Blogi

14. touko, 2020

Korona-aikakautta taitaa olla takana nyt noin yhdeksän viikkoa ja kyllä totisesti jo alkaa erikoisaika tuntua vyötäröllä ja korvien välisellä kovalevyllä. Kaikkien aikojen kevääksi odottamani aika muuttui aivan hetkessä oudoksi pötköksi yhteen liimautuneita, epämääräisiä päiviä, jotka lipuvat ohi jonkinlaisessa hämärässä humutilassa kauhealla, nopeutetulla vauhdilla. Olen kovasti ihmetellyt ihmisiä, joilla on yhtäkkiä aikaa tehdä kaikenlaista ylimääräistä ja jotka ihastelevat suureen ääneen sitä, miten vapaa-aikaa on nyt niin paljon verrattuna aikaan ennen koronaa. Hmmm, siis mitä ihmeen ylimääräistä aikaa? Kun on aiemminkin työmatka ollut sen puolisen kilometriä ja töitä on onnekseni riittänyt nyt vähintäänkin yhtä paljon kuin ennen, en ole kokenut saaneeni yhtä ainoaa lisätuntia vuorokauteeni. Samat työt, samat tiskit, samat tunnit vuorokaudessa. Koira pitää ulkoiluttaa ja kaupassakin olen taas itse käynyt. Luppoajat loikoilen ihan samalla lailla sohvalla katsoen ohjelmaa, jonka päätyttyä en osaisi sitä nimeltä, saati sisällöltään yksilöidä tai lukien kirjaa. Lukemiseen en vain koskaan kyllästy enkä suostu miettimään kuinka paljon aikaani siihen käytän. Ehkä olen jo aiemmassa normielämässäni ollut niin onnekas, että olen niitä vapaahetkiä itselleni saanut, mutta tältä osin ei mikään ole nyt muuttunut. Herään, huhkin ja haaveilen. Vältän toki kohtaamisia: ystäviä, sukulaisia tai edes toista lastani en ole nähnyt kuukausiin ja kaikkien aikojen keikkakesä on valunut viemäristä kuin pesuveden mukana. Tapahtumat lipuvat yksi toisensa jälkeen ulottumattomiin. En minä oikeasti tiedä missä olen elokuussa 2021, en tiedä kiinnostaako minua enää pätkääkään Stadionin avauskonsertit tai Queens-musikaalit, Hassisen Koneet tai Kinky Bootsit. En tiedä kiinnostaako minua ensi vuonna enää mikään, joka vaatii poistumista oman kodin ulkopuolelle ja sosiaalisiin tilanteisiin hakeutumista. Kun on retkottanut erakoituneena sohvaperunana riittävän kauan, ripsiväri on kuivahtanut käyttämättömänä putkiloonsa ja päälle osuu päivä toisensa jälkeen samat pyykkinarulta käyttöön ja pesukopan kautta takaisin matkaavat kotivaatteet, on jo pelkkä käynti vaatehuoneessa hengästyttävä. Mihin tarvitsen kaikkia kymmeniä ja jopa satoja vaatekappaleitani? Miksi taas tilasin uuden, hulmuavahelmaisen mekon, jos kuljen kulahtaneissa kotihousuissani loppuvuodenkin? Onko pakko meikata, jos menee vain omalle pihalle eikä kukaan näe? Huomaako joku videopalavereissa, etten ole valmistautunut kuin asian puolesta? Saako pikaisella huulipunakerroksella luotua illuusion, että olen tikissä – vai riittääkö, että on Powerpointit ojennuksessa, jos omat hiukset eivät sitä olekaan?

Minulle koronakaranteeni – nyt toki jo vapaaehtoiseksi muuttuneena – on ollut ensisijaisesti kurkistus omiin arvoihin ja jaksamiseen. Tiedostan, etten vieläkään – nyt jo vuosi väsähtämiseni jälkeen – jaksa enää alle 7 tunnin yöunilla tai 14 tunnin työpäivillä. En jaksa, jollen pidä taukoja ja syö säännöllisesti. Tärkein huomioni on, että eihän sitä olisi tarvinnut aiemminkaan jaksaa. On ihan ok viettää 10 minuutin happihyppely pihalla koiran kanssa ja nykyisin säntäänkin ulos heti, kun aurinko paistaa täydeltä terältä. Ei se aurinko jaksakaan kuin 10 minuuttia kerrallaan möllöttää ennen pilveen sukeltamista, joten siltäkin osin sopii hienosti työpäivän rytmitykseen. Olen opetellut myös syömään lounasta, koska jossain vaiheessa huomasin, että edellisen päivän jämät kattavat hienosti seuraavalle päivälle pari kevyempää lounasta. Ruokahävikki on ollut aivan minimissään – kuinka olenkaan kätevä emäntä! Samalla on pääsykokeisiin pänttäävä poikanen saanut raswaa koneeseen ja ajatuksen toivottavasti kulkemaan sen veroisesti, että yliopiston ovet avautuvat.

Korona-aika on vaikuttanut elämääni kyllä, sitä en kiistä. Laitoin heti alkuunsa koko henkilökuntani etätöihin (kyllä, me olemme niitä onnekkaita, jotka voimme tehdä työtämme käytännössä mistä tahansa käsin) ja itse olen Oulun sijaan käkkinyt Ylöjärven talossani. Toisissa olosuhteissa taloni olisi jo myyty ja minä vihdoinkin vapaa kahden osoitteen kohtalosta. Nyt on ollut haasteellista edetä, kun kuopus joutui keskeyttämään Espanjan-vuotensa, tavaroita ja kaappeja voi kyllä siivota, mutta UFF ei ota vastaan vaatteita, kirpputorit ovat kiinni, en halua roskalava-palstojen kestohamstraajia kotini nurkkiin pyörimään eikä ole tuntunut mielekkäältä kiinteistönvälitystyyppiäkään pyytää peremmälle saakka. Yleisiä asuntoesittelyjä ei ole tietääkseni kellään käytössä enkä usko, että kukaan ostaa 185 m2 taloa FB-videon perusteella. Hieman siis jumittaa kaikki. Samalla kertaa yritän ajatella, että kaikella on tarkoituksensa, aikansa ja opetuksensa. Olen viimeisten kuukausien aikana oppinut taas saavikaupalla lisää itsehillintää, armeliaisuutta ja rauhallisuutta. Olen viettänyt puhelimessa aikaa enemmän kuin vuosiin, melkeinpä joka päivä viestinyt läheisten kanssa niin oman kuin heidän jaksamisensa varmistamiseksi. Kahden tunnin puhelu äidin kanssa ei ole aika eikä mikään ja monesti olen ollut ystävän lenkkiseurana (hän kuntoilee satojen kilsojen päässä, minä en – hengästymiseltäni en kykenisi samalla juoruamaan). Olen kirjoittanut pinon vanhanajan ruusukuvilla (ja ikimerkeillä varustettuja) postikortteja, joita isolla tikkukirjainkäsialallani täytän kuulumisillani ja lähetän mm. vanhalle naapurilleni ja lasteni isän vanhoille sukulaisille, olen askarrellut kymmeniä kortteja, jotka odottavat aikaa parempaa lähteäkseen aikanaan maailmalle peruuntuneiden tasavuotisjuhlieni kutsuina. Kuljen lähiluonnossa silmät auki ja havainnoin asioita, jotka yleensä jäävät kokematta: valkovuokon kukkaan puhkeamisen, asfaltin läpi puskevan kevään ensimmäisen voikukan ja nurmikon äkkihyökkäyksen näkymättömästä kukkean vihreään muuttuneena. Kaikki on elämässä tänä keväänä muuttunut ja lopulta kaikki on kuten ennenkin, tuttua ja tunnistettavaa. Ihan samalla lailla revin lehdistä ruokareseptejä, joita haaveilen kokeilevani tai sorrun seitsemättä kertaa tilaamaan Hesarin, josta olen niin monesti luopunut jatkuvien jakeluongelmien vuoksi. Eilispäivän puuttunut Hesari korvataan seuraavana päivänä lähettämällä kaksi edellisen päivän lehteä. Ei näin, ei.

Poikkeusaika jättää satavarmasti jälkensä minuunkin. Ehkä massakeikat täysillä stadioneilla vaihtuvat pysyvästi intiimeihin yhden hengen sohvakonsertteihin tai ystävien tasakymppiset yhteiseen skoolaukseen verkossa, etätyöpäivä pysyväksi vähintäänkin viikkotasolla tai valmiiksi ladattu lounasboksi vakionäyksi jääkaapissani. Tiedän vain, että tässä talossa tuoksuu jatkossakin tuore, itseleivottu pulla ja naistenlehtiä tulee aivan liian monia suhteessa niiden lukuasteeseen. Ja ihmisen ikävä toisen luo – se on ikuinen.

Pysythän terveenä.

Marjo

25. maalis, 2020

Tämä on kirjoitus, jollaista en uskonut tai toivonut koskaan kirjoittavani. Korona, sinä ****n viirus, joka hetkessä tulit ja sekoitit koko maailmani. Sekoitit meidän kaikkien maailman.

Korona on aiemmin ollut yksi suosikkipeleistäni. Sitä tahkottiin huolella ja osin myös kiukulla vielä kesällä kummipoikani kanssa iloisen ja sähäkästi säntäilevän Särkänniemi-päivän päätteeksi oman pihan ilta-auringossa. Olutta juon kovin harvoin, mutta kun niin teen (pääsääntöisesti nachoruokien yhteydessä), on valintani ollut Corona. Ja nyt yhtä kaikki on tuo aiemmin niin viattomalta ja vapaudentäyteiseltä kuulostanut nimi saanut aivan uudenlaisen merkityksen. Epäilenpä, ettei eräs liikekeskus koskaan enää käytä alepäivistään nimeä Miinusviirus.

Viimeistään kaksi viikkoa sitten alkoi elämässä uusi ajanjakso. Ainakin minun vaiheeni ja kokemukseni tulevat varmasti koko loppuelämäni ajan jakautumaan ajanjaksoon ennen ja jälkeen koronan. En ole mielestäni panikointiin sortuvaa tyyppiä, vaan yleensä saatan hyvinkin suunnitella varasuunnitelmia ja olla parhaimmillani nimenomaan haastavissa muutostilanteissa. Niin olen ainakin itselleni uskotellut ja samaa viestiä ovat tuutanneet ja minulle toiminnastani vahvistaneet myös useammat ammattirekrytoijat. Mutta kun tuli päivä, jolloin aurinko nousi normaalisti aikataulussaan, mutta valo ei silti minua tavoittanut, oli se pysäyttävä kokemus. Pelottava ja lamaannuttavakin. Ahdistus tuli iholle ja hiljaa ja salakavalasti hiipi myös sen alle. Olen kokenut monenlaista tunnetta: surua, kiukkua, toiveikkuutta, ahdistusta. Yksi kuumottavimmista hetkistä oli, kun jo muutenkin Espanjassa asuneen poikani tilannetta itkeskelleenä luin uutista, jossa kerrottiin Finnairin peruvan kaikki lentonsa Malagaan ja sieltä pois vähintäänkin heinäkuun alkuun saakka. Tunteiden hyökyaalto vyöryi ylitseni. Pääsykokeet – hyvästi. Poikani tapaaminen seuraaviin kuukausiin / vuosiin / ties mihin saakka – heippa. Ja sitten ne pari unetonta yötä, jolloin pakokauhu valtasi jokaisen sopukkani eikä päästänyt otteestaan kuin vasta kolmantena yönä, jolloin pystyin pieninä pätkinä vaipumaan unen lohdullisen pehmeään maailmaan – vain herätäkseni huomaamaan, että kyseessä ei ollutkaan huonosti kirjoitettu dystopia, vaan ikävä todellisuus, joka röyhkeästi iskee läpimärällä, haisevalla rätillä vasten kasvoja.

Päivisin hoidin zombiolostani huolimatta työni ja velvollisuuteni henkilökuntaani kohtaan toimien tukena ja turvasatamana tässä valtaisassa poikkeustilanteessa. Joku silti saattoi etäältäkin huomata hieman poissaolevan keskittymiskykyni ja läsnäoloni. Ne olivat tuhatkiloisen, rintakehäni päällä retkottavan laavalaatan alla totaalisen piilossa. Iltani käytin googlettamalla vaihtoehtoja saada lapsi takaisin Suomeen. Voisiko autolla ajaa halki Euroopan? Milloin rajat suljetaan, onko parempi pysytellä paikoillaan vai yrittää pyrkiä kotimaahan? Voiko käydä niin, että jää jumiin matkan varrelle? Voisiko vuokrasopimusta pidentää yli sovitun toukokuun? Työnantaja varmasti aina mielellään hyvän työntekijän pitää, siinä yksi murhe vähemmän. Mutta mitä tapahtuu, jos työmäärä sielläkin vähenee ja työt loppuvat? Kuinka kauan yksin ensimmäistä kertaa omillaan asuva nuori kestää pakkokaranteenia ja totaalista ulkonaliikkumiskieltoa? Mitä tapahtuu, jos lapsi sairastuu enkä pääse hänen luokseen? Hoidetaanko residenssin omaavat, mutta silti toisen maan kansalaiset yhtävertaisesti espanjalaisten kanssa tilanteessa, jossa hoitoa ei voida enää kaikille tarjota? Miltä tuntuu sairastaa maassa, jonka kieltä ei osaa tullakseen ehkä täydellisesti tai ollenkaan ymmärretyksi? Entä, jos minä sairastun eikä lapsi pääse kuolinkorinani äärelle (toki ymmärsin, että eihän niin tapahdu missään olosuhteissa).

Vajaa viikko sitten torstaina huomasin, että Finnair oli lisännyt vielä jokusen paluulennon Espanjasta viime viikonlopulle. Itkusta sähertäen vielä kerran varmistin lapselta, että hän oikeasti ymmärtää, ettei kyseessä ole viikon tai kahdenkaan viive suunniteltuun aikatauluun nähden, vaan sopeutumistoimia joutunee toteuttamaan kuukausia, ehkä puolikin vuotta. Tiesin, ettei hänellä ole mitään hätää, mutta ainahan meitä äitejä normioloissakin huolestuttaa lastemme ollessa maailmalla ja tällaisessa poikkeustilanteessa huoli kertaantuu. En kuitenkaan halunnut, että lapsi palaa vain, koska ”äiti on nyt vähän ahdistunut”, vaan koska ymmärtää, että eristäytyminen asuntoon ilman parveketta tai terassia pelkkä pleikka viihdykkeenä saattaa jossain vaiheessa muuttua raskaaksi.  Ei tänään, ei ehkä ensi viikollakaan, mutta entä ensi kuussa? Kesällä? Tiesin, että jankutan ja niinpä annoin pojalle hetken hengitysrauhaa. Sitten tuli viesti: ”oiskohan niitä lentolippuja vielä jäljellä?”.

Lentoliput sain kädet täristen varattua. Joka hetki pelkäsin, että yhteys alkaisi pätkiä eikä tilaukseni menisi läpi. Että joku muu nappaisi mahdollisesti viimeisen paikan. Tunnustan, ettei lipun hinnalla olisi juurikaan ollut väliä, luottokortti olisi suhissut aivan sen äärirajoille saakka. Kävi jo mielessä sekin vaihtoehto, että minun on ehkä lapsen isälle soitettava ja pyydettävä apuja. Ei tarvinnut. Itku tuli, kun poika viesti, että tilausvahvistus oli sähköpostissa.

Sitten alkoi ahdistukseni toinen aalto. Perjantai vielä jokseenkin kulki heikolla hapella hyperventiloiden, kun yritin keskittyä vain työhöni. Silti ajatukset harhailivat Fuengirolan rannoilla, niillä samaisilla, joilla vielä tovi sitten itsekin iloiten ja sydän riemua täynnä käyskentelin poikani kotikulmia ihastellen. Lauantaina, lapseni paluuta edeltävänä päivänä, iski paniikki. Kuinka monelle kerroin, että YRITÄN saada lapseni kotiin. Lapsi EHKÄ tulee kotiin. JOS kaikki käy hyvin, näemme jo seuraavana päivänä. Ahdistukseni oli aivan omiin kerroksiinsa kohoavaa. Mitä, jos lentolippu perutaan. Mitä, jos lapseni työvälineitä palauttaessaan joutuu ulkonaliikkumiskiellosta johtuen pidätetyksi. Jos hän juuri edellisenä päivänä saa nuhan/yskän/jonkun taudin eikä siitä syystä pääse lennolle. Jos hän roskia viedessään pudottaa passinsa roskakuiluun (kyllä, passi oli pidettävä mukana myös noilla hetkillä). Jos hän kaatuu ja lyö päänsä, katkaisee jalkansa ja joutuu sairaalaan. Jollei herätyskello herätä ja lapsi nukkuu pommiin ja missaa kyytinsä (joka lähti kotiovelta kello 11.00). Jollei etukäteen tilattu taksi tule eikä mitään muuta ole saatavilla. Tai taksi hajoaa 20 minuutin matkallaan lentokentälle. Poliisi pysäyttää ja vie jonnekin. Lentokentällä on sekaisin kuviot ja jonot niin pitkät, että lapsi ei ehdi koneeseen. Lentokentällä mitataan kuume ja lapsellani onkin sellainen yllättäen. Lentokoneelle tulee tekninen vika tai sen henkilökunta sairastuu ja lentoa ei lennetäkään. Lento on ylibuukattu. Joku sairastuu lennolla ja se laskeutuu ja jumittuu aivan toisaalle.

Lapseni on nyt takaisin kotona, tai kuten hän itse sanoo, äkkilähdön omasta kodistaan kokeneena on takaisin lähtöpaikassaan, vanhassa kodissaan. Hain maskiin ja hanskoihin suojautuneen poikaseni istuen autossani lentokentän parkkihallissa. Ajoimme suoraan – ilman huoltoasema- tai kauppapysähtymisiä – kotiin, jossa olemme nyt kaksin karanteenissa 14 vrk. Tänään tilasimme pizzaa kotiin ja kiltisti ohjeistuksen mukaan jätti kuljettaja pizzamme oven toiselle puolelle. Me kannamme vastuumme ja noudatamme annettuja suosituksia kirjaimellisesti. Olen itsekin karanteenissa, koska tulkitsen altistuneeni mahdolliselle altistuneelle istuttuani kaksi tuntia samassa autossa. Ja toki olisin muutenkin etätöissä kotona jo ihan silkasta helpottumisen riemusta. Aivan mahtavaa, että puliseva porina täyttää muuten niin hiljaisen talon. Tätä ei voita mikään. Tai voittaisi, jos se toinenkin lapseni olisi samassa karanteenissa turvassa kanssamme. Hän on Oulussa oman rakkaansa kanssa. Äitinikin noudattaa kuuliaisesti kotikarenteenia. Itkun toki kirvoitti, kun kävin hänelle lentokenttäkeikkani yhteydessä kaupassa ja jätin ostokset oven taakse nähden vain kaukaa lasivälioven takaa niin rakkaan lettipään ääriviivat. Elämä koettelee nyt, mutta halausten aika tulee vielä.

Tässä yhteydessä haluan vilpittömästi kiittää Finnairia, joka upeasti ja luotettavasti kaiken paineen keskellä toi suomalaisia kotiin. Kiitän lämpimästi myös Baronaa, joka irtisanomisajasta huolimatta ymmärsi tilanteen ja päästi työntekijänsä kotimatkalle vuorokauden varoitusajalla. Mielettömän upeaa joustoa ja ymmärrystä henkilöstöä kohtaan koko 8 kuukauden ajan ja nyt erityisesti poikkeustilanteessa – iso kiitos. Tiedän, kuka hoitaa minun mahdolliset henkilöstötarpeeni tulevaisuudessa. Tiedän myös, että jatkossa sitoutumiseni sinivalkoisiin siipiin on aiempaakin vankempi. Kiitos myös Aurinkorannikon Retu Transfer – suomalainen toimija kyllä hoitaa sovitun kuskauksen säntillisesti ja sovitusti. Kyyti taisi suomalaiseen tapaan liikahtaa jopa minuutin etuajassa 😊.

Kun ihminen ahdistuu, asiat paisuvat. Se ehkä tuosta risteilevien ajatusteni sumasta jo sinulle selvisikin. Tunteet ja huolenaiheet ovat kuitenkin aitoja ja tosielämässä minulle viime viikonlopun aikana tapahtuneita. Ymmärtänet, kun kerron, että oloni on nyt huikean helpottunut. Tiedän, etten voi lapsiani siipieni suojissa tai kuplakuoviin käärien säästää elämän haasteilta, suruilta ja säröiltä, mutta omalle ahdistukselleni sain nyt määriteltävissä olevan kokoisen ja jaksamisen kannalta hallittavan kokonaisuuden. Sillä mielenrauhalla ei ole hintaa ja siitä syystä olisin mielelläni syönyt purkkiherneitä vaikka lopun ikäni saadakseni lapseni lähemmäs. On myös vahvuutta tunnistaa itsessään heikot hetket ja ajoittain kokea ahdistuksen tunnetta. Siitä pitää vain päästä ylitse ja apuna minulla noina parina rankkana päivänä olikin rakas siskoni, äiti ja ystäviä. Etänä toki, mutta ystävällisen ja järkevän sanan tarve on suuri myös meillä ihmisillä, joita yleensä vahvoina pidetään. Älä säästä sanojasi, vaan tue toisia. Jonain päivänä olet itse kauniiden sanojen ja kannattelemisen tarpeessa.

Koronakaranteenipäivä numero 3 on osaltamme nyt takana. Tämä on ihan parasta juuri nyt. Vetoan vielä teihin kaikkiin blogihöyryilyni lukijoihin: pysykää kotona siltä osin kuin se suinkin on mahdollista. Älkää riskeeratko rakkaitanne, älkää ryysikö ja rykikö yleisillä paikoilla. Pysytään yhtään oireilevina kotona ja muutenkin ohjeita tarkasti kuunnellen kannetaan kukin oma osuutemme. Sohvalla istuminen ei loppujen lopuksi ole niin kauhean paljoa pyydetty, eihän?

Rakkautta ja terveyttä,

Marjo

1. maalis, 2020

Liki kaksitoista vuotta sitten elämä oli hetken aikaa melkoista turbulenssia. Olin aina haaveillut koirasta ja yhtäkkiä elämässä olikin sydämenmuotoinen ja koiranmentävä aukko. Onnekkaan sattuman ja silloisen työkaverin valppauden ansiosta päädyin lasteni kanssa Keravalle katsastamaan pientä rasavilliä parsonrussellinterrieriä Herttaa, joka tuosta neljän sisaruksen pentueesta etsi vielä omaa kotiaan. Kyseenalaistin omaa motiiviani hankkia koiraa vaikeassa elämäntilanteessa, mutta kasvattaja keskusteli kanssani useaan otteeseen rauhallisesti ja näki, etten yritä koiranpennulla korvata ketään tai mitään, vaan aidosti hakea iloa ja uutta alkua ja elämänvaihetta uuden perheenjäsenen myötä. Tuosta pienestä pötkömakkarasta aivan hullaantuneina nukuin pari yötä ja ilmoitin lopulta, että Keskiyön kennelin Hertta on niiiiin tulossa meille. Ja niinpä tuo pieni tuhisija aika pian siirtyikin uuteen kotiinsa Suutarilan rivitalokotiin loppukesästä 2008.

Hertta oli jo pentuna kovin riehakas ja melkeinpä liiankin villi touhottaja. Kun muut kolme sisarusta – kaksi urosta ja narttu - pysähtyivät meitä muukalaisia välillä nuuskuttamaan ja kierähtelivät uteliaina sylistä toiseen, Hertta-neiti kävi välillä vain moikkaamassa ja jatkoi säheltämistään ihan omissa taajuuksissaan ja itsenäisesti ja itsepäisesti tiloissa seikkaillen. Muistan jo tuolloin ajatelleeni, että meille on tulossa varsin energinen ja vähintäänkin lievillä ADHD-oireilla varustettu pieni sisupakkaus. Sitä totisesti saimmekin.

Hertta on koko ikänsä ollut eroahdistuksesta kärsivä koiruus. Pahimmillaan oireet ilmenevät jatkuvana haukkumisena ja parkumisena hänen jäädessään yksin. Tilanne paheni entisestään, kun ensin esikoinen muutti kotoa, sen jälkeen minä aloin asua viikot toisessa kaupungissa ja lopulta kuopus armeijan kautta katosi omaan elämäänsä Espanjan auringon alle. Koira oli paljon yksin ja alkoi ahdistua aina huomatessaan eteiseen siirtyvät matkalaukut, reput ja nyssäkät. Väkisin olisi aina pitänyt punkea mukaan, vaikka autossa matkustaminen onkin yksi Hertan inhokkilajeja. Vaikka pikkukoira kuinka nököttäisi etupenkillä kuin pehmustetulla kuningattaren valtaistuimellaan, alkaa melkoinen vouhkaaminen jo heti ensimmäisten 20 metrin ajon jälkeen. Ei ole siis hirveästi innostanut kuskata koiraa, joka kapinoi kuljetuksen aikana ja riehuu lopulta myös kohteessa, oli se sitten mikä tahansa. Ehkä tosiaankin ADHD on tätä koirulia seurannut koko sen eliniän, sillä sen keskittymiskyky on aivan susisurkea ja erityisesti isoille koirille on tämä muuten niin kovin herttaisen oloinen terrierini varsinainen bitch, epäsosiaalisuuden ja uhittelun pullistuma pahimmassa mittakaavassaan. Niinpä viimeiset vuodet ovat pitkälti kuluneet Ylöjärven ”erämaassa”, omalla pihalla riehuen ja lenkkejä takapihalta lähtevällä metsäalueella kiertäen. Tosin viime vuosina se metsäkin on ympäriltä kadonnut ja reilut sata omakotitaloa on siihen aiempien pissapaikkojen tilalle tullut. Metsässä en kakkapussien kanssa ole aiemmin taiteillut, mutta aina ei hätä lue lakia ja niinpä siirtyminen kauemmas asutuksesta ei aina onnistu, jos hätä on niin kova, että vana jo vuotaa perästä, vaikka kuinka rivakasti yrittäisimme vehreimmille maalänteille ennättää. Pakkoko oli tonttia pukata toisten ulkoilureiteille.

Viikko sitten olimme tiukan paikan äärellä. Tovin jo oudosti oireillut koirani lopetti kokonaan syömisen, ei oikeastaan enää edes liikkunut, saati reagoinut puheeseen. Ping-pong- tahtia muutoin heiluva ikiliikkuja ja ainainen pomppija ei yhtäkkiä kuullut, nähnyt, kokenut tai kiinnostunut – makasi vain häntä kirjaimellisesti koipien välissä luiruksi painautuneena ja tavoistaan poiketen suuntasi katseensakin nurkkaa kohti. Kun varovasti nostin koiran syliini, se vapisi kuin haavanlehti purevassa talvituulessa. Kuin epilepsia värisyttäisi pientä ja hetkessä romahtanutta. Kyllä muuten tuli kiire! Googlasin lähimmät päivystävät eläinlääkärit, ääni itkusta pätkien soitin lähimpään paikkaan ja kysyin josko voisimme heti saman tien lähteä ajamaan kohti vastaanottoa. Ensimmäistä kertaa koskaan koira halusi mukaan autoon eikä koko 15 minuutin ajon aikana inahtanutkaan. Eläinlääkäriasema Status Tampereen Pyynikintorilla vastaanotti meidät asiantuntevasti ja rauhallisesti, mutta ripeästi toimien. Hertalle tehtiin saman tien ultraäänitutkimus, jossa eläinlääkäri totesi kohdun olevan jäätävän kokoinen, noin 25-kiloisen koiran kohtua vastaavan kokoinen (Hertan paino on 6,1 kg). Ultrassa näkyi myös reippaat määrät märkää kohdun sisällä eli leikkaus jäi oikeastaan ainoaksi hoitovaihtoehdoksi eutanasian rinnalla. Niinpä Hertta jäi lääkäriin ja minut lähetettiin kotiin nyyhkimään. Leikkausennuste oli kuitenkin lupaava, mutta ei se uni silmään tullut ennen kuin loppuyhteenvetosoitto leikkaussalista tuli. Ensin tosin tuli soitto, jossa kerrottiin, että Hertalta on löytynyt lähemmässä tutkailussa myös pari nisäkasvainta ja kysyttiin lupa (ja maksusitoutumus) myös niiden poistamiseen.  Pari kertaa taisi sydän muljahdella ihan omassa huolestumisrytmissään ennen kuin tajuntaan upposi soiton syy. Koira ei ollut kuollut leikkauspöydälle eikä kohtu ollut ehtinyt revetä. Jossain vaiheessa aamuyötä lopulta nukahdin ja aamulla ajoin takaisin eläinlääkäriasemalle hakemaan tokkuraisen pikkukoirani kotiin.

Leikkauksesta on nyt viikko ja Hertta on yhä toipilas. Olen tuonut sen mukanani Ouluun ja pitänyt sitä päivät mukanani töissä. Se nukkuu vieressäni, makaa sohvalla kyljessäni kiinni, seuraa minua vessaan ja vaatehuoneeseen. Tuijottaa minua aivan herkeämättä. Loppuviikon kehityskeskusteluissa oli kolme osapuolta: työntekijä, minä ja sylissäni istuva koira 😊. Eilen pääsin sentään kaupassa käymään, kun tyttäreni tuli koiravahdiksi, tänään kulki koira mukanani kylään tyttären ja vävykokelaan luokse. Missä Marjo, siellä Hertta - samaan aikaan toisaalta söpöä ja silti niin kovin ahdistavaa, koska olen aika pitkään jo yksin ilman velvollisuuksia tai ulkopuolisten aikataulutuksia asustellut. Nyt hengitän samaa ilmaa pikku-parsonin kanssa ja kärsin pienien tassujen ponnekkaista potkuyrityksistä keskellä yötä. Pilkon nakkeja lautaselle ja yritän mairitella kuivaruoan kimppuun. Nostan sohvalle, silitän, taputan, höpötän ja hellin. Välillä käsi osuu paljaaseen vatsanahkaan, johon alkaa untuvanpehmeitä pikkuhaituvia taas hiljalleen kasvaa. Haavat näyttävät siisteiltä, joskin monen yhtäaikaisen leikkauksen vuoksi koira on kuin kursittu berliininmakkara, joka säännöllisin väliajoin vaihtaa asentoon kyljeltä toiselle kuin kesäillan grillivarras. Miten siinä sitten hennoisi työntää toista toisaalle – vaikka välillä se tarkoittaakin sitä, että koira makaa keskellä sohvaa ja minä istun erityisen epämiellyttävässä asennossa puolella kankulla sohvasta taistellen.

Hellimisen lyhyt oppimäärä on nyt ainakin hyvin hallussa ja parhaassa tapauksessa symbioosimme jatkuu vielä hyvinkin viisi vuotta. Sen väljän sohvatilan ja ikiomat, kiireettömät kauppareissuni tai kehityskeskustelut ilman ylimääräistä tuijottelijaa kaipaisin kuitenkin jo pikkuhiljaa takaisin elämääni.

Pikkukoiran uuvuttama emäntä

Marjo

9. helmi, 2020

Mulla on elämässäni ollut paljon mielenkiintoisia tapaamisia julkkisten kanssa ihan työni puolesta. Moni on niistä multa kysynyt ja halunnut tietää lisää, jokunen jopa erikseen pyytänyt kirjoittamaan aiheesta postauksen, joten tässäpä tulee!

Mun eka muistikuvani kohtaamisesta julkkiksen kanssa on jostain 70/80-luvun taitteesta, kun olimme äitini ja siskoni kanssa uintiretkellä Hietaniemen uimarannalla. Se oli jo siihen aikaan – ja varmasti yhä – THE uimaranta, paikka, jossa kaikki Helsingissä kesäisin kävivät. Ja kuinka ollakaan, eräänä kesäiltana rannan jäätelökioskin edessä istui Riki Sorsa! Siis tuo iki-ihana reggae-ok -mies ilmielävänä. Muistan, että menin rohkeasti jonkun paperilappuseni kera pyytämään nimmaria ja koska olin tilanteesta niin tohkeissani, unohdin tietysti uimakassini siihen Sorsan jalkoihin. Asteen nolotti palata takaisin omaisuuttani keräilemään ja muistaakseni se nimmarilappukin sitten lopulta kastui ja hapertui märkien uikkareitten kanssa samassa kassissa kieriessä. Se siitä keräilyharrastuksen aloituksesta.

Kirja-alalla aiemmin työskennellessäni olen päässyt kurkkaamaan monenkin julkkiksen maailmaan, sillä nykyäänhän on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että jokainen vähintäänkin kuukauden pinnalla ja julkisuudessa ollut pullauttaa pihalle omaelämäkerran. Osalla sitä taivalta on kirjan ilmestyessä jo mittarissa enemmän, osalla ehkä tasan se kuukausi, mutta yhtä kaikki – kirjajulkkarit ovat aina tapauksia, josta puhutaan eri piireissä pitkään ja kaiholla, ehkä jopa kateudella. Minun mehukkaimmat kohtaamiseni ovat sijoittuneet pääsääntöisesti viimeisen 10 vuoden ajanjaksolle. Haluatko tietää lisää? Jatka siis lukemista!

Minä ja Jari 1

Jari Sillanpään Paljaana -omaelämäkerran julkkarit ovat piirtyneet mieleeni pienen porukan ja intiimin tunnelman tapahtumana. Kustantaja vei meidät Tallinnan risteilylle, jossa lounastimme yhdessä Siltsun kanssa. Tuohon aikaan ei huumekohuista ollut vielä tietoakaan, mutta muistan ajatelleeni hämmentyneenä kuinka kovin tunteikas ja itkuherkkä laulaja olikaan. Hän puhui vaikeistakin asioista ja suoraan sydämeen ja suostui mutkatta yhteiskuviin. Tokihan itseni kuvaan tunkesin ja riemunpuna poskillani Siltsun kyljessä keekoilin. Illalla olimme Sillanpään laivakeikalla ja fiilis oli aivan huipussaan – olihan Jari astetta tutumpi, vähän kuin jo oma kaveri kaiken sen avautumisen jälkeen. Paluumatkalla hän ei sitten enää ollutkaan matkassa, vaan jäi tuolloin juuri julkisuuteen tulleen virolaisen poikaystävänsä Siimin luokse Tallinnaan. Monesti olen Jarin tilannetta murehtinut, sillä minä näin läheltä vain särkyneen, hieman eksyksissä olevan miehen, jonka ääni ja lavakarisma hurmaavat minut yhä.

Minä ja Jari 2

Kaikki minut tuntevat tietävät, että olen ihan tolkuton futisfani (ja ei, en ikävä kyllä voittanut lipunosto-oikeutta ensi kesän EM-kisoihin). Mulla oli jo 80-luvulla HJK:n kausikortti ja HJK:n kannustuslaulu soi mielessäni varmaan ikuisena korvamatona. Pikkasen pähkinöiksi siis menin, kun sain kutsun illalliselle itsensä Kuningas Jari Litmasen kanssa! Taas kerran meitä oli koolla pieni porukka, jossa kaikki pääsivät samaan pöytään Littin kanssa. Kaikista iloisemmaksi minut teki se, että kutsu oli myös avecille ja sain ottaa mukaani jalkapalloilevan poikani – vähän muuten oli iloinen poika! Siinä me sitten natustimme herkkuja töölöläisen Mamma Rosan kabinetissa Littin kertoillessa tarinoita. Aivan ihastuttava tyyppi, rento, iloinen, helposti lähestyttävä - kerrassaan hurmaava. Ilta huipentui, kun stadikalla järjestettiin hyväntekeväisyysottelu, jossa luonnollisesti oli mukana pelaamassa myös Jari Litmanen. En ole koskaan aiemmin - enkä sen jälkeenkään – nähnyt yhtä montaa pelaajaa samanaikaisesti pelipaidassa numero 10 kentällä! 

Minä ja Costello Hautamäki ja muu Popedan väki

Olipa kerran pirkanmaalaisessa paikallislehdessä kilpailu, jossa etsittiin Popedalle nimikkodrinkkiä. Sen verran on tullut Popedaa nuoruudessani renkutettua ja erityisesti Ei oo Valoo -albumia, että heti alkoi päässäni soida Apen ja Riitan surullinen tarina (mahtibiisi, käy Spotifyssa kuuntelemassa!). Tuossa biisissä lauletaan ”en piittaa, piittaa, vaan litkin aperiittaa”. Siitäpä sitten varmoin baarimestarin elkein drinkkiä väsäämään. Vodkaa ja aperiittaa, muistaakseni loraus vichyä joukkoon ja avot – jo oli drinkki nimeltään Apen ja Riitan surullinen tarina valmis. Ehdotus matkaan ja kuinkas sitten kävikään – sieltä toimittaja soittelee, että Popedan pojjat ovat valinneet mun drinkin ihan ehdottomaksi suosikikseen ja että olen voittanut pääpalkinnon! Aika mieluisahan tuo palkinto oli, nimittäin se oli liput Tapsan Tahdeille Nokialle eturiviin Popedan keikalle ja ennen keikkaa tapaaminen Popedan kanssa backstagella. Ja kuten ostos-TV:ssä sanottaisiin – eikä tässä vielä kaikki: palkintoon kuului myös se, että Costello Hautamäki haki minut kotoa Ylöjärveltä valkoisella limusiinilla, jolla ajelutti ympäri kyliä ja soitti ja lauloi samalla, kun siemailin kuohuvaista valkoisella nahkasohvalla. Siinä naapuristossa pitkään supistiin, että kukahan täällä Metsäkylän perukoilla on oikeen limolla pyörinyt. Jep, se olin minä.

Minä ja Teemu Selänne

Tämä on luonnollisestikin mun lempitapaaminen, josta olen montaa tarinaa iskenyt vuosien varrella. Kävipä nimittäin niin, että Teemu Selänteestä julkaistiin elämäkerta ja näissä kirjajulkkareissa herra Selänne oli luonnollisestikin itse paikalla. Upea tilaisuus Tennispalatsissa – ja kirsikkana koko komeudessa oli tietysti yhteiskuvamahdollisuus. Tilaisuus oli useamman sadan ihmisen tapahtuma, joten järjestäjän taholta oli valokuvaaminen järkätty siten, että paikalla oli avustajia, joille annettiin oma kännykkä juuri ennen asettautumista kuvaan. Minun vuoroni tullessa luovutin puhelimeni ja asetuin Teemun kanssa kuvaan. Mikä ihana mies, hän esitteli itsensä rennosti ja iloisesti tyyliin ”Moi, mä olen Teemu”(huh, miten kohteliasta, ei elettäkään siitä, että to-del-la-kin kaikki hänet muutenkin tietäisivät, vaikkei nyt hänen kirjajulkkareissa oltaisikaan). Teemu jutteli mukavia – aivan kuin olisin ollut ainoa, jolle piti jotain sanoa. Upea läsnäolo ja tapa kohdata toinen keskittyneesti, vaikka jonossa kiemurteli jengiä kuin kyykäärmeitä Porkkalan keväässä. Niinpä siinä sitten kovin tuttavallisessa asetelmassa jotenkin rennosti onnistuin asettamaan käteni hänen takapuolensa päälle. SE OLI VAHINKO! No, tilaa piti antaa seuraavalle ja sain takaisin luurini vain todetakseni, että se avustajan ottama kuva oli niin tärähtänyt, ettei siitä mitään erottanut. Niinpä tämä mamma kampesi takaisin kuvausjonoon ja ei muuta kuin uusiksi Teemun pakeille. ”Hei, sä tulit uudestaan!” hihkaisi Teemu iloisesti. Kyllä on jätkällä tarkka muisti tai sitten se oli se mun haahuileva käteni sen takalistolla, joka jätti siihen ikuisen muistijäljen tai vähintäänkin traumaattisen ahdistelukokemuksen. Onneksi tämä kaikki oli ennen #me2 -hässäkkää – ja vannon, että se toinenkin kerta, kun käteni asettautui Temen takapuolelle oli ihan puhdas VAHINKO! Lopputuloksena oli uusi kuva, joka sekin oli tärähtänyt. Pliis, ensi kerralla vakaakätisempiä kuvaajia paikalle, sillä kolmatta kertaa en enää kehdannut mennä kopelolle. Jäi siis jälkipolville mehukkaan tarinan lisäksi vain epätarkka kuva minusta ja kaikkien aikojen jääkiekkoilijasta Teemu Selänteestä.

Minä ja Juha Tapio

Juha Tapio oli yksi Oriflamen Onnenlaiva -risteilyn pääesiintyjistä. Olin juuri aloittanut uudessa toimessani ja päästäni pyörällä ihan kaikilla mittapuilla arvioiden ja sitten yhtäkkiä olenkin yksityiskeikalla satojen hurmaantuneiden kosmetiikkamyyjien kanssa laivan yökerhossa, jonka ovea turhaan nk. normiväki yritti kolkutella. ”Oriflamians only!”. Huikea keikka päättyi siihen, että jatkoilla sviitissä vieressäni seisoikin yhtäkkiä Juha Tapio. Ihana mies, hieman ujohkon oloinen – tai ehkä ainoana miehenä oleminen raatlevassa naisjoukkiossa oli vähintäänkin mielenkiintoinen kokemus. Hienosti selvisit, Juha! Jäit mieleeni erityisen kohteliaana ja ystävällisenä ja sangen pitkänä miehenä. Sittemmin on ollut hauska tavata myös muissa Oriflamen juhlissa, kuten 50-vuotisjuhlissa Tampereella, jossa Juha Tapio veti aivan tolkuttoman upeaa settiä yhteistyössä Higher Ground -kuoron kanssa. Sillä kertaa jäi selfiet ottamatta – olisikin muuten tullut loistokuvia mm. Jannika B:n, Jenni Vartiaisen, Pepe Willbergin ja Osmo Ikosen kanssa. Nyt on ne kuvat taputeltuna vain omiin muistoihin.

Minä ja Sofi Oksanen

Vielä yksi hauska julkkismuisto tapaamisesta aivan ihastuttavan Sofi Oksasen kanssa. Olin etukäteen ajatellut, että hän olisi kylmä ja kova hahmo, mutta kattia kanssa, mikä ihastuttava ja ystävällinen persoona! Julkkaritilaisuus oli arvokkuutta henkivä jo ihan tilansakin puolesta (en enää muista mikä juhlasali oli kyseessä, ehkä Aleksanterin teatteri). Lämpiössä kuohuviiniä Sofin seurueessa siemaillessani tunsin yhtäkkiä jonkun valahtavan pitkin sääriäni. Eikös mun alushameestani ollutkin kuminauha pettänyt ja koko mummomainen, kulahtaneen beessi alushameeni läsähti siihen lattialle kaiken kansan – ja erityisesti Sofin itsensä – edessä. Koska olen tottunut erikoisiin tilanteisiin (kuten astellut alttarille ilman papin läsnäoloa tai tullut kuullutetuksi kirkossa Markona), en ihan pienistä häkelly. Niinpä sanaakaan sanomatta astahdin askeleen ulos alushameestani, koppasin sen nyrkkiini myttyyn (ei mahdu XL-hame nyrkkiin, toim. huom.) ja sulloin käsilaukkuuni. En kyllä keltään uskaltanut kysyä mitä mahdollisesti hameeni alta kuulsi läpi – joku funktiohan sillä alushameella oli kuitenkin ollut. Tämä oli kuitenkin Sofin juhla, joten vähäeleisesti livuin lopulta illallispöytään. Siellä oli hyvä piilotella ilman alushametta 😊 Oli suuri etuoikeus saada illallistaa Sofin seurassa ja minuun teki suuren vaikutuksen myös se, että illan lähestyessä loppuaan hän halasi kunniavieraansa! Tietysti räväkkään otteen naisena jäi hänen upea hiuspehkonsa jonnekin puserrukseni väliin – ja kyllä, kyllä ne hiukset ihan tiivisti hänen päässään kiinni ovat – mitään ei irronnut. En siis jäänyt historiaan naisena, joka olisi aiheuttanut hiuskatastrofin.

Edellämainittujen julkkistapaamisten lisäksi olen tavannut työni puolesta myös lukuisia muita tyyppejä kuten Arman Alizadin, Pekka Hyysalon, Kummelin, Linda Liukkaan, Jouni Hynysen… Saattaa siis olla, että jonain päivänä kynäilen vielä näistäkin tapaamisista jotain kivaa. Minä olen aina lähtökohtaisesti ajatellut, että julkkis on kuitenkin aivan tavallinen tyyppi ja mitä enemmän olen heitä tavannut, sitä varmempi olen asiasta. Silti lähetän sinulle terveisiä, Timo Suo: minä ja äitini yhä odotamme, milloin lunastat lupauksesi ja fiksaat meille tapaamisen serkkusi kanssa (sillä jokainenhan loppupeleissä kuitenkin fanittaa jotakin <3).

Iloa viikkoon ja hulinaa helmikuuhun toivottaen,

Marjo

PS. Lisään ne kuvat tämän jutun liitteeksi myöhemmin. Nyt on taas kiire Oulun junalle :)

 

10. tammi, 2020

Näin perjantaisin saan aina Kauniskirjavaelamani -saittini uusimmat kävijätiedot. Huomasin juuri, että mun blogillani on jo yli 67 000 lukukertaa! Se on kyllä niin paljon kävijöitä, ettei millään voi olla pelkästään minä ja mun mutsi, joku muukin selkeästi käy lukemassa mun tarinointiani. Se vetää kyllä tällaisen tylsän kynän tyypin aikas nöyräksi. Lämmin kiitos! Ehkäpä juuri vilpitön avoimuuteni, railakas rehellisyyteni ja mehukas marinointitapani puhua hankalistakin asioista on se asia, joka ihmisiä kiinnostaa. Yritän tänä vuonna olla aktiivisempi ja löytää aikaa sivustoni huoltamiselle muutenkin kuin joskus ja jouluna. Olethan mukanani? Sitten vaan kertoimet kehiin Oulussa pysymiseni puolesta jne.

Mä olen jo pitkään puhunut vahvasti henkilöbrändäämisen puolesta. Ensin tein brändäämistä omaksi ilokseni ja loin itsestäni kirjamaman ja sittemmin meikkimaman. Olen myös puhunut lukuisissa koulutuksissa siitä, miten tärkeää on etenkin myyntityössä erottautua ja brändätä itsensä, sillä ihmiset haluavat tarinoita ja tunnetta, tositapahtumia ja tarttumapintoja – ehkä vähän sitten sitä tirkistelyäkin. Tässäpä taas oma tahmea tammikuinen osuuteni, olepa hyvä.

Mä olen nyt kaksi kuukautta ollut retkimama, josta olen kyllä aika innoissani. Multa on todella paljon kyselty miltä se nyt on tuntunut vaihtaa mascarat metsästystuotteisiin ja luomivärililat latvalinnustukseen. Vilpittömästi: hemmetin hyvältä! Mähän olen aina ollut tällainen oman polkuni kulkija ja nyt on tamineet kirjaimellisesti vaikka miten monttuisille metsäteille. Mä viihdyn muutenkin paljon paremmin kumisaappaissa Oulun aamuhämärässä tarpoen kuin korkokengissä maailman juhlalavoilla konfettisateessa kipsutellen. Tässä kohtaa saattaisi eräs viisas tuttavani sanoa: ”Marjo se meni taas omia teitään vastavirtaan, loistosta loskaan ja rikkauksista ryysyihin” – ja se on juurikin niin! Pyörin iloisesti hyllyjen välissä ja konttorin käytävillä virttyneissä farkuissa ja värikkään kirjavissa villapaidoissa. Huulipunaa muistan sipaista sitä tahtia, että nuo aiemman työni etuisuudet, kymmenissä eri punasävyissä kimmeltävät kultatuubiset kaunokaiset kestävät käyttönsä puolesta seuraavat 35 vuotta. Harmittaa, että huulipuna on tavallaan tuoretuote. Voi siis olla, että joskus 2050-luvulla joudun taas kosmetiikkaosastolla käväisemään mikäli mielin kurttuisin punahuulin kulkea. Taisi meikkimama löytää omannäköisensä lokeron ryhtyessään retkimamaksi – vaikka enpä ole ennenkään itseäni, saati toisia mihinkään lokeroinut. Rajoja on hyvä rikkoa ja siinä olen pirun hyvä: ylipainoinen nainen kosmetiikkayhtiön johdossa, stadilaissyntyinen nainen metsästysverkkokaupan johdossa. Taas kerran muistutan jokaista epäilijää, että SINÄ itse olet se, joka olet onnesi ja rohkeutesi edessä. Anna mennä, kyllä aikuisen naisen siivet kantaa (vaikka sitä painoa olisikin enemmän kuin puolessa possulassa).

En muista milloin olisin näin paljon työstäni viimeksi iloinnut. Siihen toki vaikuttaa useamman asian yhtäaikainen paikalleen loksahtaminen. Olen nukkunut menneiden vuosien univelat pois (viime kädessä en sittenkään usko sanontaan, että kuolema kuittaa univelat) ja syönyt aamupalan ennen töihin lähtöä (terveisiä vanhalle työterveyslääkärilleni: I did it!). Nelivetoinen, leveäperselämmityksellä varustettu Volvo on vaihtunut lämpösaappain ja lihastyövoimin harpottuun työmatkaan – toki etäisyyttä kotiovelta työpaikalle on reittivalinnastani riippuen vain 590 m – 900 m (kuka sitä nyt aina samoja oikopolkuja viitsii talloa), mutta joka päivä saan ihanan raitisilma-annoksen ja palan hyötyliikuntaa. Aivan parasta – ja Beroccalla sitten loput ponnistukset!

Olen nyt kuukauden asunut Oulussa, jonka viettelevään kutsuhuutoon vastasin silmää räpäyttämättä heti työtarjouksen sieltä saatuani. Oulu on hyvä, Oulu on aito, Oulu on ihana. Mulla ja Oululla on ollut rakkaussuhde jo vähintään pari vuotta. Ensisilmäyksellä 90-luvulla ihastuin, työmatkoillani viime vuosina rakastuin. Oulussa ollessani mieleni on aina vallannut syvä rauha ja hyvä olo. Kyseenalaistaisin tämän tunnetilan, mikäli en olisi siitä ääneen useammallekin oululaisille aikanaan maininnut. Olen ihan oikeasti tuntenut näin Oulua kohtaan jo pitkään ja kun kuopuksen maailmalle muutettua elämä avasi eteeni tällaisen mahdollisuuden, en keksinyt yhtäkään syytä kieltäytyä. En, vaikka olin juuri sisustanut uuden kotini lapsuuteni rakkailla hoodeilla Helsingin Käpylässä ja sopinut jo aloittamisesta uudessa työssä aivan toisaalla. Yksi puhelu laittoi samalla kerralla kaiken palasiksi ja samalla kasasi sen, joka ehkä oli hieman rikki: minut. Minä kuitenkin rikoin lupaukseni, jotta sain ensi kertaa pitkästä aikaa olla läsnä ensisijaisesti itselleni ja samalla toteuttaa oman henkilökohtaisen haaveeni Ouluun muutosta. Pyydän anteeksi sinulta, jota satutin. Tiedäthän, että samalla korjasin itseni, sen hinnan olin nyt valmis ohareistani maksamaan. Oulussa osaan hengittää, oululaisia rakastan. Oulu on mielentila, se on astetta hitaampi syke kuin pääkaupunkiseudun rytmissä. Oulu on satoja kauniita ikkunankehyksiä, lukemattomia kirjavia ovia ja merituulen pieksentää, kansainvälistä kohinaa ja hurmaavan murteen mielenmaisemaa. Entäpä mun työkaverit? Niitä on ollut ihan pakko jo spontaanisti halia, koska ne on niin ihania lutupalleroita, raavaita äijiä ja maailman parhaita tyyppejä. Ja kaikki me ollaan täällä Retkitukussa juuri sinua varten – aidosta intohimosta metsää, ulkoilua ja asiakaskokemusta kohtaan!

Mun matkani retkimamana on toivottavasti vasta aivan alussaan. Ainakin olen omalta osaltani sekä työhöni että tähän yhteen Suomen kauneimmista ja mageimmasta kaupungista sitoutunut.  Tämä on minun Ouluni ja nämä tyypit ovat minun aivan paras retkitiimini. Olen ihanasti pihalla ja mukavasti metsässä - ja niin on juuri hyvä. Reippaana käyn nyt retkimaman urapolulle.

Retkimama-Marjo

PS. Ota myös instassa seurantaan #retkimama ja #kauniskirjavaelamani. Rakastan luonnon lisäksi yhä myös kirjoja, kukkia ja ehkä vähän niitä huulipuniakin <3