko vajaan viikon ajan oli kolmesta hissistä vain yksi käytössä - eikä sekään aina toiminut. Useamman kerran oli ihmisiä jäänyt hetkeksi kerrosten väliin ja keskimääräinen hissin odotusaika olikin reilut 5 - 10 minuuttia. Mutta pakko on tunnustaa, että tässä kohtaa silkka laiskuus ja huono kuntokin ottivat niskaotteen pienestä suljetun- ja korkeanpaikan kammostani. En siis etsinyt paloportaita, vaan kiltisti odotin ja hyperventiloin kerrosten välit. Mikä helpotus, kun ovi aina avautui ja ilma alkoi taas virrata. Joka kerralla minivaihdevuodet siinä kerrosten välissä. Ei kivaa. Ja kuinka mahtavaa onkaan olla pieni ihminen suuressa maailmassa. NYC on varsinainen ihmissulattamo, kukaan ei näytä oikein miltään eikä kansallisuuksia osaa erottaa toisistaan. Siellä vaapuin valtaisien ihmismassojen joukossa askeltaen valtavirran tahtiin. Ei heikkohermoisille. Ja patonkia söin koko 22 dollarin edestä. Toista kertaa en enää ilman aamupalaa lähtenytkään liikkeelle. Toki ei olisi tätä yhtäkään patonkia tarvinnut ostaa, mutta kun se hissi perhana rajoitti niin, että yritin minimoida sillä ajelemisten kerrat. Niinpä skippasin yhden aamupalan vain, koska sen aikataulu ei sopinut jatkosuunnitelmiini. Hassu ihminen, se sama, joka itki WTC-muistomerkillä tai punkesi väkisin lauantai-iltapäivänä Disney Storeen miljoonan lapsen keskelle vain, koska kaikesta oman tyttären blingblingprinsessa-ajasta on niin kovin pitkä aika. Nostalgiaa ja glitteriä oli kyllä yltä kyllin tarjolla sillä käynnillä. Ja aika paljon hikeä myös. Mutta se Vapaudenpatsas - eihän se ollut yhtään niin suuri kuin olen aina kuvitellut. Se oli sellainen pieni böönä, joka kauniisti loisti pimeässä - ja taas olin kyyneleet silmissä kaikesta siitä kiitollisuudesta ja onnellisuudesta, että tämänkin sain nähdä ja kokea. Elämä on aika hienoa kyllä.

Tänään olen tässä nyt matkalla Kajaaniin ja junan ikkunasta bongailen aivan mahtavia syysmaisemia. Suomi on kaunis ja tässäkin olomuodossani tunnen itseni kovin pieneksi ihmiseksi suuressa maailmassa. Jopa tämän kokoisena (valokuvissa jättimama) ja Suomen lilliputtiseen kartastoon suhteutettuna.

Päässäni soi ihan ilman Spotifytakin Yön otsikon mukainen biisi, jonka kertosäkeessä lauletaan näin:

"Pieni ihminen suuressa maailmassa

laulaa lauluaan tukkihumalassa

hän etsii suuressa vankilassa tietään totuuteen

Hän seisoo joukossa miljoonien

Hän pelkää kuolemaa ja miettii, miten

ihminen nostaisi vapauden patsaan jaloilleen."

Näihin sanoihin ja tunnelmiin jatkan matkaani kohti pohjoista. Ohitse taisi jäädä juuri Jyväskylä, joten tovi on vielä aikaa omille ajatuksilleni ja aurinkoisille maisemille. Tukkihumalaa en tälläkään reissulla hanki enkä juuri nyt pelkää kuolemaakaan, sillä rakas ystäväni, viime kertaisen blogini tähti, voi tällä hetkellä ihan hyvin. Luojan kiitos. 

Halauksia ja hyvää mieltä,

Marjo