24. kesä, 2016

Sydämeeni (tai talooni) ei tulla hiippailemalla

Juhannus. Joulu. Uusivuosi. Vappu. Mitä noita nyt on juhlapyhiä, jotka lähestyvällä tulollaan aina kerrasta toiseen varmistavat, että uusioperheessä käy suunnaton säpinä ja ajatukset ja arvot kolahtelevat yhteen kuin jättibiisonien sarvet Beyblade-tyyppisellä kisa-areenalla. 

Koska en ole pohjimmiltani kuitenkaan mikään Mielensäpahoittaja, en omani enkä erityisesti muiden, mainittakoon, että tämän päivän tarinani on täysin kuvitteellinen kertomus jonkun rändömin uusioperheen arjesta. Koko teksti on tarua ja höttöä eikä henkilöillä ole minkäänlaista vastinetta todellisessa elämässä. Nix, I rest my case. Isot tytöt tämänkin tarinan minulle kertoivat, minä vain rohkeana mimminä nostan asian esille ja julistan samalla uuden kahvipöytäkeskusteluaiheen uusioperheiden noususta ja tuhosta avatuksi :-D.

Kun kaksi ihmistä jostain (ikuiseksi mysteeriksi jääneestä) syystä ihastuvat toisiinsa, on kaikki ruusunpunaista ja hempeän imelää (ne ruusunpiikit karheavat käsiäsi ja jäytävät sieluasi sitten vasta huomattavan paljon myöhäisemmässä vaiheessa). Jopa äitipuolen rooli tuntuu vinkeältä. "Oi, nyt sain tämän iltatähteni näin mukavassa muodossa ja valmiiksi maailman puskettuna, kuinka kätevää". Pian ostatkin automaattisesti karkkipusseja, leffalippuja ja kaikenmaailman hoplophiphopmegazonehuvipuistorannekkeita aina uuden lapsiluvun mukaisen määrän. Näet mielessäsi kuinka iloinen uusioperheenne kirmaa talvilomalla yhtenäisenä, käsikädessä etenevänä ja auringon lämmöstä rentoutuneena joukkiona kaukaisella aurinkorannalla tai viilentävien uima-altaiden äärillä coca-colaa samantahtisesti latkien. Lapsen äiti kehuu vuolaasti kasvatustyötäsi ja lähettää joululahjaksi itse tekemänsä maakuntavillasukat, tiedäthän, kiitokseksi ja lämmöllä kaikesta siitä työstä, jota hänen rakkaudenhedelmänsä eteen vähintään joka toinen viikonloppu pyyteettömästi teet.

Totuus on kuitenkin tarua kummallisempaa. Koko maailmaa syleilevän ensitapaamisen sijaan raavitkin pihaasi kaahanneen kuhmuisen auton ikkunaa, jotta tuo kaikkien äitien alfamama avaisi väylän ja yhteyden maailmaansa ja tervehtisi sinua, vaihtaisi kuulumisia ja kertoisi ajasta, jolloin pieni ihminen tupsahti maailmaan ja kaikki oli mallillaan ennen ryhdikästä "kasvoimme-erillemme-ei-ole-sinun-vikasi" -eroa. Yhdistäähän teitä nyt tuo hieman outo pikkutyyppi, joka avoimesta ovesta punkeaa taloosi milloin keskiyöllä, milloin tunteja sovittua aiemmin tai myöhemmin. Milloin kuumeesta tokkuraisena, milloin 30 asteen pakkasella kesälenkkareihin varustautuneena. Koskaan ei vaihtovaatteita mukanaan, parhaina kertoina Löytötavaratalon muovipussissa pelikonsolia raahaten. Muun ydinperheen juhliessa rippijuhlia tämä pieni poloinen lähetetään paikalle kirkkaanvihreissä, muovisissa puutarhakengissä, virttyneessä urheilupaidassa ja uimashortseissa. Ei ole lapsen vika, ei. Yrität suuren sydämesi lisäksi avata myös suuren kierrätykseen menossa olevan muovipussin löytääksesi jotain järjellistä puettavaa tälle äidin kostonhimon sumentaman lapsosen ylle. Seitsemän vuotta ja tuhat pyykkikoneellista myöhemmin tuo äiti ei edelleenkään pidä sinua minään, ei tervehdi eikä niitä villasukkiakaan ole kutonut. 

Juhlapyhät menevät tämän kahden määränpään välillä sukkuloivan lapsen tahtiin ja toki lasten ehdoilla pitääkin mennä, mutta nyt aiemmin niin tasapuolinen asuinkumppani tekeekin yhtäkkiä selkeät rajat asuinosoitteensa ydinperheen ja oman etäperheensä välille. Kun talon ovi käy, vetäytyy tämä kaksikko omaan kuplaansa. Kun tuo samainen ovi käy, et tiedä vieraan henkilöllisyyttä ennenkuin näet tutut lenkkarit eteisen lattialla. Joskus menee viikonloppuja, ettei ulkopuolinen tai talossa sisällä olevakaan tiedä, että talossa on toiminnassa sillä hetkellä kaksi erillistä yksikköä. Se toinen yksikkö toimii parina, täysin omien menojensa ja omien hetkiensä mukaisesti. Vain ruokakellon kilinä tuo tämän eristyksiin vetäytyvän miekkosparin yhteisen hetken tai pöydän äärelle. Ja juhannuksenakin lähtevät telttaretkelle kaksin - tai no, ajavat mummolan pihaan teltta auton takakontissa - eihän tässä nyt ihan villeiksi heittäydytä. Viritä siinä sitten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja uusioperheen yhteistä tekemistä, kun olet koko ajan kujalla kuin mehukatti.

Olen ollut surkea äitipuoli enkä pelkää myöntää sitä ääneen. Minulla on kuukausilahjoituksilla tuettu kummilapsi Ugandassa, mutta tuolle hiippaillen talooni tulevalle lapselle ei löydy enää sijaa sydämessäni. Kun aikansa pesee toisen pyykkejä, ruokkii, opettaa syömään haarukalla ja veitsellä, kannustaa polkupyörän selkään ja ylipäätään ulkomaailmaan, odottaa osallisuutta ja yhteenkuuluvaisuutta. Sitä ei tule ja ärhentelyn sijaan on helpompaa olla täysin hiljaa. Ajan myötä hiljaisuus kasvaa välinpitämättömyydeksi. Sitten alat olla jo helpottunut, kun parivaljakko kerta toisensa jälkeen vetäytyy yhä enemmän kuoreensa ja useimmiten mummolaan, jossa palvelu pelaa eikä tarvitse yrittää huomioida kokonaisuutta, jossa on toisiakin lapsia. Oi Pirjo, kuinka suurin odotuksin lähditkään uuteen ja kuinka nopeasti haavekuvasi murenivat. Ja kuinka sydäntäsi mahtaakaan viiltää, kun syytön lapsi heitetään panssariksi naarasleijonien näkymättömän kissatappelun keskelle (isäleijonan taisteluvammat aiemmasta elämästä ovat niin syvät, että hän luimistelee suosiolla etäällä eikä ota kantaa puoleen eikä toiseen). 

Olen itsekäs ja sanon suoraan ja häpeilemättä, että mies numero kolmosellani, Juan Carlos Manolitoksella, ei todellakaan ole alaikäisiä lapsia. Lapsenlapsia toki senkin edestä, kaikki jalkapalloa rakastavia ja minua arvostavia. Minä olen mielestäni kuitenkin ihan mukava ja oikeudenmukainen, mutta niinhän se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Tai ollaan huutamatta. Vesurilla vaan alas koko pusikko. 

Minun sydämeeni (tai talooni) ei tulla hiippailemalla. Hiippailemalla niistä molemmista kyllä pääsee ja joutaakin varsin nopeasti ulos. Ehkä minussa on mukana sittenkin ripaus Mielensäpahoittajaa. Siis jos olisin tämän tarinan ytimessä. Enhän ole. 

Olkoon tämäkin juhlapyhä sinulle läheisten ihmisten yhdessäolon aikaa. Sitä se on minullekin, kunhan saan vielä toisenkin lapseni hetken kuluttua kotiin. Sitten alamme nauttia grilliherkuista kaikki neljä yhdessä: minä, kaksi lastani ja pikkukoira. 

Rakkaudentäyteistä ja suloista juhannuksen aikaa!