6. kesä, 2016

Juhlan (t)aikaa

Lauantaina oli ilmassa suuren juhlan taikaa, kun rakas esikoiseni painoi valkolakin punaisille kutreilleen merkiksi 12 vuoden ahertamisen päättymisestä. Kaikki meni oikein mainiosti: aurinkoinen sää suosi olematta liian helteinen, juhlatila (Ylöjärven Pappilan perhetalo) oli erittäin kaunis ja toimiva juhlapaikka ja tarjoilun kruunasi äärimmäisen upeat, T:mi Purppurahelmestä tilaamani kakut, joilla oli kokoa, makua ja näköä! Lämmin suositus, mikäli matka Mouhijärvelle ei tunnu liian etäiseltä ja haluat varmistaa stressittömän juhlapäivän. Kaikin puolin ihanan juhlapäivän saimme siis viettää, siitä lämmin kiitos kaikille teille rakkaille, jotka pääsitte mukaan julistamaan sankaria ja kevättä, uusia alkuja ja tulevaisuuden toivoja. 

Ylioppilaaksi valmistuminen on nuorelle usein vasta välietappi matkalla kohti suuria unelmia ja tuntemattomia teitä. Kun itse sain valkolakkini vuonna 1989, oli maailma ja omatkin ajatukseni aivan toisenlaiset kuin mihin elämä sitten lopulta kuljetti. Halusin lakimieheksi, mutten koskaan hakenut oikikseen. Päädyin silti käräjäoikeuden lautamieheksi. Halusin ruotsinkielenkääntäjäksi, mutten päässyt eka yrittämällä sisään yliopistoon ja luovuin ajatuksesta. Päädyin silti kääntämään tekstejä pelien ja lelujen iloiseen maailmaan. Ruotsin opin käytännössä työskennellessäni useissa eri ruotsalaisyrityksissä. Nyt puhun ja kirjoitan opinpuutteesta huolimatta melko sujuvaakin ruotsia. Aloin rakentaa taloa puolison kanssa, mutta vuotta myöhemmin asuinkin aivan toisaalla, toisessa talossa ja jopa toisen miehen kanssa. Elämä on yllätyksellinen ja hyvä niin. Hassusti ne polut silti risteävät, vaikken ainakaan tietoisesti ole koskaan noudattanut nuoruuteni suunnitelmia. Ehkä tämä polku oli silti minua varten tarkoitettu ja olen siksi sille päätynyt.

Elämä on myös juhlaa. Pieniä asioita, pieniä tekoja, pieniä kohtaamisia. Ilmassa on aina juhlan (t)aikaa, kun oikein tarkoin silmin katselee. Kun irtisanoutumiseni menestyvän kasvuyrityksen johtajan paikalta tuli ilmi, oli reaktiot odottamattoman yllättyneet, siitäkin huolimatta, että moni varmasti tiesi kuinka kuluttavaa elämäni täytyi olla. Olen saanut lukuisia onnitteluita, niistä suuri kiitos, mutta myös joitain ihmetyksiä siitä miten uskallan tehdä toisin kuin kaikki olettivat minun tekevän. Uskalsin, sillä tämähän on minun elämäni. On toki helpompaa olla paikoillaan ja tehdä sitä mitä osaa, mutta jos rohkeus haastaa itseään ja tahto tehdä uusia asioita on suurempaa kuin jatkuva tyytymättömyys olemassaolevaa kohtaan, eikö silloin ole parempi lähteä? 

Olemme nyt uuden polun päässä molemmat, sekä vastavalmistunut tyttäreni että minä. Samaa riemua, jännitystä ja uuden alun odottavaisuutta havaittavissa molemmissa. Toisessa lisäksi roima ripaus nuoruuden puhtautta ja haavoittuvaisuutta. Kaikki on vielä mahdollista, meille molemmille ja se tekee elämästä niin rikkaan ja ainutlaatuisen.

Paljon tutkimattomia, rönsyilevän polveilevia, mutta onnellisia polkuja myös sinulle!