Blogi

8. loka, 2019

Sunnuntaina suru tuli taloon. Lokakuu oli vasta aluillaan, ensimmäinen pakkasyö ainakin osassa maata koettuna ja ruska parhaimmillaan. Kaikkinensa siis sangen kaunis päivä, joka yllättäen kuitenkin keskeytyi siskoni soittamaan suru-uutiseen. Kai sitä ihminen ajattelee, että aikaa on vielä hyvin jäljellä ja jotenkin voisi hallita tapahtumia. Eihän se niin ole. Kuolema kolkuttaa tai sitten se vain astuu taloksi ja vie kerralla, yllättäen, äkillisesti, ei ilmoittele tulostaan eikä kysele lupia tai odota, että saisi asiansa toimitettua tai sanansa sanottua. Minun isäni kuoli toissa päivänä 74 vuoden iässä. Se on toisaalta paljon ja samalla niin vähän. Paljon jäi puuttumaan ja monta kesken. Ja aina jää jotain sanomatta. Syyllisyys ja taakka siitä, ettei sanonut selkeästi. Ollut läsnä, osallisena, mukana. Sitten on jo myöhä. Voi vain uskoa, että isä kyllä tiesi. Ja tiesihän hän.

Viimeiset pari päivää on mennyt hieman usvassa ja muistikuvat erityisesti sunnuntaista ovat melko hatarat. Olin kaupassa suruviestin minut tavoittaessa. Jostain syystä tiesin jo ennen puhelimeen vastaamista. Kun kuulin siskoni äänen puhelimessa, tiesin varmasti. Olisin varmasti luhistunut Pentikin lattialle juuri valitsemani syksynkeltaiset kynttilät käsissäni, jollei ystäväni olisi ollut ottamassa minusta kiinni. Taas kerran ystävyys siis kannatteli ja kirjaimellisesti oli ystävän olkapää vapaana minua varten. Kiitos, Hanna-Kaisa. Ja kiitos myös kaikille muille ystävilleni. Tiedätte, keitä te olette ja sen, miksi olette elämässäni. Te olette siinä silloinkin, kun maailmani romahtaa. Sitä on vilpitön ja vastavuoroinen ystävyys ja toivottavasti olen sen ääneen muistanut teille kertoa, koska jonakin päivänä en voi sitä enää tehdä. Vaikkemme arjen minuuttiaikataulutetussa kiireessämme aina ehdikään läheisiämme tavata, muistetaan kuitenkin edes välillä kertoa, että rakastamme. Tehdään se nyt eikä sitten-kun.

Hautajaisjärjestelyt ovat nyt käynnissä. Tuntuu hyvältä toimia ja saada asioita aikaiseksi. Se on ollut aina minulle luonteenomaista ja helpotus on ollut suuri, kun järjestelyjen yhteydessä varmistui, että saamme isämme hänen toiveittensa mukaisesti Hietaniemen hautausmaalle veljiensä ja isänsä vierelle lepäämään. Kaunis paikka meren äärellä, rauhallisesti isojen puiden katveessa, jossa vain oravien rapina ja sorsien kaakatus rikkoo levollista hiljaisuutta. Täydellinen viimeinen leposija isälle. Stadin kundi loppuun asti – ja sen ylikin.

Minun isäni oli kiltti, hiljainen ja rauhallinen. Me tyttäret olimme hänelle varmasti tärkeimpiä asioita hänen elämässään, vaikkei siitä aina mitään isoa numeroa tehtykään. Isäni oli vaatimaton ja vähään tyytyvä, mutta meille lapsilleen hän tahtoi aina parasta. Ja voi kuinka loputon olikaan hänen aarrekaappinsa, josta hän aina auliisti jakoi meille ja sittemmin myös kuudelle lapsenlapselleen kyniä, vihkoja ja välillä myös uistimia, joista hän oli erityisen ylpeä. Niitä hänellä olikin laaja kokoelma. Isäni oli kova kalamies, joskin hänen veljensä kuoleman jälkeen tuo heidän yhteinen harrastuksensa jäi isältäkin vähiin. Isäni rakasti myös kieloja ja stadia. Hän oli erityisen ylpeä siitä, että oli syntyperäinen stadilainen ja että esimerkiksi minä ja minun lapseni olimme myös Kätilöopistolla syntyneitä. Hän piti Suvivirrestä eikä koskaan sanonut kellekään pahasti. Joskus muistan hymyilleeni, että minä olen varmasti postimiehen tytär, koska itse olen tulta ja tappuraa tyynien vanhempieni rinnalla. Ja postimiehen tytärhän minä olenkin, sillä isäni työskenteli koko työikänsä ajan Postissa.

Pian on jäähyväisten aika ja pääsemme laskemaan isämme haudan lepoon. Kaikki tuntuu niin lopulliselta, surulliselta ja epätodelliselta ja silti uskon, että hänellä on nyt hyvä olla. Tänään tulevaa hautapaikkaa katsomassa käydessäni istuin hetken haudan vieressä olevalla penkillä. Tuolla sukuhaudalla olleen kynttilälyhdyn päällä istui talitintti minua katsellen. Kun nyyhkäisin ääneen, lintu lennähti aivan viereeni suoraan minuun katsoen. Sitten se lensi pois. Haluan uskoa, että sillä oli joku merkitys, haluan uskoa, ettei kukaan vain lakkaa olemasta, vaan viestii tavalla tai toisella, että kaikki on hyvin. Se tuo minulle lohtua surun keskelle. Hyvästi, Fabu.

Pertti Juhani Tuomikoski, 3.3.1945 – 6.10.2019

Isän muistoa kunnioittaen,

Marjo

8. syys, 2019

Sain menneellä viikolla kustantajalta lukukappaleen Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista -kirjasta. Nopean ensisilmäilyn jälkeen näyttäisi, että minulla on käsissäni huikea elämäntaito-opas, joka opastaa miten elämä on usein parempaa siellä, missä emme ole ja että on ylipäätään vaikeaa elää oikein. Aihe vaikuttaa todella mielenkiintoiselta – ja kirjailijaa muuten pääsee tapaamaan myös Helsingin kirjamessuilla lokakuussa.

Tämä vuosi on ollut melkoista pomppulinnaa elämässäni. Välillä on omista pomppupalloistani ilmat ollut kirjaimellisesti pihalla ja välillä ollut olo kuin kaikki sateenkaaren värit imaissut glitterpaljettipuku päälläni olisin pomppinut yhä korkeammalle ja korkeammalle ilosta ääneen räkättäen ja hiukset hileistä hulmuten. Kamala(n) ihana vuosi! Kesä 2019 jää muistoihini kaikkien aikojen kesänä, kesänä, jona ehdin levätä, laulattaa museokorttiani ympäri maakuntaa, tavata ystäviäni ja laulaa metsässä. No, en minä oikeasti ääneen laula kuin pakon edessä. Viimeisimmät kerrat ovat olleet ala-asteen laulukokeessa (Nyt tuulet nuo viestin jo toivat) ja matkanjohtajan roolissa Ahvenanmaalle suuntautuneella bussimatkalla (Oolannin sota). Ei niistä sen enempää, mutta seuraapa minua huviksesi seuraavalla kerralla, kun Suvivirsi soi tai tiimikaraoke baarin hämyssä tärähtää ilmoille. Pientä pihinää saatat suunnaltani kuulla, kun auon suutani teeskennellessäni muka vireessä ja vauhdissa olevaa laululintua. Minä en kuitenkaan laula julkisesti enää koskaan!

Kulunut viikko on ollut yhtä itkupillinä ihmettelemistä ja olemista. Koittihan tuo päivä, jolloin kuopukseni levitti (Finnairin sinivalkoiset) siivet ja lennähti omilleen. Siis kun tyyppi muuttaa ensimmäiseen omaan kotiinsa, on se koti sellaisen vaivaisen 3367 kilometrin päässä ja sijaitsee ”Helsingin eteläisimmässä kaupunginosassa” Espanjan Fuengirolassa eli tuttavallisemmin Fugessa. Tämä sapattikesäni onneksi mahdollisti sen, että pystyin tuosta vain ex-tempore singahtamaan poikani mukaan muuttoavuksi ja niinpä saimme kaksin käsin kantaa kaikkea pientä tarpeellista hänen ihastuttavaan pikkukotiinsa. Sinne humpsahti uuteen osoitteeseen tavaroita pleikkarista vaatteisiin ja tietty olin omaan laukkuuni tunkenut mukaan mm. turkinpippureita ja lumipantteri-salmiakkeja ”hätävaraksi koti-ikävää varten”, Fugessahan kun ei tietenkään ole tarjolla MITÄÄN suomalaista. On vain Bar Hima, Bar Duuni, Mummola, Suomi-kauppa, suomalainen kirjakauppa (ei Suomalainen, mutta suomalainen), Suomi-kortteli… Jollet ole Fugessa käynyt, niin kyllä – se tosiaankin on pikku-Suomi, jossa joka toinen taapertaja on suomalainen ja lonkeroakin myy lähes joka narikka. Ihan huikea kombo ulkomaille muuttavalle nuorelle: Espanjan suloisen lempeä lämpö yhdistettynä suomalaiseen kulttuuriin ja yhteisöön. Jätin lapseni siis siltä osin erityisen rauhallisin mielin asettautumaan uuteen elämäänsä. Sitä ennen kävimme varmastikin viisi kertaa ruokakaupoissa väijymässä hintatasoa ja ostamassa jääkaapin niin täyteen, että kuopus totesi olevan ”kovin kodikasta, kun jääkaappikin on yhtä täynnä kuin kotona oli”. Ostimme myös pari koristetyynyä, käsipyyhkeitä, maton, säilytysrasioita, uudet pussilakanat, maustepurkkeja… Kätevä minimuutto suoritettiin siis valmiiksi sisustettuun asuntoon ja sillä ajatuksella, että mitään nyt hankittuja säliä ei sitten aikanaan paluumuuton yhteydessä kanneta koto-Suomeen. Vaan mitäs, jos kuopus rakastuukin tulisesti aidosti paikalliseen Gabriellaan eikä palaakaan Suomeen? Jos saankin ihania, tummakiharaisia lapsenlapsia, joita muutan hoitamaan Espanjan auringon alle? Oih! Siinäpä sitten tämä mummeli suhaa väliä Helsinki-Fuengirola-Helsinki-Rovaniemi, kun toinen lapsi on napapiirillä ja toinen melkein Afrikan rannikolla.

Voin rehellisesti myöntää, että tyhjenevä pesä ottaa tositosi koville. Kun on tottunut jakamaan kommellukset ja kaaokset kahden rakkaan pikkuihmisen kanssa ja yhtäkkiä molemmat ovat aikuisia ja maailmalla, on olo ontto ja jotenkin tarpeeton. Sitä ostaa vahingossa kaupasta yhä perhekokoisia kanansuikalepaketteja ja sitten valmistuksen hetkellä yhtäaikaisesti naurattaa ja itkettää, kun tajuaa, että sitä kanapastaa vetää nyt sitten viikon, koska ruokailijat saman pöydän äärellä on käynyt niin vähiin. Ja kokeile itse jättää lapsesi vieraaseen maahan ypöyksin tietämättä milloin seuraavaksi näette. Jos teet sen ilman kyyneliä, olet varmasti kuollut. Jos tunnet minut, tiedät, että niitä kyyneliä suolsin kyllä niin, että lähes koko Los Bolichesin kaupunginosa lainehti. Pääseepä poikaseni nyt kyyneltulvan myötä suppailemalla rannalle, muutenhan tuota kävelymatkaa olisikin peräti 300 metriä ;D. Asunnolla on unelmasijainti aivan huikealla paikalla. Miten mun lapsistani tulikin noin fiksuja ja tarkkanäköisiä asunnon valitsemisen suhteen? Ehkä matkassa oli myös hitunen onnea, sillä asunto on oikeasti aivan ihana. Uusittu keittiö ja kylppäri eikä taatusti kosteusvaurioinen, sen verran altistunut olen, että olisin kyllä heti huomannut. Olen tosi onnellinen ja kiitollinen, että sain lähteä lapseni mukaan muuttomatkalle. On paljon levollisempi olo, kun on nähnyt kodin ja sen seudun, jolla lapsi seuraavan vuoden viettää. On helpompaa kuvitella poika tallustelemassa lähikauppaansa, kun on ne kadut ja kaupat omin silmin nähnyt ja mittaillut. Huikea seikkailu ja kokemus on toisella edessään eikä mua siksi itketä. Iloitsen, vaikka samalla onkin jäätävä ikävä ja olo välillä kuin junan alle jääneellä, henkisesti murjotulla ja fyysisesti rähjääntyneellä. Äidit. Aina me vetistellään, vaikka niillä lapsilla on kaikki aivan loistavasti. On uskallusta unelmoida ja toteuttaa, tavoitella ja tehdä. Silti tulee valtava tyhjiö elämään, kun ei enää rytmitä ruokailuja tai matkoja toisen elämään linkittäen. Ei voi ulko-oven avautuessa kysellä päivän kohokohtia tai fiiliksiä heti tuoreeltaan.

Oma suuntani on vielä vähän hakusessa. Osa omista unelmistani, kuten matkaoppaana toimiminen, taitaa olla jo tavoittamattomissa, mutta muutoin tavoitteeni ovat nyt selkeät ja tiedän, mitä työelämässä seuraavaksi haluan. Sitä ennen ja unelmatyötäni etsiessä suoritan nyt digimarkkinoinnin tutkintoa, jonka opinnot aloitin viikko sitten maanantaina. Aika hauskaa olla taas opiskelija!

Tänä iltana erityisesti keskityn tähän: älä heittäydy junan alle. Elämä jatkuu ja junat kulkevat. Ja lentokoneet, vaikka sitten kohti sitä Fuengirolaa taas.

Kohti uutta,

Marjo

muutosmama

 

14. heinä, 2019

Mun kirjoittamisessani on ollut nyt tooooodella pitkä tauko ja olen sen ihan tietoisesti pitänyt, jotta ajatukseni ovat kunnolla selkiintyneet ja tekstistä on siten pahimmat terävyydet ja tönkköydet hioutuneet. Parin kuukauden lepo on tehnyt hyvää ja juuri nyt vietänkin kaikkien aikojen kesää. Olen tehnyt asioita, joita en viimeiseen viiteen, kuuteen vuoteen ole ennättänyt, jaksanut tai kyennyt. Olen nukkunut pitkään, ottanut välillä jopa päivänokosia, käynyt museoissa ja vaeltanut luonnossa ja puistoissa, lukenut kirjan päivässä -tahtia ja hankkinut kesäkukkia pihalleni. Olen pitänyt puhelinta hyvällä omalla tunnolla äänettömällä, käynyt elämäni ensimmäisen kerran Venäjällä ja voittanut lotossakin pari sataa euroa – senkin ensimmäistä kertaa eläissäni. Tiedän, että moni minua ja taustojani tuntematon saattaa olla venähtäneestä ja epämääräisestä lorvailustani jopa kateellinen, mutta usko – kaiken olen ansainnut.

Minä rakastan mannapuuroa, mutta sen keittämisessä on oltava tarkkana ja tehtävään sitoutunut, sillä maitopohjainen puuro palaa kovin herkästi pohjaan, jollei seosta lempeästi ja säännöllisesti koko ajan vieressä vahtien sekoittele. Joskus puuro on pulpahtanut ryöppyävinä kuplina levylle saakka. Useimmiten kattilassa kiehahtanut ja kevyesti pohjaan palanut puuro on hyvinkin syömäkelpoista, kun puurokauhalla kauniisti siipaisee ruopimatta kuitenkaan kattilan pohjalle saakka. Jos taas liian syvältä kaapii, tulee mukaan väkisinkin tummaksi kärähtänyttä ja kitkerältä maistuvaa pohjaan palanutta puuroa. Pienen pohjaan palamisen takia en kuitenkaan koskaan ole puuroani, saati kattilaani heittänyt menemään. Useimmiten kukaan puuroa syönyt ei ole edes huomannut, että sen keittäjällä olisi ollut mitään teknisiä ongelmia tuotantovaiheessa.

Minulle meinasi käydä kuin kuvaukseni mannapuurolle. Ainekset olivat oikeat ja hyvälaatuiset, parasta ennen päivämäärätkin vielä kaukana tulevassa. Työvälineet olivat kunnossa, mutta silti tekemiseni ja jaksamiseni paloi hieman pohjaan. Taisi olla liian monta kokkia eikä kukaan lopulta ottanut päävastuuta siitä kiehumisvaiheen hämmentämisestä. Huomasin kyllä, että levy on liian kuumalla ja jollen hiljennä kypsentämistä, saattaa mannaryyneilleni käydä köpelösti. Mikään ei palanut loppuun, mutta seos paloi vähän pohjaan. Minusta siinä on vissi ero ja omana vahvuutenani pidänkin erityisesti sitä seikkaa, että tunnistan itsessäni ne hetket, jolloin vauhtia pitäisi vähentää ja hakeutua veden äärelle kuuntelemaan laineiden liplattamista ja omaa sisäistä ääntä. Tulevaisuudessa pidän huolen siitä, ettei mikään maailman mahti vie näitä elintärkeitä hiljentymishetkiä elämästäni. Opettelen tarvittaessa hieman itsekkyyttä. Olen oikeasti vasta nyt ymmärtänyt sen, miksi lentokoneiden turvaohjeissa käsketään laittaa happinaamari ensin itselle ja sitten vasta ryhtyä auttamaan muita. Aiemmin olisin ilman hetkenkään pohdintaa auttanut ensin muita. Itsekästä ja suorastaan röyhkeää pelastaa itsensä vaikkapa ennen omia lapsiaan, eikö? Ja samaan aikaan järjellä ajatellen: miten voit auttaa muita, jos itse voit huonosti, olet ehkä jo tajuttomana? Pohjaan palaneen puuron ja naisen voi hyvinkin pelastaa, mutta loppuun palanutta ei, ei ainakaan nopealla aikataululla. Olen kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin tehdä rohkean ratkaisun. Olen myös suunnattoman kiitollinen niille, jotka ovat päätökseni ymmärtäneet ja minua kauniin sanoin tukeneet. Se on ollut tärkeää pohtiessani nyt ajan kanssa menneitä ja tulevia vuosia. Ihan kaikki eivät ole ymmärtäneet, että luovuin luksuselämästäni ja unelmatyöstä. Ikävä kyllä se työ ei vain ollut minun unelmatyöni. Jonkun toisen varmasti kyllä.

Multa on moni kysynyt miten voin nyt paria kuukautta myöhemmin ja millaisia suunnitelmia mulla on tulevaisuuden varalle. Kiitos, voin oikein mainiosti, nyt on kattila taas uutuuttaan hohtava ja tekemisen riemu ja palo tutulla toimintatasolla. Olen jo valmis uuteen, mitä se sitten ikinä onkaan. Työtä alan aktiivisesti hakea heti elokuun alussa ja töihin menen riemulla ja onnellisen levänneenä vaikka heti, mutta vasta, kun löydän unelmieni työpaikan. Olen nyt tajunnut, ettei kenenkään tulisi tyytyä yhtään vähempään. Minä en halua yhdenkään työn takia muuttaa itseäni toisenlaiseksi enkä myöskään halua olla kenenkään työnantajan kakkosvalinta. Jännityksellä siis odotan missä ja milloin pääsen taas liekehtimään ja viestimään kaikille, että ”I love my job”. Sellainen paikka on taas jossain ja palan jo halusta aloittaa siellä. Sitä odotellessani nautin elämästä. Ei yhtään hullumpaa muuten sekään.

Juuri sopivasti onnellinen, 

Marjo

 

16. maalis, 2019

Oletko koskaan pannut merkille kuinka suuri merkitys sähkökatkoksella on ihmisen normiarkeen? Yhtäkkiä tuntuu, ettei mikään tehtävä onnistu ilman sähköä ja uusavuttomuuden tunne nostattaa nopeasti päätään, kun riippuvuussuhteen todellinen syvyys punnitaan. Edellisen kerran sähkökatkoksen yllättäessä olin kotikonttorillani tietokonetta näpyttelemässä, kun kuului iso napsahdus ja sitä seurannut välitön hiljaisuus, kun kaikki ilmalämpöpumpusta kesken pesuohjelmaansa olevaan pyykinpesukoneeseen hiljenivät yhtäaikaisesti. Koska sähkökatko käytännössä poikkaisi yhteydet ulkomaailmaan, ajattelin tomerana ja tehokkaana tapauksena pitää ansaitun lounastauon. Vaan kuinkas sitten kävikään? Nopea vilkaisu keittiössä riitti muistuttamaan, ettei ruoanlaitto ilman sähköä olekaan ihan simppeli parin minuutin juttu. Mikro on kuollut, liesilevyt ei toimi. Leivinuuni kyllä eloon herätettävissä, mutta ei sekään nyt ihan hetkessä lämpene eikä tällä kokilla taitaisi aika tai kärsivällisyys ylipäätään riittää herkullisten laatikkoruokien muhittamiseen leivinuunin lempeässä lämmössä. Mutta hei, jos siinä parempia aikoja odottaessa vaikka imuroisi? Ai niin, ladattava varsi-imurikin on latausta vailla – ja se taas vaatii sähköä. Kyllä ei nykyihminen ihan herkästi pärjää ilman sähköä.

Minusta on jo pitkään tuntunut, että henkilökohtaisessa elämässäni on ollut käynnissä pienimuotoinen sähkökatko. Akkuni eivät ole enää hetkeen olleet täydessä tällingissä eikä toimintani ole siksi ollut kaikilta osin yhtä tehokasta kuin aiemmin. Kun sähkökatkos pitkittyy, voi tekemistä jonkin aikaa paikata vaihtoehtoisilla keinoilla, mutta jos se lounasruoka on saatava valmiiksi kahdessa minuutissa kahden tunnin muhittelemisen sijaan, on lopputulosten välillä laadullisestikin isoja eroavuuksia. Mitä elämässäni on sitten tapahtunut? Miksi sähköt eivät ole päällä?

Viimeinen vuosi on ollut aikamoista muutosmyräkkää niin työn kuin privaelämän suhteen. Käsikädessähän nämä asiat tietysti kulkevatkin, mutta totuus on se, että minä vaan kypsähdin vähän kaikkeen. Siihen, että tiistaiaamuna herätessäni luulen hetken olevan lauantai ja hengittelen onnellisena kiireetöntä vapaapäivän rytmiä, kunnes yhtäkkiä todellisuus kalauttaa luulot pihalle. Siis miksi minulla on herätyskello soimassa viikonloppuna? Missä olen, mihin olenkaan menossa? Ja sitten ymmärrän olevani liiallisesta työnteosta niin tokkurainen, että tiistai on muuttunut mielessäni lauantaiksi, hämärtänyt huolellisesti aivoyksikköni ja harhauttanut minut köllimään kaikessa rauhassa suuria unelmoiden. Jossain kaukaa taustalla kuulomuistissani helkähtelee myös lääkärin sanat kuukausien takaa: ”hellitä jo hieman, sinulla on näkyvissä ensimmäisiä työuupumuksen merkkejä”. Hellitinkö, lepäsinkö? Jos niin yritin tehdä, tein sen piirun liian myöhään. Ilo, energia ja tekemisen riemu olivat jo lorahtaneet likaveden mukana loputtoman viemäristön syövereihin, jossa virtauksen kulkusuunta on aina sama.

Siitä se ajatus sitten lähti. Kun on viimeiset liki 11 vuotta ollut käytännössä yksinhuoltaja arjen toimintojen kannalta, on luonnollista, että lasten etu on mennyt aina kaiken edelle. Olen vaihtanut työpaikkaa tarpeen niin vaatiessa, jotta olen voinut ja saanut olla läsnä lasteni tärkeissä hetkissä ja ylipäätään arjessa. Nyt ovat lapset itsenäisiä ja jo maailmalla. Viimeiset vajaat kolme vuotta olen asettanut työni kaiken muun – jopa omien tarpeitteni ja hyvinvointini – edelle. Olen sinnikkäästi tehnyt, toteuttanut, perunut, säätänyt, priorisoinut aina kaiken muun itseni edelle. Omaa tyhmyyttäni, ei kukaan ole niin varsinaisesti kehottanut tekemään. Olen aina kuitenkin ajatellut, että kapteeni ei poistu komentosillaltaan missään erikoistilanteissa. Levon hetki tulee vasta sitten, kun meri on taas tyyni ja näkyvyys hyvä. Mutta kuinka kauan kapteenin katse säilyy kirkkaana sumussa tai vierailla vesillä, jossa silmät herkeämättä ja tauotta tihrustavat taivaanrantaa? Entä jos risteilyaluksen sijaan nauttiikin enemmän pienellä, vaatimattomalla kalastaja-aluksella työskentelemisestä? Onko ylipäätään ok väsyä ja sanoa se avoimesti ääneen? Tai sanoa, ettei vielä tiedä mitä haluaa, mutta alkaa jo aavistaa mitä ei halua? Onko itsekästä sanoa, että nyt on minun aikani ja todeta, että minä olen oman elämäni keskiössä ja haluan selvittää mikä tekee juuri minut onnelliseksi?

Kuten ehkä saatoit tekstini otsikosta arvata, olen jo tehnyt suuria muutoksia elämässäni. Olen irtisanoutunut työstäni ja viimeinen työpäiväni on 30.4. Samana päivänä jätän työpöydälleni rakastamani kakkoasunnon ja vauhdikkaan Volvoni avaimet. Jätän taakseni ainutlaatuisen työn, jonka työsuhde-etuja tuskin saisin yhdelle A4-paperille mahdutettua. Jätän upeat kollegat ja kaikki mahtavat ihmiset ympäri Suomea, taakseni kaiken rakkaan ja rikkaan. Miksi näin teen? Koska nyt on minun vuoroni loistaa. Haluan nauttia jokaisesta hetkestä omien arvojeni mukaisesti, haluan nauraa, iloita ja löytää elämääni taas onnen ja rauhan. Liian monta läheistä ja muuten matkan keskeyttänyttä on jo rinnaltani poistunut. Jos huomista ei enää ole, haluan kokea onnellisuuden ja läheisteni kanssa asioiden jakamisen tässä ja nyt. Keski-iän kriisi tai ei, mutta tämä on minun elämäni. Omat virheeni, oma onnellisuuteni. Siitä puheen ollen, elämääni mahtuu nyt rutkasti rakkautta ja käteeni saa kernaasti tarttua. Ja koska en halua olla työtön, saa minulle mieluusti ehdottaa kaikenlaisia työkuvioita. Jos tunnet minut, sen oikean, aidon Marjon, tiedät mihin kykenen. Kerro miksi olen mielestäsi hyvä tyyppi ja mitkä ovat vahvuuksiani. Sille, jonka vinkistä löydän taas paikkani työelämässä, annan suuren halauksen kera myös matkalahjakortin. Lämpösi on minua todennäköisesti aina ja erityisesti nyt kannatellut, joten sinäkin olet ansainnut osaksesi lämpöä <3.

Sydämellä ja sisulla, suurella intohimolla ja lempeän lujasti kohti valoisaa tulevaisuutta ja uusia seikkailuja kulkien,

Marjo

 

 

28. helmi, 2019

Täytän piakkoin 49 vuotta. Ikäkriisini on onnekseni jo tullutta ja mennyttä ja olen selkä suorana ja itseluottamus kohdallaan omaksunut roolini muhevana keski-ikäisenä, joka elää rohkeasti hetkessä ja ensisijaisesti itseään varten. Olenhan vielä hetken yhä terhakas neli(plus)kymppinen ja nainen parhaassa iässä, en edes viisikymppisten päivädiscoihin vielä kelpaa. Toista se on aikanaan pikkusiskollani kun voi ilolla ja luvan kera lainata henkkareitani ja livahtaa hämyiselle päivähumpalle jo 49-vuotiaana. Päivätanssit kävi muuten itsellänikin mielessä vieraillessani parisen viikkoa sitten Keskisen tavarapuodissa. Alkulämmöt höllyville reisilleni ja nitiseville polvilleni otin puodissa viisi tuntia ostoksien lomassa pyöriessäni ja olisin mieluusti jatkanut liikkumista liukkailla lattioilla, mutta koska nuo kuuluisat päiväkahvitanssit olisivat olleet vasta keskiviikkona ja minä onneton matkaaja olin liikenteessä maanantaina, jäi Tuurin eläkeläispyörähtelyt tällä kertaa kokonaan väliin. Mutta oi, pääsisinpä sinne jortsuihin kärpäsenä katossa tai silmäparina rollaattorin kahvoissa katsastamaan! Ehkä on kuitenkin kaikille osapuolille mukavampaa, etten kärrännyt itseäni hakuriviin, minä kun en osaa sitten pätkääkään tanssia. Ja kyllä, olen to-del-la-kin kiusallisen tietoinen siitä, että hyviin tapoihin kuuluu tanssia aina kaksi kappaletta peräkkäin saman sulopekan käsivarsille osatuupertuneena. Veikkaanpa, että aika moni ukko olisi minut mieluusti jo heti ensitahtien jälkeen palauttanut jäähypenkille.

Keski-ikäisyyden parhaus ja iloinen itsevarmuus ja nauramisen taito ovat yhä tallella siellä jossakin hieman väsähtäneen ja kulahtaneen ulkokuoreni alla. Luojalle kiitos kasvovoiteista ja Oriflamelle kiitos siitä, että niitä on riittänyt viime vuosina ihan lotrattavaksi asti: ”Ihoni on nyt kimmoisampi ja hehkeämpi kuin koskaan aikaisemmin”. No onhan se, ainakin jos olen ensin vähintään puoli desilitraa kirkastavaa ja tasoittavaa täytemaata heittänyt silmieni alle silmäpussien pohjatonta syvyyttä paikkailemaan. Huulipunia laskin kerran lauantaipäivän ratoksi ja ihan omaksi ilokseni omistavani lähemmäs 100 kappaletta ja silti tosipaikan tullessa käsilaukussani pyörii korkeintaan se yksi – ja sekin aina aivan eri värisävyä räiskyvän pinkkien sukkahousujeni tai kirkkaanpunaisen mekkoni kanssa yhteen sovitettavaksi. Kerran lähdin lähikauppaan niin, että ripsiväriä olin ennättänyt sitten ihan toiseen silmään asti sutaista, mutta kaipa joku kiireinen puhelu tai muu vastaava keskeytti sitten tummumistoimenpiteeni ja riensin lopulta kauppaan yksisilmäisenä halloweenhirmuna. Varsinainen meikkimama.

Me ihmiset olemme siitä outoja otuksia, että olemme kovin herkästi aina tuomitsemassa toisten tekemisiä tai puntaroimassa ääneensanomisia. Kuka lukee rivien välistä, kuka vielä kirjoittamatonta tarinaa, aina tiedämme kuitenkin enemmän tai paremmin kuin se toinen osapuoli. On niin vanha viisaus ja jalo totuus, että toisen romu on toisen aarre. Tämä toteamus sopii mielestäni melkeinpä kaikkeen, olipa sitten kyseessä puoliso, auto, työpaikka tai vaikkapa lomakohde. ”Miksi nuo nyt Mallorcalle lähtivät, siellähän on kaikki käyneet. Tahiti sen olla pitää!”. Tai: ”Noin pienen auton ostivat, eivätkö yhtään ajatelleet, ettei sinne mahdu nyt sitten mukaan anoppi. Rumakin vielä, se auto nimittäin. Ja aika kauhea anoppikin on, eihän sen kanssa tule kukaan toimeen. Otti sitten eronneen miehen, eikö muuta enää löytänyt?”

Minä olen aikoinani ollut tupaantuliaisissa, joissa viereeni istahti minulle entuudestaan täysin tuntematon nainen. Hän katsoi minua ja ensi sanoikseen totesi: ”Ai, sä olet nyt sit se kusipää, olenkin sinusta kuullut kaikenlaista”. Tunnustan, että piti hieman pinnistellä, jotta suht´asiallisesti sain esittäydyttyä ja pyysin, että hänkin kertoisi minulle kuka hän on, kun minut jo niin hyvin ennalta tunsi. Kaikki minut tuntevat tietävät kyllä, että aika harvoin jään sanattomaksi, toimettomaksi tai tilanteessa kakkoseksi, mutta pitääkö sen mennä niin, että aina jostain syystä tuomittuna kuljemme elämämme polkuja? Mitä, jos annettaisiin kaikille tilaa elää ja olla ihan juuri omanlaisiansa ja yritettäisiin kunnioittaa toisten erilaisia arvoja, tapoja ja valintoja? Se, mikä toimii toisella, ei välttämättä jollekin toiselle ole ainoa totuus tai oikea tapa elää. Jos lähtökohtaisesti elämme kaikki vain kerran, emmekö tekisi sitä kunnolla ja ensisijaisesti itseämme varten, erilaisuutta kunnioittaen ja itse omat arviomme toisista tehden?

Elä – ja anna toistenkin elää. Jokainen meistä tekee omat virheensä ja vaikka kuinka yrittäisimme muita varoittaa ja suojella vastaavanlaisilta virheiltä tai kokemuksilta, ei se välttämättä ole sille toiselle paras tapa elää. Ehkä siitä virheestä oppii jotain. Ehkei toisen tekemä virhe olekaan toiselle samanlainen huono kokemus, vaan yksi parhaita elämänkokemuksia. Uskalletaan siis olla rohkeita, repäistä silloin, kun siltä tuntuu ja ottaa vastaan se, mitä tuleman pitää. Useimmiten se kuitenkin on hyvää ja kaunista. Sukeltaakin voi silmät auki, niin näkee kuulemma enemmän. Ellei sitten se toiseen silmään unohtunut ripsari sumenna näkökykyä. 

Aina matkalla jonnekin, koska minun polkuni on omani.

Marjo