Blogi

14. heinä, 2019

Mun kirjoittamisessani on ollut nyt tooooodella pitkä tauko ja olen sen ihan tietoisesti pitänyt, jotta ajatukseni ovat kunnolla selkiintyneet ja tekstistä on siten pahimmat terävyydet ja tönkköydet hioutuneet. Parin kuukauden lepo on tehnyt hyvää ja juuri nyt vietänkin kaikkien aikojen kesää. Olen tehnyt asioita, joita en viimeiseen viiteen, kuuteen vuoteen ole ennättänyt, jaksanut tai kyennyt. Olen nukkunut pitkään, ottanut välillä jopa päivänokosia, käynyt museoissa ja vaeltanut luonnossa ja puistoissa, lukenut kirjan päivässä -tahtia ja hankkinut kesäkukkia pihalleni. Olen pitänyt puhelinta hyvällä omalla tunnolla äänettömällä, käynyt elämäni ensimmäisen kerran Venäjällä ja voittanut lotossakin pari sataa euroa – senkin ensimmäistä kertaa eläissäni. Tiedän, että moni minua ja taustojani tuntematon saattaa olla venähtäneestä ja epämääräisestä lorvailustani jopa kateellinen, mutta usko – kaiken olen ansainnut.

Minä rakastan mannapuuroa, mutta sen keittämisessä on oltava tarkkana ja tehtävään sitoutunut, sillä maitopohjainen puuro palaa kovin herkästi pohjaan, jollei seosta lempeästi ja säännöllisesti koko ajan vieressä vahtien sekoittele. Joskus puuro on pulpahtanut ryöppyävinä kuplina levylle saakka. Useimmiten kattilassa kiehahtanut ja kevyesti pohjaan palanut puuro on hyvinkin syömäkelpoista, kun puurokauhalla kauniisti siipaisee ruopimatta kuitenkaan kattilan pohjalle saakka. Jos taas liian syvältä kaapii, tulee mukaan väkisinkin tummaksi kärähtänyttä ja kitkerältä maistuvaa pohjaan palanutta puuroa. Pienen pohjaan palamisen takia en kuitenkaan koskaan ole puuroani, saati kattilaani heittänyt menemään. Useimmiten kukaan puuroa syönyt ei ole edes huomannut, että sen keittäjällä olisi ollut mitään teknisiä ongelmia tuotantovaiheessa.

Minulle meinasi käydä kuin kuvaukseni mannapuurolle. Ainekset olivat oikeat ja hyvälaatuiset, parasta ennen päivämäärätkin vielä kaukana tulevassa. Työvälineet olivat kunnossa, mutta silti tekemiseni ja jaksamiseni paloi hieman pohjaan. Taisi olla liian monta kokkia eikä kukaan lopulta ottanut päävastuuta siitä kiehumisvaiheen hämmentämisestä. Huomasin kyllä, että levy on liian kuumalla ja jollen hiljennä kypsentämistä, saattaa mannaryyneilleni käydä köpelösti. Mikään ei palanut loppuun, mutta seos paloi vähän pohjaan. Minusta siinä on vissi ero ja omana vahvuutenani pidänkin erityisesti sitä seikkaa, että tunnistan itsessäni ne hetket, jolloin vauhtia pitäisi vähentää ja hakeutua veden äärelle kuuntelemaan laineiden liplattamista ja omaa sisäistä ääntä. Tulevaisuudessa pidän huolen siitä, ettei mikään maailman mahti vie näitä elintärkeitä hiljentymishetkiä elämästäni. Opettelen tarvittaessa hieman itsekkyyttä. Olen oikeasti vasta nyt ymmärtänyt sen, miksi lentokoneiden turvaohjeissa käsketään laittaa happinaamari ensin itselle ja sitten vasta ryhtyä auttamaan muita. Aiemmin olisin ilman hetkenkään pohdintaa auttanut ensin muita. Itsekästä ja suorastaan röyhkeää pelastaa itsensä vaikkapa ennen omia lapsiaan, eikö? Ja samaan aikaan järjellä ajatellen: miten voit auttaa muita, jos itse voit huonosti, olet ehkä jo tajuttomana? Pohjaan palaneen puuron ja naisen voi hyvinkin pelastaa, mutta loppuun palanutta ei, ei ainakaan nopealla aikataululla. Olen kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin tehdä rohkean ratkaisun. Olen myös suunnattoman kiitollinen niille, jotka ovat päätökseni ymmärtäneet ja minua kauniin sanoin tukeneet. Se on ollut tärkeää pohtiessani nyt ajan kanssa menneitä ja tulevia vuosia. Ihan kaikki eivät ole ymmärtäneet, että luovuin luksuselämästäni ja unelmatyöstä. Ikävä kyllä se työ ei vain ollut minun unelmatyöni. Jonkun toisen varmasti kyllä.

Multa on moni kysynyt miten voin nyt paria kuukautta myöhemmin ja millaisia suunnitelmia mulla on tulevaisuuden varalle. Kiitos, voin oikein mainiosti, nyt on kattila taas uutuuttaan hohtava ja tekemisen riemu ja palo tutulla toimintatasolla. Olen jo valmis uuteen, mitä se sitten ikinä onkaan. Työtä alan aktiivisesti hakea heti elokuun alussa ja töihin menen riemulla ja onnellisen levänneenä vaikka heti, mutta vasta, kun löydän unelmieni työpaikan. Olen nyt tajunnut, ettei kenenkään tulisi tyytyä yhtään vähempään. Minä en halua yhdenkään työn takia muuttaa itseäni toisenlaiseksi enkä myöskään halua olla kenenkään työnantajan kakkosvalinta. Jännityksellä siis odotan missä ja milloin pääsen taas liekehtimään ja viestimään kaikille, että ”I love my job”. Sellainen paikka on taas jossain ja palan jo halusta aloittaa siellä. Sitä odotellessani nautin elämästä. Ei yhtään hullumpaa muuten sekään.

Juuri sopivasti onnellinen, 

Marjo

 

16. maalis, 2019

Oletko koskaan pannut merkille kuinka suuri merkitys sähkökatkoksella on ihmisen normiarkeen? Yhtäkkiä tuntuu, ettei mikään tehtävä onnistu ilman sähköä ja uusavuttomuuden tunne nostattaa nopeasti päätään, kun riippuvuussuhteen todellinen syvyys punnitaan. Edellisen kerran sähkökatkoksen yllättäessä olin kotikonttorillani tietokonetta näpyttelemässä, kun kuului iso napsahdus ja sitä seurannut välitön hiljaisuus, kun kaikki ilmalämpöpumpusta kesken pesuohjelmaansa olevaan pyykinpesukoneeseen hiljenivät yhtäaikaisesti. Koska sähkökatko käytännössä poikkaisi yhteydet ulkomaailmaan, ajattelin tomerana ja tehokkaana tapauksena pitää ansaitun lounastauon. Vaan kuinkas sitten kävikään? Nopea vilkaisu keittiössä riitti muistuttamaan, ettei ruoanlaitto ilman sähköä olekaan ihan simppeli parin minuutin juttu. Mikro on kuollut, liesilevyt ei toimi. Leivinuuni kyllä eloon herätettävissä, mutta ei sekään nyt ihan hetkessä lämpene eikä tällä kokilla taitaisi aika tai kärsivällisyys ylipäätään riittää herkullisten laatikkoruokien muhittamiseen leivinuunin lempeässä lämmössä. Mutta hei, jos siinä parempia aikoja odottaessa vaikka imuroisi? Ai niin, ladattava varsi-imurikin on latausta vailla – ja se taas vaatii sähköä. Kyllä ei nykyihminen ihan herkästi pärjää ilman sähköä.

Minusta on jo pitkään tuntunut, että henkilökohtaisessa elämässäni on ollut käynnissä pienimuotoinen sähkökatko. Akkuni eivät ole enää hetkeen olleet täydessä tällingissä eikä toimintani ole siksi ollut kaikilta osin yhtä tehokasta kuin aiemmin. Kun sähkökatkos pitkittyy, voi tekemistä jonkin aikaa paikata vaihtoehtoisilla keinoilla, mutta jos se lounasruoka on saatava valmiiksi kahdessa minuutissa kahden tunnin muhittelemisen sijaan, on lopputulosten välillä laadullisestikin isoja eroavuuksia. Mitä elämässäni on sitten tapahtunut? Miksi sähköt eivät ole päällä?

Viimeinen vuosi on ollut aikamoista muutosmyräkkää niin työn kuin privaelämän suhteen. Käsikädessähän nämä asiat tietysti kulkevatkin, mutta totuus on se, että minä vaan kypsähdin vähän kaikkeen. Siihen, että tiistaiaamuna herätessäni luulen hetken olevan lauantai ja hengittelen onnellisena kiireetöntä vapaapäivän rytmiä, kunnes yhtäkkiä todellisuus kalauttaa luulot pihalle. Siis miksi minulla on herätyskello soimassa viikonloppuna? Missä olen, mihin olenkaan menossa? Ja sitten ymmärrän olevani liiallisesta työnteosta niin tokkurainen, että tiistai on muuttunut mielessäni lauantaiksi, hämärtänyt huolellisesti aivoyksikköni ja harhauttanut minut köllimään kaikessa rauhassa suuria unelmoiden. Jossain kaukaa taustalla kuulomuistissani helkähtelee myös lääkärin sanat kuukausien takaa: ”hellitä jo hieman, sinulla on näkyvissä ensimmäisiä työuupumuksen merkkejä”. Hellitinkö, lepäsinkö? Jos niin yritin tehdä, tein sen piirun liian myöhään. Ilo, energia ja tekemisen riemu olivat jo lorahtaneet likaveden mukana loputtoman viemäristön syövereihin, jossa virtauksen kulkusuunta on aina sama.

Siitä se ajatus sitten lähti. Kun on viimeiset liki 11 vuotta ollut käytännössä yksinhuoltaja arjen toimintojen kannalta, on luonnollista, että lasten etu on mennyt aina kaiken edelle. Olen vaihtanut työpaikkaa tarpeen niin vaatiessa, jotta olen voinut ja saanut olla läsnä lasteni tärkeissä hetkissä ja ylipäätään arjessa. Nyt ovat lapset itsenäisiä ja jo maailmalla. Viimeiset vajaat kolme vuotta olen asettanut työni kaiken muun – jopa omien tarpeitteni ja hyvinvointini – edelle. Olen sinnikkäästi tehnyt, toteuttanut, perunut, säätänyt, priorisoinut aina kaiken muun itseni edelle. Omaa tyhmyyttäni, ei kukaan ole niin varsinaisesti kehottanut tekemään. Olen aina kuitenkin ajatellut, että kapteeni ei poistu komentosillaltaan missään erikoistilanteissa. Levon hetki tulee vasta sitten, kun meri on taas tyyni ja näkyvyys hyvä. Mutta kuinka kauan kapteenin katse säilyy kirkkaana sumussa tai vierailla vesillä, jossa silmät herkeämättä ja tauotta tihrustavat taivaanrantaa? Entä jos risteilyaluksen sijaan nauttiikin enemmän pienellä, vaatimattomalla kalastaja-aluksella työskentelemisestä? Onko ylipäätään ok väsyä ja sanoa se avoimesti ääneen? Tai sanoa, ettei vielä tiedä mitä haluaa, mutta alkaa jo aavistaa mitä ei halua? Onko itsekästä sanoa, että nyt on minun aikani ja todeta, että minä olen oman elämäni keskiössä ja haluan selvittää mikä tekee juuri minut onnelliseksi?

Kuten ehkä saatoit tekstini otsikosta arvata, olen jo tehnyt suuria muutoksia elämässäni. Olen irtisanoutunut työstäni ja viimeinen työpäiväni on 30.4. Samana päivänä jätän työpöydälleni rakastamani kakkoasunnon ja vauhdikkaan Volvoni avaimet. Jätän taakseni ainutlaatuisen työn, jonka työsuhde-etuja tuskin saisin yhdelle A4-paperille mahdutettua. Jätän upeat kollegat ja kaikki mahtavat ihmiset ympäri Suomea, taakseni kaiken rakkaan ja rikkaan. Miksi näin teen? Koska nyt on minun vuoroni loistaa. Haluan nauttia jokaisesta hetkestä omien arvojeni mukaisesti, haluan nauraa, iloita ja löytää elämääni taas onnen ja rauhan. Liian monta läheistä ja muuten matkan keskeyttänyttä on jo rinnaltani poistunut. Jos huomista ei enää ole, haluan kokea onnellisuuden ja läheisteni kanssa asioiden jakamisen tässä ja nyt. Keski-iän kriisi tai ei, mutta tämä on minun elämäni. Omat virheeni, oma onnellisuuteni. Siitä puheen ollen, elämääni mahtuu nyt rutkasti rakkautta ja käteeni saa kernaasti tarttua. Ja koska en halua olla työtön, saa minulle mieluusti ehdottaa kaikenlaisia työkuvioita. Jos tunnet minut, sen oikean, aidon Marjon, tiedät mihin kykenen. Kerro miksi olen mielestäsi hyvä tyyppi ja mitkä ovat vahvuuksiani. Sille, jonka vinkistä löydän taas paikkani työelämässä, annan suuren halauksen kera myös matkalahjakortin. Lämpösi on minua todennäköisesti aina ja erityisesti nyt kannatellut, joten sinäkin olet ansainnut osaksesi lämpöä <3.

Sydämellä ja sisulla, suurella intohimolla ja lempeän lujasti kohti valoisaa tulevaisuutta ja uusia seikkailuja kulkien,

Marjo

 

 

28. helmi, 2019

Täytän piakkoin 49 vuotta. Ikäkriisini on onnekseni jo tullutta ja mennyttä ja olen selkä suorana ja itseluottamus kohdallaan omaksunut roolini muhevana keski-ikäisenä, joka elää rohkeasti hetkessä ja ensisijaisesti itseään varten. Olenhan vielä hetken yhä terhakas neli(plus)kymppinen ja nainen parhaassa iässä, en edes viisikymppisten päivädiscoihin vielä kelpaa. Toista se on aikanaan pikkusiskollani kun voi ilolla ja luvan kera lainata henkkareitani ja livahtaa hämyiselle päivähumpalle jo 49-vuotiaana. Päivätanssit kävi muuten itsellänikin mielessä vieraillessani parisen viikkoa sitten Keskisen tavarapuodissa. Alkulämmöt höllyville reisilleni ja nitiseville polvilleni otin puodissa viisi tuntia ostoksien lomassa pyöriessäni ja olisin mieluusti jatkanut liikkumista liukkailla lattioilla, mutta koska nuo kuuluisat päiväkahvitanssit olisivat olleet vasta keskiviikkona ja minä onneton matkaaja olin liikenteessä maanantaina, jäi Tuurin eläkeläispyörähtelyt tällä kertaa kokonaan väliin. Mutta oi, pääsisinpä sinne jortsuihin kärpäsenä katossa tai silmäparina rollaattorin kahvoissa katsastamaan! Ehkä on kuitenkin kaikille osapuolille mukavampaa, etten kärrännyt itseäni hakuriviin, minä kun en osaa sitten pätkääkään tanssia. Ja kyllä, olen to-del-la-kin kiusallisen tietoinen siitä, että hyviin tapoihin kuuluu tanssia aina kaksi kappaletta peräkkäin saman sulopekan käsivarsille osatuupertuneena. Veikkaanpa, että aika moni ukko olisi minut mieluusti jo heti ensitahtien jälkeen palauttanut jäähypenkille.

Keski-ikäisyyden parhaus ja iloinen itsevarmuus ja nauramisen taito ovat yhä tallella siellä jossakin hieman väsähtäneen ja kulahtaneen ulkokuoreni alla. Luojalle kiitos kasvovoiteista ja Oriflamelle kiitos siitä, että niitä on riittänyt viime vuosina ihan lotrattavaksi asti: ”Ihoni on nyt kimmoisampi ja hehkeämpi kuin koskaan aikaisemmin”. No onhan se, ainakin jos olen ensin vähintään puoli desilitraa kirkastavaa ja tasoittavaa täytemaata heittänyt silmieni alle silmäpussien pohjatonta syvyyttä paikkailemaan. Huulipunia laskin kerran lauantaipäivän ratoksi ja ihan omaksi ilokseni omistavani lähemmäs 100 kappaletta ja silti tosipaikan tullessa käsilaukussani pyörii korkeintaan se yksi – ja sekin aina aivan eri värisävyä räiskyvän pinkkien sukkahousujeni tai kirkkaanpunaisen mekkoni kanssa yhteen sovitettavaksi. Kerran lähdin lähikauppaan niin, että ripsiväriä olin ennättänyt sitten ihan toiseen silmään asti sutaista, mutta kaipa joku kiireinen puhelu tai muu vastaava keskeytti sitten tummumistoimenpiteeni ja riensin lopulta kauppaan yksisilmäisenä halloweenhirmuna. Varsinainen meikkimama.

Me ihmiset olemme siitä outoja otuksia, että olemme kovin herkästi aina tuomitsemassa toisten tekemisiä tai puntaroimassa ääneensanomisia. Kuka lukee rivien välistä, kuka vielä kirjoittamatonta tarinaa, aina tiedämme kuitenkin enemmän tai paremmin kuin se toinen osapuoli. On niin vanha viisaus ja jalo totuus, että toisen romu on toisen aarre. Tämä toteamus sopii mielestäni melkeinpä kaikkeen, olipa sitten kyseessä puoliso, auto, työpaikka tai vaikkapa lomakohde. ”Miksi nuo nyt Mallorcalle lähtivät, siellähän on kaikki käyneet. Tahiti sen olla pitää!”. Tai: ”Noin pienen auton ostivat, eivätkö yhtään ajatelleet, ettei sinne mahdu nyt sitten mukaan anoppi. Rumakin vielä, se auto nimittäin. Ja aika kauhea anoppikin on, eihän sen kanssa tule kukaan toimeen. Otti sitten eronneen miehen, eikö muuta enää löytänyt?”

Minä olen aikoinani ollut tupaantuliaisissa, joissa viereeni istahti minulle entuudestaan täysin tuntematon nainen. Hän katsoi minua ja ensi sanoikseen totesi: ”Ai, sä olet nyt sit se kusipää, olenkin sinusta kuullut kaikenlaista”. Tunnustan, että piti hieman pinnistellä, jotta suht´asiallisesti sain esittäydyttyä ja pyysin, että hänkin kertoisi minulle kuka hän on, kun minut jo niin hyvin ennalta tunsi. Kaikki minut tuntevat tietävät kyllä, että aika harvoin jään sanattomaksi, toimettomaksi tai tilanteessa kakkoseksi, mutta pitääkö sen mennä niin, että aina jostain syystä tuomittuna kuljemme elämämme polkuja? Mitä, jos annettaisiin kaikille tilaa elää ja olla ihan juuri omanlaisiansa ja yritettäisiin kunnioittaa toisten erilaisia arvoja, tapoja ja valintoja? Se, mikä toimii toisella, ei välttämättä jollekin toiselle ole ainoa totuus tai oikea tapa elää. Jos lähtökohtaisesti elämme kaikki vain kerran, emmekö tekisi sitä kunnolla ja ensisijaisesti itseämme varten, erilaisuutta kunnioittaen ja itse omat arviomme toisista tehden?

Elä – ja anna toistenkin elää. Jokainen meistä tekee omat virheensä ja vaikka kuinka yrittäisimme muita varoittaa ja suojella vastaavanlaisilta virheiltä tai kokemuksilta, ei se välttämättä ole sille toiselle paras tapa elää. Ehkä siitä virheestä oppii jotain. Ehkei toisen tekemä virhe olekaan toiselle samanlainen huono kokemus, vaan yksi parhaita elämänkokemuksia. Uskalletaan siis olla rohkeita, repäistä silloin, kun siltä tuntuu ja ottaa vastaan se, mitä tuleman pitää. Useimmiten se kuitenkin on hyvää ja kaunista. Sukeltaakin voi silmät auki, niin näkee kuulemma enemmän. Ellei sitten se toiseen silmään unohtunut ripsari sumenna näkökykyä. 

Aina matkalla jonnekin, koska minun polkuni on omani.

Marjo

13. helmi, 2019

Tunnustan heti alkuunsa, että nyt on odotettavissa kovin tunteellista ja henkilökohtaista tekstiä, niin on  ottanut koville viimeisten viikkojen odottamattomat ja kovin monilukuiset suru-uutiset. Yhtäkkiä koko joukko liki oman ikäkauden upeita, näkyviä ja muistorikkaita persoonia on siirtynyt kohti ikuista valoa ja vehreämpiä pelikenttiä. Kaikki he ovat minulle tuntemattomia ja silti niin kovin lähellä ja läheisiä: suosikkiradiojuontajani Sari Seppälä, iki-ihana raspikurkku Harri Marstio, sympaattinen, Ylöjärvelläkin pitkään asunut kiistaton mäkikuningas Matti Nykänen ja nyt viimeisempänä eilen kuollut Olli Lindholm, liki kotikyläni kulmilla asunut ja pienellä kytköksellä Ylöjärveen hänkin liittyneenä. Kirkkauteen, jonnekin kauas taivaan korkeuksiin siirtyi myös serkkuni, minua vain jokusen kuukauden nuorempi mies, jonka matka jäi aivan kesken erittäin nopeasti edenneen syövän takia. Lapsuuteni rakas serkku, jonka kanssa vietettiin monet kesät ja lomat kuin sisarukset konsanaan on nyt poissa ja se heittää sanattomaksi. Elämä heitti meidät hieman erilleen ja nyt on liian myöhäistä kiriä takaisin menetetyt vuodet ja sanoa, että ”hei serkku, olit kyllä rakas ja tärkeä”. Olisiko pitänyt sanoa, kun oli mahdollisuus. Olisi. Hyvää taivasmatkaa, Mikko.

Vuoden ensimmäiset seitsemän viikkoa ovat olleet siis hieman itkunhuuruisia ja pysäyttäviä. Kuolema on hiipinyt taas askeleen lähemmäs ja sen läheisyys kuuraa maailmankuvaani, muistuttaa minulle, että viimeisen hetken ja hengähdyksen edessä kuka tahansa meistä on pieni ja voimaton. Päättäväisyydellä tai vastaan rimpuilemalla ei ole kukaan tähän maailmankaikkeuteen iäksi jäänyt. Tietoisuus tuo lähemmäs ajatuksen, että on oikeasti osattava elää tänään ja nautittava siitä mitä tekee, uskallettava tehdä ehkä rohkeitakin päätöksiä ja tavoitella onnen tunnetta ja omien arvojen mukaista elämää tänään, ei ensi vuonna, eläkkeellä, seuraavassa elämässä. Ei kukaan meistä voi luvata, että jäämme tänne kenenkään rinnalle hänen loppuelämäkseen. Omaksi kyllä ja kunnes kuolema meidät erottaa. Tai erottaako sekään? Minulla on suloinen keski-iän mukanaan tuoma kyseenalaistamiskapinakausi käynnissä. Tutkin ja tutkailen, uskon enkä usko, tahdon enkä tahdo. Keski-ikäisyys myllertää mielessä, kun sille kiireen keskellä antaa sanansijaa ja tilaa. Melkoinen elämänvaihe, ihana, ilkikurinen.

Mä olen ollut sellainen tosielämän selviytyjätyyppi. Ei ole aina elämä mennyt helpoimman mukaan ja silti olen suurimmaksi osaksi elämääni ollut tyytyväinen ja onnellinen. Olen menettänyt, mutta myös saanut ja ehdottomasti plussan puolella kokonaisuutena. Olen ollut välillä hieman ehkä eksyksissä, mutta kartan reunalla keikkuen pysynyt silti aina kuvassa. Olen myös saavuttanut tavoitteeni, joka oli säilyä hengissä, kunnes lapseni ovat omillaan, aikuisia ja vahvoja ja valmiita kohtaamaan elämän ilot ja haasteet. Vaikka mitä tapahtuisi, tiedän, että nyt he pärjäävät. Tämä varmasti kuulostaa omituiselta ja tavallaan onkin välitilinpäätös, mutta yksin lähivanhempana niin pitkään oltuani vastuu on ollut se voima, joka on pitänyt minut kiinni tekemisen touhussa ja tehnyt mietteliääksi. Olen yhtäkkiä tienristeyksessä, jossa voin tehdä päätöksiä täysin itsekkäistä syistä ja omista näkökulmistani. Se on hienoa ja samalla niin haikeaa. Elää aion kuitenkin täysillä ja niin pitkään kuin minulle on päiviä olemassa. Geenien mukaan niitä on paljonkin, kunhan maltan opetella kuuntelemaan kehoani ja levätä, kun verenpaine tai muu asia sitä vaatii. Lindholmin Olli ei koskaan oppinut, minä aion. Tätä kirjoittaessani olen hengähdystauolla kaikesta. Ja totta totisesti: verenpaineenikin tykkää vapaapäivistä. Ja Yön musiikista.

Tommy Hellsten kirjoitti Facebookissaan kuolemasta seuraavasti: ”Kuolema ei sittenkään ole täysin selittämätön. Kuolema on viesti. Viesti siitä miten elämä tulisi elää. Viesti siitä mikä lopulta jää käteen, viesti siitä, mikä jo nyt kannattaa jättää taakseen eikä vasta sitten, kun viimeinen hetki koittaa. 
Pitäisi oppia kuolemaan jo eläessään. Mitä enemmän meissä nimittäin kuolee, kun vielä elämme, sitä vähemmän jää kuoltavaa, kun hetkemme koittaa. Kuolemalla on siis viesti: iloitkaa ja eläkää, heittäytykää ja luottakaa. Älkää pelätkö vaan luovuttakaa ja antautukaa hulluudelle, jota elämäksi kutsutaan. Kaikki on hyvin!”

Elämä on kaunis. Näin keski-ikäisen näkökulmasta katsottuna on siihen tullut ehkä lisää vakavuutta, syvällistä pohdintaa olemassaolon ulottuvuuksista ja tietoisuutta oman elämän rajallisuudesta ja määräaikaisuudesta, mutta elämän kauneus ja kiitollisuus kaikesta on ja pysyy. Jotenkin vasta nyt osaan oikeasti arvostaa sitä, mitä minulla on ollut ja on, kaikella on tarkoituksensa isommassa mittakaavassa katsottuna. Kaunis keski-ikäinen elämäni, kiitos, että olet. Jatketaanhan vielä kohti uusia kokemuksia ja oivalluksia, sillä tällä matkaajalla on kova nälkä nähdä ja kaiho kokea. Ja keski-ikäkin tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että elämä on ehkä vasta puolessavälissä, mitä sitä murehtimaan asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa. Lasini on vielä puoliksi täynnä, ei puolityhjä.

Kiitollinen keski-ikäinen,

Marjo

 

Helmikuisen keskiviikkoni soittolista:

Harri Marstio: Muisto vain jää

https://www.youtube.com/watch?v=DdoVby0rA14

 *

Matti Nykänen: Jokainen tsäänssi on mahdollisuus

https://www.youtube.com/watch?v=6n5CuuLAzwY

 *

Olli Lindholm: Surun aika ja Parrasvalot

https://www.youtube.com/watch?v=13cx4dFaj7I&list=PLC7HJ4pty7iyDF9GG6RkabzsxoaoDzAc3

https://www.youtube.com/watch?v=GMdqGYPaEw8&list=PLfNPUoqpYD5dntA5QPxYKQo0H9UnkVZxx

 *

Sari Seppälä: Potpuri

https://www.youtube.com/watch?v=HW63F1p-Qwc

 

 

3. tammi, 2019

Ho-hoi, onko maata näkyvissä? Tai mitä on ylipäätään näkyvissä?

Olen juuri varannut ajan elämäni ensimmäiseen tähystykseen, kolonoskopiaan eli paksusuolen tähystykseen ja saanut sähköpostin täydeltä toimintaohjeita. Älä syö ainakaan viikkoon jyviä tai siemeniä, sillä ne tukkivat tähystimen. No, enpä ole aiemminkaan talipalloja nokkinut eli en siis aloita nyt. Ja pähkinäallergikkona en pureskele pähkinöitä muuten kuin sanaristikkojen muodossa. Älä juo muuta kuin kirkkaita juomia, sillä muuten ne värjäävät suolenseinämät. Älä kuitenkaan juo kirkasta viinaa, sillä alkoholinkäyttö on kiellettyä ennen tähystystä (ja oletettavasti myös sen aikana). Älä mene töihin ennen äläkä erityisesti jälkeen tähystyksen, sillä purkaannutat itsestäsi hiilidioksikaasuja vielä pitkään toimenpiteen jälkeenkin. Ok, mielenkiintoista tietää. Saatan siis itsekseni paukkua vielä pitkäänkin. Tyhjennä suolesi ja ajatuksesi (jottet huomaa miten helvetisti itseasiassa pelkäät toimenpidettä). Älä kuvittele ajavasi autoa toimenpidepäivänä ja kestä ylväästi kuin vähintäänkin aikuinen nainen mikäli sinulla ei ole elämässäsi tai toimenpiteessäsi saattajaa, vaan olet itsenäinen ja itsepäinen, muttet silti yksinäinen. No niin, kaipa kotiin yksinkin pääsen mömmöpäissäni hoipertelemaan. Tai sitten vaan bunkkaan Terveystalossa kunnes katseeni kohdentuu ja jalkani vahvistuvat.

Niin, kohta siis tähyillään huolella sisuksiini. Ajatus on ollut pinnalla jo niin monta viikkoa, että jonkun erittäin omituisen ruokaohjelman telkkarissa viime viikolla nähtyäni halusin pikaisesti vain kääntää kanavaa. Siinä ohjelmassa kun valmistettiin possun peräsuolesta jotain herkkukakkusia. En todellakaan halunnut yhtään nähdä miten ruoka olisi valmistunut ja maistunut. Huh. Olen selkeästi saavuttanut keski-ikäisyyden, jossa kroppa alkaa hangata vastaan ja vaatii osakseen huomiota, kostaa oikotiet ja väärät valinnat. Ensin kohosivat verenpaineet ja nyt sitten vatsa vuotaa verta. Kaiken keskellä olet sitten vaan ihan cool, hoidat työsi ja velvoitteesi ja keskityt kaikkeen muuhun paitsi itseesi. Mutta arvaatkos, että varasin nyt toimenpideajan, vaikka samalla ajankohdalla kalenterissani oli työkokous! Siis heittäydyin keski-iän kapinalliseksi ja surutta otin ensimmäisen vapaan ajan piittaamatta pätkääkään siitä onko minulla oikeasti aikaa tuohon toimenpiteeseen mennä. Tunnen itseni merirosvoksi, samaan aikaan riehakkaaksi ja vapaaksi velvotteistani ja toisaalta kovin rikolliseksi ja uppiniskaiseksi. Kiltin tytön syndrooma – suomalainen nainen ei valita, vaan asettaa aina toisten edun omansa edelle. Ja sitten jonain kauniina tammikuisena päivänä vatsaan vain koskee niin, että tajuaa: kun aika on.

Kipukynnykseni on ehkä korkea, mutta pelkokertoimeni täysi nolla. Jo kasvohoidossa sähköimpulsseja saadessani olen valmis kuolemaan hoitopöydälle, sätkin ja sihisen kuin ässäviallinen ankerias kuivalle maalle heitettäessä. En pidä tilanteista, joissa en ole ohjastajan roolissa. Lentokoneessa pelottaa antaa ohjaimet jollekin rändömille-mille-lie-mahdolliselle-mielenterveyspotilaalle-tai-vähintäänkin-viinaa-nauttineelle-kapteeninketkulle ja kasvohoidossa nuori kosmetologityttö saa kasvolihakseni tahdottomasti venymään pelkällä napinpainalluksella, jota hän hallitsee. Välillä oli pakko tarkentaa, että repiikö hän sillä hetkellä minua oikeasti kaksin käsin hiuksistani vai sähkövirran viehko tuulahdusko se kiskoo minua kuvitteellisesti kattoa kohti. Ja vinkkinä, että sen verran kovaa kyytiä sain, että luulin jo hetken amalgaamipaikkojeni tursahtelevan verisestä suustani, mutta ei, siellä ne yhä oletettavasti ovat – eikä sitä vertakaan virrannut, vaikka hetkellinen kipupiikki olikin melkoisen kova. Metallipaikat kuulemma saattavat joskus aiheuttaa kipua, kun sähköimpulssi pyyhältää niiden ylitse poskilihaksia korkeuksiin posauttaen. No, nytpä tiedän tämänkin. Ehkä onkin hyvä, etten aina kovasti googlaile kaikkia sivuvaikutuksia ja ylipäätään tapahtumakuvauksia. Ja mitenkä noita nyt etukäteen edes harjoittelisi. Ainakaan en treenauta paksusuoltani enkä siis kuvittele millään GoPro-actionkameralla kurkistelevani etukäteen suoleni sisälle. Pelottaa vaan niin perkeleesti, mitäpä sitä kieltelemään. Tosin aikanaan umpisuolileikkauksenkin jälkeen kuvittelin, että minut avatessaan lääkäri on löytänyt liudan pieniä vihreitä miehiä tai vähintäänkin virkeitä kasvaimia ja veistellyt ne kaikki ulos samalla kertaa tulehtuneen suolenpätkän kera. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta jos on perillä siitä, mitä oletettavasti on tapahtumassa, ei mielikuvitus ravaa ehkä ihan satasella. Jos leikkaava lääkäri olisi kertonut, että umppari poistetaan tähystyksellä, joka tarkoittaa useampaa reikää vatsanpeitteissä, olisin ehkä luopunut tuosta aliens-teoriastani. Tai jos osastonhoitaja ei olisi haavani nähdessään huudahtanut ”Herraisä, mitä siulta on oikeen leikattu” (tämä onkin jo sitten ihan erillisen tarinan paikka), saattaisin tyynemmin suhtautua näihin lääketieteellisiin ”rutiinitoimenpiteisiin”.

Mitäpä on siis sisuksissani näkyvissä? Risaisia suolenseinämiä, kasvaimia, stressi, joka huutaa nimeäni vaiko ihan jotain muuta? Oletko muuten koskaan kuullut vatsamigreenistä? Kaikkea sitä oppii, kun tulee keski-ikäiseksi ja arkeen sujahtaa entistä enemmän tautitarinoita ja suolitempauksia. Tässäpä oiva puheenaihe lomaltapalaavien kahvipöytäkeskusteluihin! Mutta vakavasti ottaen: mitä sinulle kuuluu tänään? Oletko ok, elätkö elämää, joka tuntuu omalta ja teetkö asioita, joista nautit? Iloitse jokaisesta terveestä päivästäsi ja tee niistä kaikista tarinan arvoisia.

Hyvä tästäkin tulee. Ja siitä tähystyspäivästä myös. Ainakin on taas uusia tarinoita kerrottavaksi.

Marjo