14. elo, 2016

Arjen sankareita kaikki tyynni

Kaksi viikkoa #meikkimama -eloa takana ja pikkuhiljaa alkaa elämä ehkä asettautua uusiin uomiinsa. Hakemistahan se toki vielä hetken on, kun yritän bogoilla Ylöjärven ja Helsingin väliä ja olla läsnä ja lähellä kaikkien elämässä, omassanikin. Saisinko viimein järjesteltyä pari tuntia viikossa omaa aikaa, jolloin voisin sulatella vyötärövanteitani tai nukkua pois menneiden kymmenen vuoden univelkoja? Enhän enää itsekään usko sanontaan "Kuolema kuittaa univelat", se kun ei vaan enää keski-ikäisellä keikkuroijalla toimi. Väsyneenä aivot hyytyy, ajatus karkaa, kuulen, mutten kuuntele. Nukahtelen junassa, jopa lentokoneessa, vaikka pelkään lentämistä. Illalla pääni tyynyyn painaessani kestää arviolta 10 sekuntia, kun vaivun uneen ja tuhisen onnellisen tietämättömänä tehtävälistani kasvavista vaatimuksista tai unohtamastani valokuvausluvan allekirjoittamisesta. Tämä supernopea nukahtamiskyky on ominaisuus, josta joitakin vuosia sitten unettomuuskautenani vain haaveilin. Tulihan se sieltä lopulta elämääni ja nyttemmin olen jo aika haka tässä touhussa.

Kun on viikot tien päällä, on viikonloput aika täysinäisiä, siitäkin huolimatta, etten ole mitään ennakolta kenenkään kanssa sopinut. Otan tasan niin iisisti kuin huvittaa ja katson ensin ikkunasta vallitsevan säätilan ennenkuin lupaan tai päätän yhtään mitään. Perjantaina kotiin tullessani vain makoilin sohvalla ja luin lehtiä ne pari tuntia, joina luonnonvaloa ja valveaikaa riitti. Lauantaina tasoittelin menneen viikon univelkoja ja nukuin melkeinpä kellon ympäri. Ehkä olisin lojottanut pitempäänkin, mutta koiralla oli siinä vaiheessa varmasti jo niin kupla otsassa ja jalat ristissä, ettei omatuntoni sallinut minun enää kylkeäni kääntävän, siispä ylös, ulos ja lenkille (ja vasta sitten huomioin oman rakkoni). Sitten vaan työlistaltani reippaasti asioita työn alle. Pojan skootteriin uusi akku - check. Auton vieminen autoliikkeeseen hinta-arviota varten - check (enkä ollut hintaan tyytyväinen, joten kokeilenpa ensin myydä itse - ostapa siis hieno, harmaa helmi edukkaaseen hintaan) - check. Ruokakaupassa käyntiä, pyykinpesua - tuplacheck. Aikaa ei jäänyt Tampere Filharmonian puistokonserttiin menemiselle - tai ehkä se juuri alkanut sadekin intoani rajoitti ja jäin Olympialaisia tuijottamaan, sainhan harvinaista yhdessäoloaikaa saman sohvan äärellä rakkaan kuopukseni kanssa, mihin siitä tohtisikaan kadota, maailman parhaasta paikasta. En muista mikä oli tapittamani laji, mutta varmasti jotakin urheiluun liittyvää.

Tänään sunnuntaina haalin ruokaa arjen uuvuttamille kanssa-asujilleni alkuviikon poissaoloani ajatellen. Osaavathan nuo itsekin kaupassa käydä ja ruokansa valmistaa, mutta tässä kohtaa iskee aina se kilttiäiti -syndrooma. Yritän tehdä valmista, jottei poissaolostani aiheutuisi liiallisia murheita muille, vaan koulusta tullessa voisi vain kauhoa valmista (äidin valmistamaa) ruokaa lautaselle. Ehkä aiheutan niitä ruokamurheita muutenkin, sillä ainakin ovat sanoneet, ettei jauhelihaa tarvitsisi kilokaupalla ostaa ja ruokarahan jättäminenkin on hieman turhaa, kun lataan jääkaapin kuitenkin aina niin turvoksiin, etteivät pienokaiseni pääse lopulta kuitenkaan itse ruokaostoksille. Yritän luopua huonoista tavoistani ja antaa tilaa niin jääkaappiin, oma-aloitteellisuudelle kuin mielikuvitukselle - kokkaaminen kun on oikeasti kivaa. Eihän se helppoa ole muuttaa tapojansa.

Vapaapäivääni on rytmittänyt myös pojan jalkapallojoukkueen rahastonhoitajan toimi eli olen maksellut laskuja, niin omia kuin joukkueen. Toki eri tileiltä :-D. Ajatuksena oli lähteä mukaan myös pojan pelimatkalle Forssaan, mutta kaatosateessa en ole kovin hempeä kannustaja, joten onnenpotkuin saattelin pojan matkaan ja jäin itse kuivin jaloin kirjoittelemaan blogiani. Itsekästä, ehkä, mutta toisaalta vapautin kalenteristani aikaa esikoisen noutamiselle rautatieasemalta. Tovin vietin myös työasioiden parissa, kun ihan tuosta vaan ei Jenkkilään pääse. Matkustuslupaa varten oli aika monta kysymystä vastattavaksi, mm. äidin ja isän nimet ja vastaanottavan hotellin yhteystiedot piti hyvinkin tarkasti merkitä. Lopulta lupa on myönnetty ainakin verkon puolella, joten NY, täältä pian tullaan! Sitten vielä junalipun hankintaa maanantaiaamulle, hotellivarauksen tekemistä alkuviikolle (kiitos viime viikon majoituksesta pikkusiskolleni!), pari koneellista pyykkiä kehiin ja uuniin kuopuksen toiveruoka, pientä manuaalista piperrystä vaativaa, mutta ah - niin hyvää -  cannellonia. Autonmyynti-ilmoitus nettiin, koiran ulkoiluttaminen (meistä kumpikaan ei todellakaan ole sadeihmisiä), uuden verokortin tilaamista ja viikon työvaatetuksen kasaan haaliminen. Kesä tuntuu olevan nyt auttamattomasti ohitse, joten laukun pohjalle jo pinotut kukkamekot vaihtunevat johonkin villakangaspöksyjen ja kumisaappaiden tyyppiseen vaatetukseen. Tai ehkäpä vaan lanseeraan kokonaan uuden stailin kosmetiikka-alalle ja kuljen Kuomissa ja plyyshisamettioloasussani Ruoholahden ruuhkatunneissa iloisesti keikkuen. Photosoppaamallahan saa kyllä ihmeitä aikaan, sen koin jo viime viikolla, kun yhteen työvalokuvaan haluttiin mulle pinkit kynsilakat ja minä liki kynnettömänä en asiasta innostunut. Taitava kollegani piirsi ne mulle jälkikäteen ja minä hihitin. Kilojani se tyttö ei piruvie kuitenkaan poistanut, joten kai se pitää itse ne menetetyt, astetta hoikemmat muodot kuroa jossain vaiheessa kiinni. Ei ole meikkimaman elämä helppoa ei, vaikka kovasti yritän kammata hiukseni ja sutaista huulipunaakin ennen töihinlähtöäni - siis ihan joka päivä, herranjestas sitä pakkelin määrää. Mutta tuolla tuiskeessa kahden tunnin työmatkan aikana ehtii kyllä sinnikkäimmätkin kestokiharat suoreta ja huulipunat jäädä näppärästi ruisleivän reunoihin aamupalaa vauhdikkaasti liikkuessa nauttien. Viime viikolla totesin, että metromatka Kampista Ruoholahteen on aivan liian lyhyt aamupalan nauttimista ajatellen. Ei vaan millään ehdi kaikkea hotaista huiviin - tai ainakaan kaakaoita suupielistä pyyhkiä. Enhän minä mikään superihminen sentään ole!

Kuten tarkempi ja erityisherkkä lukija saattaa tässä kohtaa huomata, on elämäni välillä melkoista tasapainottelemista. Siksi olenkin sitä mieltä, että me kaikki olemme arjen sankareita. Minä oman elämäni ja sinä omasi. Lippu salkoon ja uusia haasteita kohti, tämä me osataan! Ja ainakin osaan nauraa itselleni, kassiin levähtäneelle munamakkaraleivälle ja jopa niille pinkeille, kuvitteellisille kynsille.

Tsemppihalauksia ja iloa kaikille meille arjen sankareille toivottaen,

Meikkimama (joka ei sateisesta syystä johtuen päässyt tänä viikonloppuna järvelle)