28. elo, 2016

Enkeleiden kokopäivätyö

Nyt, jos koskaan, toivon, että enkelit ovat kokopäivätyössä riittävällä miehityksellä ja vuosilomansa pitäneinä. Olisi nimittäin hommia, ihan kokopäiväisesti.

Olen näemmä saavuttanut iän, jossa väistämättä meistä ensimmäiset kohtaavat elämänsä suurimman kriisin. Itsekin erehdyin avioeroani sellaiseksi pitämään, mutta viimeiset kuukaudet ja erityisesti viikot ovat osoittaneet, ettei se ero tosiasiassa ollut vielä kriisi eikä mikään. Elämä ja henki minussa jatkui silloinkin eikä hetkellisestä sydämenpysähdyksen tunteesta huolimatta kuoleman läheisyys ollut koskaan läsnä. Nyt on. Syöpä, sinä saatana. Kourallasi kosketat ja kahmaiset kaiken aikaa lähempää ja lähempää ja saat minut kerta toisensa jälkeen kysymään miksen juuri minä sairastuisi. Eikö aikani ole vielä tullut, etkö minua vielä runtele, milloin takerrut minuun kuin takiaiaspallo aaltoilevaan elovehnatukkaani lapsuuteni kesissä? Vai kuolenko minä sittenkin ehkä auton alle, aivoverenvuotoon, vanhuuteen eräänä yönä 89-vuotiaana rauhaisasti ikiuneen nukahtaen? Onneksi meistä kukaan ei kuitenkaan tiedä kohtaloaan ja on vain pakko tarpoa eteenpäin, vaikka kuinka hetkittäin ahdistaisi.

Nyt kyllä hieman ahdistaa. Kuukausi sitten pojan pelikaverin äiti hävisi taistelunsa syöpää vastaan. Juurihan hänkin istui jalkapallokatsomon lehtereillä iloisesti joukkuettamme kannustaen eikä taudista ollut muita selkeitä ulkoisia viitteitä kuin lippalakilla peitetty kalju pää. Tämä ihminen huokui hyvää mieltä ja aurinkoisuutta, ei koskaan valittanut tai surkutellut, vaan selkeästi ja katkeroitumatta tarttui kiinni niihin hetkiin, joita hänelle oli annettu. Ja sitten seuraavana hetkenä hän oli poissa. Viime viikon lehdessä oli luokkakaverini kuolinilmoitus. Suuri, 30-vuotinen, kahden hienon ihmisen välinen rakkaustarina tässä ulottuvaisuudessa oli tullut päätökseensä. Miten selvitä, kun toinen on ollut osa elämää koko aikuisikäsi? Sitä lähtee tuo leski nyt miettimään vetäytyen hiljaisuuteen, omiin oloihinsa kirjaimellisesti kivien ja kantojen maisemiin. Minua selkeästi nuorempi tuttavani kipuilee myös tautinsa kanssa, mutta ei tee siitä suurta numeroa eikä anna taudin ottaa yliotetta, vaan toimii kuin normaalissa arjessa. Vain hennot viittaukset syöpäjärjestöjen sivustoille hänen postauksissaan voivat antaa viitettä hänen tilanteestaan. Läheinen ystäväni on juuri saanut pahalaatuisen rintasyövän diagnoosin. Arki onkin yhtäkkiä kipua ja taistelua elämästä, aikataulutusta hoitojen keskellä ja niiden ehdoilla. Mutta tämä ihminen, jos kukaan, kyllä todellakin voittaa taistelunsa. En edes halua ajatella muuta, en suostu, en kykene. Oman tuskansa hetkelläkin hän on huolissaan siitä miten tuskallista asian kuuleminen on meille muille. Jaksammeko me kantaa ja kannatella, kuunnella, muttei romahtaa. Kyllä me, rakas ystäväni, jaksamme ja sen myös teemme. Kannattelemme, viljelemme mustaa huumoria niin, että sairastuneen nauru rytkyttää ehkä niitä lukuisia tikkejä, mutta puhdistaa sielua edes hetkeksi. Sitä on ystävyys, pysyä rinnalla, tukea, mutta jatkaa normaalia elämää niin hyvin kuin vain kykenemme.

Minä uskon enkeleihin. Uskon, että ne kulkevat tälläkin hetkellä sairastuneen rinnalla. Ne suojaavat myös tytärtäni, joka huomenna lähtee omille siivilleen, uuteen elämänvaiheeseen ja muuttaa kotoa. Juuri siitäkin syystä kovasti toivon, että enkelit ovat nyt kokoaikatyössään, kaikkialla siellä missä heitä tarvitaan. Lainaankin tähän loppuun runoa, joka tuli ystävälleni hankkimani Kalevalakorun (enkeli) mukana:

Kosketus

Emme ehkä aina huomaa
Turvaa enkeleiden tuomaa
Kuinka aina arjessamme
Iloissamme, suruissamme
Siivillänsä suojan antaa
Vaaran paikan yli kantaa
Ja illan tullen huolta vailla
Voi matkustella unten mailla
Enkeleitä, onhan heitä

Tuli nyt hieman surumielinen postaus, kun mieli on monestakin syystä haikea. Myrskyn jälkeen on kuitenkin aina poutasää. Niin myös tänään, kun ulkona aurinko paistaa ja myrskytuulen jälkeisiä sotkuja lähden pihamaalleni kaaputtamaan. Elämä jatkuu, hieman erilaisempana vain. Ystäväni selviää ja tyttärenikin pärjää kyllä maailmalla. Ja minä...no, ikuinen itkupilli ja astetta taas nöyrempi, mutta vahvasti elossa ja eteenpäin katsoen.

Rakkaudella,

Marjo