19. elo, 2016

Luopumisia

Ihana, viisas äitini on monesti sanonut, että ensin tulee lapsille antaa juuret ja sitten siivet. Minulla on nuo molemmat ja ihan hienosti on elämänlentoni sujunut. Välillä on dyykkailtu, mutta kuin Feeniks aina noustu uudelleen siiville, täyteen mittaan ja kohti korkeuksia.

Nyt olen itse tuossa samassa tilanteessa, saattamassa esikoistani maailmalle toivoen, että hänellä olisi samanlainen viisaus ja juurevuus kotoa lähtiessään. Ja miksei olisi, sillä tytär on nyt jo liki 19-vuotiaaksi kasvaessaan itsenäistynyt ja totuttanut kyynelehtimään sortuvan äitinsä poissaoloonsa, sen verran tiiviisti on hän jo pidempään noudattanut liikkeelläolijan mallia. On käynyt kotona nukkumassa ja mennyt taas. Jättänyt jälkeensä leivänmurusia keittiönpöydälle tai ilokseni tyhjennetyn astianpesukoneen - vain näistä voi huomata hänen edes piipahtaneen tukikohteessaan. Nyt tuo viisas, kaunis tyttäreni on muuttamassa minulle niin kovin rakkaaseen Tukholmaan. Eihän siitä itkusta meinannut asiasta kuultuani loppua tulla ja reilun viikon päässä olevaa muuttoa edeltää varmasti vielä monta vuolasta itkukohtausta. Ei ihme, ettei äitiä päästetä lentokentälle saattamaan, liiskaisin varmasti naamani lähtöportin lasi-ikkunaa vasten ja vilkuttaisin vielä 20 minuuttia lentokoneen ilmaannousun jälkeenkin. Olla onnellinen ja haikea samaan aikaan on aika jännä tunne. Me selviämme kyllä, minäkin. On tietysti toisaalta surullista, etten enää työni puolesta vieraile Tukholmassa viikottain, mutta samalla varmasti lempeää erossaolemiseen tottumisen kannalta. Mutta onpahan taas hyvä syy - nyt tärkeämpi kuin yksikään työreissu tai mikään koskaan - vierailla lahden tuolla puolen. Rakas, onnea matkaan, sinä ansaitset kultaa laulaisi tähän Sillanpään Jari (jonka aivan ihanaa elämäkertaa Paljaana luen juuri parhaillaan. Lämmin suositus *sisältää tuotesijoittelua*: tämänkin saat siis kätevästi Adlibrikselta!).

Elämäni tuntuu juuri nyt olevan siis täynnä luopumista kaikenlaisesta vanhasta: totutusta ja turvallisesta perhekokoonpanosta, vanhasta työpaikasta, kaikista arkirutiineista. Jopa toissapäiväinen autostani luopuminen otti hetken koville. Minä hassu ihminen, joka ostin itselleni 40-vuotislahjaksi elämäni ensimmäisen ikioman ja aivan uuden auton, liki kyynelehdin, kun rakas, uskollinen ja monia iloisia kilometrejä kuljettanut ja itkuisia yksinpuheluita kuunnellut hoppani lähti turkulaisen herrasmiehen matkaan. Tiedän, ihan tyhmää, mutta siinäkin hetkessä tuntui, että elämä on yhtä luopumista. Tuskaa toki helpotti rapsakka kirjekuorellinen riihikuivaa käteistä. Ikinä ei ole lompakossani ollut ainakaan kerralla sellaista määrää rahaa. Eikä ikinä tulekaan, sen verran haasteelliseksi on tehty käteisen tallettaminen omalle tilille (tiedoksi, että maksimitalletus on 5000 € kerrallaan ja se talletusautomaatti voi tosiaan aiheuttaa hetkellisiä kuumia aaltoja lukitessaan talletusaukkonsa sinun rahasi sisuksissaan ja herjaamalla sitten "Seteleitä ei voitu hyväksyä"). Miten ihmeessä minua vielä äkkipikaisemmat ihmiset saavat pidettyä potkimisvimmansa hallussa, kyllä olisi tehnyt mieli kenkäistä koko masiinaa? No, rahat ovat (olivat) lopulta onnellisesti tililläni ja nyt sitten mietin millä liikenteessä taaperran, kun uuden autoni saapumisaikataulu on viivästynyt ainakin kahdella kuukaudella. Mitä muuta edes kuvittelin. Varokaapa siis toistaiseksi pientä punaista autoa, jonka ratissa ei ensiviikkoisen maastamuuton jälkeen olekaan tytär, vaan minä. Kyllä minä sinne kompaktiin citysinkkuautoon mahdun ja autokin kulkee sopivasti niin, ettei jatkossakaan tarvitse ylinopeussakkoja pelätä.

Niin lähetän nyt ensimmäisen lapseni omillensa ja jokapäiväinen sisarusriita alakerrassamme hiljenee. Se kai tässä eniten pelottaakin, että miten tyhjältä arkielämä täällä kotona tuntuu. Ehkä tämä tällaisessa periaatteessa yksinhuoltajaperheessä korostuu, kun olemme niin tiiviisti kaikissa elämänpyörteissäkin olleet aina tiimi. Riemuitsen tästä tyttäreni mahdollisuudesta ja vilpittömästi iloitsen, että rakkaani on jatkossakin vain 45 minuutin lentomatkan päässä. Ei ollenkaan paha enkä tytöstä toki ole huolissani. Minähän tässä se itkupilli olen, nytkin kyyneleitä kuivaan asiasta pelkästään kirjoittaessani. Mutta kuinka upeaa onkaan olla herkkä ja tunteva äiti-ihminen! Ja onneksi *sisältää tuotesijoittelua* Oriflamella löytyy erinomaisia tuotteita siihen reilun viikon päähän sijoittuvaan, lähtöä seuraavaan aamuun. Sinä aamuna on kyllä taatusti silmät turvoksissa, mutta mieli avoimena ja iloisena.

Josko en tällä viikolla luopuisi enää muusta. Tai ehkä vain UFF:n kierrätykseen menevistä vaatteista, sillä vaatekaappiin pitää saada tilaa uusille asuille, kuten tänään saapuneelle turkoosille iltapuvulle. Elämä jatkuu ja Skype toimii toivottavasti ensi viikollakin. Ehkä ne sisarusriidatkin voivat jatkua verkossa. Näin se vaan menee.

Pidetään kaikki huoli rakkaistamme, missä he sitten ovatkaan!

Marjo

PS: Kuva on parin kesän takainen perheretki Kööpenhaminaan. Niitä tulee vielä uusiakin, vaikka lähtökentät olisivatkin eriävät.