Blogi

10. tammi, 2020

Näin perjantaisin saan aina Kauniskirjavaelamani -saittini uusimmat kävijätiedot. Huomasin juuri, että mun blogillani on jo yli 67 000 lukukertaa! Se on kyllä niin paljon kävijöitä, ettei millään voi olla pelkästään minä ja mun mutsi, joku muukin selkeästi käy lukemassa mun tarinointiani. Se vetää kyllä tällaisen tylsän kynän tyypin aikas nöyräksi. Lämmin kiitos! Ehkäpä juuri vilpitön avoimuuteni, railakas rehellisyyteni ja mehukas marinointitapani puhua hankalistakin asioista on se asia, joka ihmisiä kiinnostaa. Yritän tänä vuonna olla aktiivisempi ja löytää aikaa sivustoni huoltamiselle muutenkin kuin joskus ja jouluna. Olethan mukanani? Sitten vaan kertoimet kehiin Oulussa pysymiseni puolesta jne.

Mä olen jo pitkään puhunut vahvasti henkilöbrändäämisen puolesta. Ensin tein brändäämistä omaksi ilokseni ja loin itsestäni kirjamaman ja sittemmin meikkimaman. Olen myös puhunut lukuisissa koulutuksissa siitä, miten tärkeää on etenkin myyntityössä erottautua ja brändätä itsensä, sillä ihmiset haluavat tarinoita ja tunnetta, tositapahtumia ja tarttumapintoja – ehkä vähän sitten sitä tirkistelyäkin. Tässäpä taas oma tahmea tammikuinen osuuteni, olepa hyvä.

Mä olen nyt kaksi kuukautta ollut retkimama, josta olen kyllä aika innoissani. Multa on todella paljon kyselty miltä se nyt on tuntunut vaihtaa mascarat metsästystuotteisiin ja luomivärililat latvalinnustukseen. Vilpittömästi: hemmetin hyvältä! Mähän olen aina ollut tällainen oman polkuni kulkija ja nyt on tamineet kirjaimellisesti vaikka miten monttuisille metsäteille. Mä viihdyn muutenkin paljon paremmin kumisaappaissa Oulun aamuhämärässä tarpoen kuin korkokengissä maailman juhlalavoilla konfettisateessa kipsutellen. Tässä kohtaa saattaisi eräs viisas tuttavani sanoa: ”Marjo se meni taas omia teitään vastavirtaan, loistosta loskaan ja rikkauksista ryysyihin” – ja se on juurikin niin! Pyörin iloisesti hyllyjen välissä ja konttorin käytävillä virttyneissä farkuissa ja värikkään kirjavissa villapaidoissa. Huulipunaa muistan sipaista sitä tahtia, että nuo aiemman työni etuisuudet, kymmenissä eri punasävyissä kimmeltävät kultatuubiset kaunokaiset kestävät käyttönsä puolesta seuraavat 35 vuotta. Harmittaa, että huulipuna on tavallaan tuoretuote. Voi siis olla, että joskus 2050-luvulla joudun taas kosmetiikkaosastolla käväisemään mikäli mielin kurttuisin punahuulin kulkea. Taisi meikkimama löytää omannäköisensä lokeron ryhtyessään retkimamaksi – vaikka enpä ole ennenkään itseäni, saati toisia mihinkään lokeroinut. Rajoja on hyvä rikkoa ja siinä olen pirun hyvä: ylipainoinen nainen kosmetiikkayhtiön johdossa, stadilaissyntyinen nainen metsästysverkkokaupan johdossa. Taas kerran muistutan jokaista epäilijää, että SINÄ itse olet se, joka olet onnesi ja rohkeutesi edessä. Anna mennä, kyllä aikuisen naisen siivet kantaa (vaikka sitä painoa olisikin enemmän kuin puolessa possulassa).

En muista milloin olisin näin paljon työstäni viimeksi iloinnut. Siihen toki vaikuttaa useamman asian yhtäaikainen paikalleen loksahtaminen. Olen nukkunut menneiden vuosien univelat pois (viime kädessä en sittenkään usko sanontaan, että kuolema kuittaa univelat) ja syönyt aamupalan ennen töihin lähtöä (terveisiä vanhalle työterveyslääkärilleni: I did it!). Nelivetoinen, leveäperselämmityksellä varustettu Volvo on vaihtunut lämpösaappain ja lihastyövoimin harpottuun työmatkaan – toki etäisyyttä kotiovelta työpaikalle on reittivalinnastani riippuen vain 590 m – 900 m (kuka sitä nyt aina samoja oikopolkuja viitsii talloa), mutta joka päivä saan ihanan raitisilma-annoksen ja palan hyötyliikuntaa. Aivan parasta – ja Beroccalla sitten loput ponnistukset!

Olen nyt kuukauden asunut Oulussa, jonka viettelevään kutsuhuutoon vastasin silmää räpäyttämättä heti työtarjouksen sieltä saatuani. Oulu on hyvä, Oulu on aito, Oulu on ihana. Mulla ja Oululla on ollut rakkaussuhde jo vähintään pari vuotta. Ensisilmäyksellä 90-luvulla ihastuin, työmatkoillani viime vuosina rakastuin. Oulussa ollessani mieleni on aina vallannut syvä rauha ja hyvä olo. Kyseenalaistaisin tämän tunnetilan, mikäli en olisi siitä ääneen useammallekin oululaisille aikanaan maininnut. Olen ihan oikeasti tuntenut näin Oulua kohtaan jo pitkään ja kun kuopuksen maailmalle muutettua elämä avasi eteeni tällaisen mahdollisuuden, en keksinyt yhtäkään syytä kieltäytyä. En, vaikka olin juuri sisustanut uuden kotini lapsuuteni rakkailla hoodeilla Helsingin Käpylässä ja sopinut jo aloittamisesta uudessa työssä aivan toisaalla. Yksi puhelu laittoi samalla kerralla kaiken palasiksi ja samalla kasasi sen, joka ehkä oli hieman rikki: minut. Minä kuitenkin rikoin lupaukseni, jotta sain ensi kertaa pitkästä aikaa olla läsnä ensisijaisesti itselleni ja samalla toteuttaa oman henkilökohtaisen haaveeni Ouluun muutosta. Pyydän anteeksi sinulta, jota satutin. Tiedäthän, että samalla korjasin itseni, sen hinnan olin nyt valmis ohareistani maksamaan. Oulussa osaan hengittää, oululaisia rakastan. Oulu on mielentila, se on astetta hitaampi syke kuin pääkaupunkiseudun rytmissä. Oulu on satoja kauniita ikkunankehyksiä, lukemattomia kirjavia ovia ja merituulen pieksentää, kansainvälistä kohinaa ja hurmaavan murteen mielenmaisemaa. Entäpä mun työkaverit? Niitä on ollut ihan pakko jo spontaanisti halia, koska ne on niin ihania lutupalleroita, raavaita äijiä ja maailman parhaita tyyppejä. Ja kaikki me ollaan täällä Retkitukussa juuri sinua varten – aidosta intohimosta metsää, ulkoilua ja asiakaskokemusta kohtaan!

Mun matkani retkimamana on toivottavasti vasta aivan alussaan. Ainakin olen omalta osaltani sekä työhöni että tähän yhteen Suomen kauneimmista ja mageimmasta kaupungista sitoutunut.  Tämä on minun Ouluni ja nämä tyypit ovat minun aivan paras retkitiimini. Olen ihanasti pihalla ja mukavasti metsässä - ja niin on juuri hyvä. Reippaana käyn nyt retkimaman urapolulle.

Retkimama-Marjo

PS. Ota myös instassa seurantaan #retkimama ja #kauniskirjavaelamani. Rakastan luonnon lisäksi yhä myös kirjoja, kukkia ja ehkä vähän niitä huulipuniakin <3

27. joulu, 2019

Elämässä on joskus aikoja, kun kaikki ei mene ihan putkeen tai niin nätin mallikkaasti kuin Strömsössä. Minulle vuosi 2019 oli juuri tällainen ajanjakso. Hyvästelen tämän pian jo päättyvän vuoden enemmän kuin ilolla ja totisesti toivon, että uudesta vuodesta 2020 tulee kaikin puolin onnellisempi, tasaisempi ja iloisempi vuosi. Mistä oli vuosi 2019 sitten tehty? Miksi se oli niin poikkeuksellisen raskas, pitkä ja luopumisentäyteinen? Kurkataanpa hieman kuluneen vuoden tapahtumiin (jotta muistuu mieleen myös ne iloiset ja hyvät asiat).

Tammikuu

Tulihan se sitten sekin päivä, kun tämä itkua tuhertava äiti lähetti kuopuksensa, ainoan poikansa Suomen armeijan hoteisiin. Vaikka jo itse kahta osoitetta asuneena olin tottunut siihen, että asun yksin erilläni viikot, oli tyhjentyvän pesän tuntu silti kuitenkin yllättävän tunnerikas asia ja erityisesti niinä viikonloppuina oli iso ikävä, kun poikanen oli poissa ja rämpi pakkasenpuremissa metsiköissä. Ihan ei jokaisena viikonloppuna armeijasta nykyisinkään lomille päästä, joten olihan siinä opettelemista, kun kaupassa käydessä piti muistaa ostaa pienempiä määriä ruokaa ja muutenkin eleltävä satunnaisesti saatujen WhatsApp-viestien varassa. Ei tässä ollut kyseessä huoli siitä, miten lapsi pärjää, vaan miten itse selätän tarpeettomuuden tunteeni tai millä täytän tyhjäksi jääneen tilan niin kalenterissa kuin asuinneliöissä. Töissä oli kiirettä toki sitten senkin edestä, kun viimeistelimme ja viilasimme aiemmin jo tapahtuneita isoja muutoksia välillä liki yötä päivää. Arkea rytmittivät myös satunnaiset työmatkat, kuten viikonloppu Jyväskylässä ja reissut Ouluun ja Rovaniemelle. Koko tammikuun olin vähintäänkin pienessä liikkeessä, vaikka verenpaineet huitelivat jo päälle kahdensadan. Lopulta otin tosissani työlääkärin neuvot ja niinpä eräänä aurinkoisena tammikuisena päivänä tein elämäni rohkeimman teon: irtisanouduin vakituisesta, hyvin palkatusta työstäni vailla minkäänlaista tietoa tulevasta. Kirjaimellisesti valitsin elämän. 

Helmi-maaliskuu

Helmi-maaliskuu olivat minulle vanhasta irtaantumisen aikaa. Pitkän irtisanomisajan vuoksi olin vielä vankasti töissä, mutta taustalla oli jo tehtävä hiljaista luopumista ja järjesteltävä asioita uusiksi, sillä irtisanoutuessani luovuin samalla myös työsuhdeautosta ja -asunnosta. Tuntui, että koko elämä oli palasina edessäni, mutta kuten minut hyvin tuntevat tietävät, toistan myös heille mantraani: ”Muutos on mahdollisuus”. Onhan se. Niinpä pikkuhiljaa konmaritin Helsingin kotini kaappeja ja kävin myös autokaupoilla hankkimassa itselleni ikioman pikku-kultapossun, Yariksen 20-vuotisjuhlamallin. Viis turboista taikka nelivedoista, tämä pikkuinen olisi ikiomani, vaikka mitä tapahtuisi! Maaliskuussa otin vastaan myös hieman ulkoista apua, kun aloitin muutos- ja urasuunnitteluvalmentajan avustuksella miettimään tulevia askelmerkkejäni. Tällaista pääkopan täydellistä tuulettamista ja omien motivaatioiden syväluotaamista suosittelen lämpimästi ihan jokaiselle. Ensikertaa eläessäni oikeasti ajatuksella ja ajan kera mietin mitä erityisesti työelämältä haluan, mitkä ovat minulle tärkeitä arvoja ja asioita, millaisessa työssä tai roolissa haluan olla ja mitä minulla on annettavani. Välillä kaiken vaivuttavan väsymykseni keskellä tunsin, etten ole mitään enkä voi kellekään mitään antaakaan – ja aivan varmasti elämässäni oli päiviä, että näin olikin. Tärkeintä on kuitenkin ottaa kaikesta opikseen ja uskottava itseensä silloinkin, kun kaikki eivät ehkä niin tee. Lämmin kiitos sinulle, M, mikäli tätä luet. Sinä olit aina siinä ja tsemppasit, sait minut muistamaan, että olen ihan hyvä ja kelpaan kyllä. Maaliskuun lopussa lennähdin vielä Tukholmaan viettämään sekä omiani että esimieheni läksiäisiä. Uusien alkujen edessä meistä kumpainenkin. Tietyllä tapaa vedimme yhdessä aloitetun projektin loppuun ja siirryimme sen jälkeisiin uusiin haasteisiin, hän talon sisällä ja minä rohkeasti ulos kohti uutta kurkotellen. 

Huhtikuu

Huhtikuu oli sinnikästä itsetutkiskelun aikaa. Jatkoin muutosvalmentajani kanssa mm. itsetuntemuksen kehittämistä ja päivitin suunnitelmallisesti sosiaalisen median kanaviani. Huollatin työsuhdeautoa, tyhjensin työsuhdeasuntoa ja lopulta ulkoistin itseni kaikesta päivittäiseen työhön liittyvästä. Sitten – kuten niin monesti stressin laukeamisen yhteydessä käy - sairastuin pahaan influenssaan ja makasin pari viikkoa kanttuvei-kunnossa kotona. Viimeinen työpäiväni ei tästä syystä sisältänyt kyynelsilmäisiä kohtaamisia kollegoitten kanssa, vaan illan hämärässä ja kuumeen kouraisemana palautin avaimet tyhjentyneelle työpaikalleni. En katsonut taakseni, kun hiljaa loksautin työhuoneeni oven viimeistä kertaa perässäni kiinni, erkaantumisprosessi oli jo läpikäyty mielessäni niin monta kertaa menneiden kuukausien aikana, että hyvästit oli jo sanottu. Lähinnä koin iloa, helpotusta ja uuden, alkavan aikakauden aiheuttamaa toiveikkuutta. Sen verran väsynyt ja kuumeinen vielä kuitenkin olin, ettei vappu tai edes Lauri Tähkän konsertti tuottaneet minkäänlaista isompaa innostuneisuuden tunnetilaa. Ne vain suoritin, kuten niin paljon muutakin aiemmin.

Toukokuu

Oi ihana toukokuu, oi ihana kirkas kevät, oi vapauden riemu! Olen joskus ollut toukokuussa kesälomalla, joten vielä tässä kohtaa ei iskenyt todellisuuteen, että olen oikeasti vapaa kuin taivaan lintu! Singahdin viikoksi lempisaarelleni Kreetalle, jossa nautin vaihtelevasta säästä, ihanasta joutilaisuudesta ja kymmenestä hyvästä kirjasta. Pääsin vihdoin myös leprasiirtolana toimineella Spinalongan saarella vierailemaan ja hengitin lempeää meri-ilmaa varpaat viilentävissä aalloissa vilistäen. Toukokuu oli hyvä kuukausi.

Kesä-heinäkuu

Kaikkien aikojen kesä! Lapseni kotiutui suunnitelmansa mukaisesti armeijasta kesäkuussa, ja minä puolestani vietin ansaittua lomaa, joka vaan jatkui ja jatkui. Kertaakaan en kokenut itseäni pitkästyneeksi, vaan nautin sieluni kyllyydestä erityisesti ystävien tapaamisesta, lukuisista museokäynneistä, kiireettömistä hetkistä toreilla ja rannoilla sekä olemisen ihanasta helppoudesta. Lepäsin pois menneiden vuosien univelkoja ja tein kaikkea sitä, jota täpötäysi kalenterini ei ollut minulle aiemmin mahdollistanut. Tällaisen kesän vietin viimeksi vuonna 1997 esikoistani odottaessani, jolloin jäin kesäloman ja varhennetun äitiysloman aloittamisen myötä pois töistä kolmea kuukautta ennen laskettua aikaa. Olikin siis jo aika viettää vastaava kaikkien aikojen kesä – sillä kyllä kai jokainen sellaisen kerran reilussa 20 vuodessa ansaitsee!

Elokuu

Elokuu on aina uusien alkujen kuukausi. Silloin käännetään lukukausikalenterista esille syyskausi ja monesti on työpaikan vaihdokseni myös rytmittyneet juuri tähän vuodenaikaan tapahtuvaksi. Kolme kuukautta suloisesti levänneenä aloin hetkittäin tuntea voimaantumista jo siinä määrin, että huomasin sivusilmällä vilkuilevani avoimia työpaikkoja. Päädyin useampaankin työhaastatteluun, mm. nuoruusunelmieni matkaopastyöhön (jollaisen paikan itse asiassa sitten myöhemmin sainkin, mutta otin jatkoajan Espanjaan lähdölleni). Kävin myös Maarianhaminassa risteilyllä esikoiseni palatessa kesätyöstään Ahvenanmaalta, muutin kakkosasuntoni Helsingin Käpylään ja päädyin lopulta haastatteluun Tampereen Aikuiskoulutuskeskuksen Digimarkkinointi-linjalle, jolle tulinkin valituksi. Elokuun lopussa oli taas muutoksia ilmassa, kun lähdin kuopukseni kanssa Aurinkorannikon Fuengirolaan ja palasin yksin poikasen jäädessä asumaan Espanjan lämmön alle. Tyhjentynyt koti tuli taas ihan iholle kiinni, ja vaikka tiesin, että kaikki on mainiosti, taisin silti itkeä koko lähtöpäivän lisäksi myös koko kotimatkan aina Helsinki-Vantaalle saakka. Me äidit!

Syyskuu

Syksyllä minusta tuli aikuisopiskelija! Riemuissani kuin vähintäänkin 7-vuotias ekaluokkalainen kirmasin kauppaan hankkimaan uutta penaalia, kyniä ja lehtiöitä. Siitä se arki sitten lähti kaurapuurolautasten voimin käyntiin: ylös, auton rattiin ja kohti Tamperetta, jossa 20 iloista ja aivan mahtavaa luokkakaveriani toivat elämääni isosti iloa ja upeaa jakamisen riemua, kun auliisti opimme toinen toisiltamme milloin tekstinkäsittelyn jippoja ja milloin maailman parhaita myyntiargumentteja. Aivan mahtava porukka, jossa tällainen aikuismamakin otettiin sydämellisesti vastaan. Ikävä kyllä keskeytin opiskeluni paria kuukautta myöhemmin, kun sain niin upean duunin, etten voinut sitä väliin jättää. Ehdin kuitenkin oppia paljon lisää itsestäni sekä mm. oman osaamisen tuotteistamista, Wordpressiä, Adobea ja sisältömarkkinointia. Syyskuun lopussa järjestin Tampereella poikani vanhalle pelikaverille muisto-ottelun, jossa kokoontui liki 30 vanhaa jalkapallotuttua – niin poikia kuin äitejä, isejä ja valmentajia. Suru ja haikeus olivat päällimmäisinä tunteina mielessämme, kun pelasimme ottelun Juliuksen muistolle. Pelin päätteeksi kuljimme jonossa pelikentän vieressä olleelle hautausmaalle viemään yhdessä kukkatervehdyksen ja kynttilän. Väitän, ettei meistä yksikään ollut kuivin silmin. Tuo hetki jää mieleeni surullisena, mutta samalla myös yhtenä vuoden kauneimmista hetkistä. Se yhteenkuuluvaisuudentunne oli aivan käsittämätön, kuin sanattomasta sopimuksesta me kaikki erilliset ja silti niin yhteenkuuluvat ihmiset kiitimme samalla omasta elämästämme ja muistimme kaiholla jo edesmennyttä, aivan liian nuorena maailmastamme poistunutta pelikaveria. Surun hetkellä ihmistä kannattelee ajatus siitä, ettei ole siinä yksin. Luopumisen tuska on silti raskas kantaa.

Lokakuu

Syyskuussa nuoren jalkapalloilijan haudalla seistessani en vielä aavistanut kuinka lähelle minua suru pian saapuisi. Olin juuri varannut lennot Malagaan ja edessäni piti olla iloinen ja aurinkoinen lokakuinen viikko lapseni seurassa. Tuli kuitenkin surun täyteinen sunnuntai ja soitto, jollaiseen ei koskaan voi olla varautunut. Isäni oli kuollut. Elämääni tuli taas selviytymistila, kaikki jo kerrytetty lepo ja lämmin fiilis tuntuivat hetkessä valuvan pohjattoman kaivon pohjamutiin. Piti järjestää hautajaiset, valita virret, kukat, arkku. Puhua papin kanssa, tilata hautajaiskakku, selvittää hautapaikkaoikeus, hoitaa hautakiven siirto ja miettiä kelle ylipäätään kuolemasta ilmoittaa. Kuolema ei ole todellakaan minkään loppu, ainakin asioiden hoitamisessa se on vasta kaiken alku. Pitää tilata virkatodistukset (joka ei postin lakon aikana ole mikään helppo rasti), laatia perunkirjoitus, sulkea tilejä… Lopulta isäni odotti kylmiössä hautaamistaan ylimääräisen viikon, koska minä lomailin Espanjassa. Joka yö tuolla reissuviikollani näin painajaisia: milloin isäni huuteli minua noutamaan itseään (ja minä aina vastasin, etten voi tulla, koska hän on kuollut), milloin raahautui ilman jalkoja omalta ulkomaanreissultaan tuliaissuklaapalloja kourassaan puristaen. Toinen toistaan oudommat unet piinasivat, mutta silti tuo aurinkoviikko iloisessa seurassa tuli tarpeeseen ja yhä tuon päätökseni takana seison. Hautaamisen kannalta en kuulemma monimutkaistanut asioita, mitään pahaa ei kuulemma tapahdu, vaikka aikaa hieman vierähtäisikin enemmän. Hautajaisissa iski kyllä järjetön paniikki ja mieleni olisi tehnyt repiä arkku auki ja varmistaa, että siellä tosiaan on isäni eikä joku aivan muu. Onneksi ruuvaavat kannen kiinni hautajaisiin. En edes yrittänyt kurkistaa, ehkä parempi niin. Isäni haudattiin Hietaniemen sukuhautaan lokakuun lopussa uskomattoman kauniin aurinkoisen päivän meitä kannatellessa. Lokakuu oli lopullisen luopumisen kuukausi.

Marras-joulukuu

Marraskuussa tulin pitkän prosessin päätteeksi valituksi uuteen työhöni Retkitukun toimariksi. Työsoppari allekirjoitettiin pe 8.11. ja työssäni aloitin heti maanantaina 11.11. Taas kerran yllätin itseni ja varmasti aika monta muutakin, kun tartuin täysin tuntemattomaan tuotealueeseen ja kaiken kukkuraksi vielä muutin Ouluun! Joku voisi sanoa, että taas se Marjo tekee outoja asioita, onkohan se edes tarpeeksi levännyt, mutta olen aina ollut oman tieni kulkija ja uskonut johonkin outoon johdatukseen. Minulla on Oulusta ollut aina hyvä olo ja että elämä heittää tässä vaiheessa eteeni yhtälön, että saan tehdä verkkokauppaa, jota rakastan ja muuttaa Ouluun, josta tulee hyvä fiilis niin en kyllä keksi syytä miksi tällaisesta mahdollisuudesta kieltäytyisin. Elämästä ei koskaan tiedä onko se lyhyt vai pitkä. Voit kuvitella tietäväsi mitä tapahtuu vuoden tai kahden kuluttua, mutta lopulta ymmärrät, ettei mikään ole viime kädessä omissa käsissäsi. Täydellisien suunnitelmiesi väliin voi tulla avioero, oma väsähtäminen tai jopa kuolema. Niinpä olenkin päättänyt elää omannäköistäni elämää ja vain päivän kerrallansa. Ehtiihän tuota tulevaa vielä myöhemminkin stressata. Nyt on hyvä päivä ja sellaista osaa kyllä arvostaa, kun yhden vuoden aikana menettää oman jaksamisensa lisäksi myös lapsensa maailmalle ja lopulta myös isänsä kuolemalle. Vuosi oli ehkä luopumisen vuosi, muttei missään nimessä luovuttamisen vuosi. Vielä jonain päivänä – ehkä juurikin vuonna 2020 - otan sen kovasti haaveilemani Fenix-tatuoinnin.

Toivotan sinulle koko sydämestäni onnellista ja rakkauden- ja ilontäyteistä uutta vuotta 2020. Kiitos ja näkemiin, vuosi 2019. Ja kiitos sinulle lukijani, että olet kulkenut kanssani vuoden 2019.

Marjo

1. marras, 2019

 

 

 

 

Kulunut vuosi on ollut mulle yksinkertaisesti todella rankka. Sen yhtenä kantavana teemana on ollut luopuminen. Ensin jätin huhtikuussa työni, sitten kuopukseni muutti pois kotoa elokuussa ja lokakuussa isäni kuoli. On siis aika huolella tullut tutustuttua eriasteisiin luopumisen tasoihin ja sitä kautta kuljettua pitkä pätkä oman sisäisen äänen johdattelemana kohti valoa.

Työstä luopuminen ja opiskelujen aloittaminen oli tietyllä tavalla jopa virkistävää. Kun on viimeksi koulunpenkkiä kuluttanut 90-luvulla, oli aivan mahtavaa imeä itseensä oppia porukassa, jossa valtaosa opiskelijoista oli omien lapsieni ikäisiä nuoria aikuisia. Lyhyessä ajassa kohtasin aivan uskomattoman upeita tyyppejä, joilla kaikilla oli jo kiehtovaa elämäkertaa ja tarinaa nuoreen ikäänsä nähden koossa ja ammatillinen elämä monella silti vasta kunnolla alkamassa. Huikeaa osaamista, säihkyvää säkenöintiä, soljuvaa sielunsisaruutta, kipakkaa kyseenalaistamista ja monta, monta musiikkimiestä - siinäpä oli meidän luokan settiä parhaimmillaan, varsinainen valiojoukko, josta varmasti vielä kuullaan.  

Seuraava luopumisen paikka oli kuopukseni muutto kauas pois, aina Espanjaan saakka, joka jätti kotiin ammottavan aukon ja minut painimaan tyhjentyneen pesän syndrooman kanssa. On outo olo, kun samalla kertaa kokee iloa poikasen siipien kantavuudesta ja hänen uudesta elämänvaiheestaan ja samalla iskee itselle pienimuotoinen paniikki ja loputtomalta tuntuva yksinäisyys, kun yhtäkkiä tajuaa omalta kohdaltaan yhden elämänvaiheen loppuun taputelluksi. Sitä voisi tehdä vaikka mitä ja silti ei tee mieli tehdä yhtään mitään. Ruuanlaittokin tuntuu jotenkin merkityksettömältä, kun sitä ei voi enää jakaa itsekin varsin ansioituneena kotikokkina loistaneen lapsen kanssa (leipurimestari -esikoinenhan lennähti pesästä jo pari vuotta sitten). Monta hassua hetkeä ja arjen pientä asiaa jäävätkin yhtäkkiä jakamatta, on yksin, on hiljaista, mutta sisäinen rauha on vielä vähän kadoksissa. Muutos pauhaa ja yksinäisyys kohisee suonissa. Vie aikaa tottua olemaan itsekäs ja tekemään asioita vain itseään varten.

Lisää luopumista oli tiedossa, kun isäni kuoli lokakuun alussa. Monella tapaa hänen maallinen matkansa jäi keskeneräiseksi, ja tätä kirjoittaessani emme vielä tiedä edes kuolinsyytä. Jo toinen sukupolvi lähti kirjaimellisesti istuen, kesken arjen toimien. Kyllähän minä pohdin miten itse sitten mummini ja isäni jälkeen aikanaan tästä ulottuvuudesta poistun. Tuleeko noutaja minullekin niin, etten itse ehdi mitään siitä ymmärtää? Tietyllä tapaa lempeä tapa lähteä. Isäni sai kuolla kotona. Hän ei ehtinyt pahemmin sairastaa, maata sairaalassa tai pelätä kuolemaa. Kävi vain lokakuinen tuulenhenkäys ja yhtäkkiä hän oli poissa. Kuulen yhä hänen äänensä mielessäni ja joka kerran se nostattaa kyyneleet silmiini. Paljon jäi sanomatta. Vanhoja valokuvia katsellessa mieleen tulvii paljon muistoja, ajatuksia ja jopa kysymyksiä. Niistä osaan en saa enää koskaan vastauksia, koska isäni on poissa. Hautajaisista selvisin, koska meillä oli niin uskomattoman upea pappi, etten ole koskaan aiemmin moista aitoa läsnäoloa, käsittämätöntä lämpöä ja suoraan sydämestä kumpuavaa puhetta kokenut. Hänen tapansa kohdata meidät surevat oli niin lempeän rauhaisa, rakkaudentäyteinen ja kiireetön, että kirkossa itkuni taukosi ja mielen valtasi toiveikkuus ja rauha. Joskus lyhyistäkin kohtaamisista jää ikuinen jälki sydämeen. Tämän kokemuksen sinne taputan ja tallennan.

Vuosi on ollut rankka, mutta se on myös antanut paljon. Olen kohdannut paljon uusia ihmisiä, joista suurin osa on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Nämä kohtaamiset ovat muokanneet minua ihmisenä ja vaikken vielä tiedä millaiseksi lopullisesti muokkaudun – tai teenkö sitä edes koskaan – tiedän, että ainakin osa minusta tulee aina nauttimaan ja myös oppimaan jokaisesta kohtaamisesta. Ja ehkä on niin, että saadakseen jotain uutta on annettava jonkun vanhan mennä, on luovuttava ja uskottava, että silti löytää.

Mietteliästä marraskuuta toivottaen,

Marjo

8. loka, 2019

Sunnuntaina suru tuli taloon. Lokakuu oli vasta aluillaan, ensimmäinen pakkasyö ainakin osassa maata koettuna ja ruska parhaimmillaan. Kaikkinensa siis sangen kaunis päivä, joka yllättäen kuitenkin keskeytyi siskoni soittamaan suru-uutiseen. Kai sitä ihminen ajattelee, että aikaa on vielä hyvin jäljellä ja jotenkin voisi hallita tapahtumia. Eihän se niin ole. Kuolema kolkuttaa tai sitten se vain astuu taloksi ja vie kerralla, yllättäen, äkillisesti, ei ilmoittele tulostaan eikä kysele lupia tai odota, että saisi asiansa toimitettua tai sanansa sanottua. Minun isäni kuoli toissa päivänä 74 vuoden iässä. Se on toisaalta paljon ja samalla niin vähän. Paljon jäi puuttumaan ja monta kesken. Ja aina jää jotain sanomatta. Syyllisyys ja taakka siitä, ettei sanonut selkeästi. Ollut läsnä, osallisena, mukana. Sitten on jo myöhä. Voi vain uskoa, että isä kyllä tiesi. Ja tiesihän hän.

Viimeiset pari päivää on mennyt hieman usvassa ja muistikuvat erityisesti sunnuntaista ovat melko hatarat. Olin kaupassa suruviestin minut tavoittaessa. Jostain syystä tiesin jo ennen puhelimeen vastaamista. Kun kuulin siskoni äänen puhelimessa, tiesin varmasti. Olisin varmasti luhistunut Pentikin lattialle juuri valitsemani syksynkeltaiset kynttilät käsissäni, jollei ystäväni olisi ollut ottamassa minusta kiinni. Taas kerran ystävyys siis kannatteli ja kirjaimellisesti oli ystävän olkapää vapaana minua varten. Kiitos, Hanna-Kaisa. Ja kiitos myös kaikille muille ystävilleni. Tiedätte, keitä te olette ja sen, miksi olette elämässäni. Te olette siinä silloinkin, kun maailmani romahtaa. Sitä on vilpitön ja vastavuoroinen ystävyys ja toivottavasti olen sen ääneen muistanut teille kertoa, koska jonakin päivänä en voi sitä enää tehdä. Vaikkemme arjen minuuttiaikataulutetussa kiireessämme aina ehdikään läheisiämme tavata, muistetaan kuitenkin edes välillä kertoa, että rakastamme. Tehdään se nyt eikä sitten-kun.

Hautajaisjärjestelyt ovat nyt käynnissä. Tuntuu hyvältä toimia ja saada asioita aikaiseksi. Se on ollut aina minulle luonteenomaista ja helpotus on ollut suuri, kun järjestelyjen yhteydessä varmistui, että saamme isämme hänen toiveittensa mukaisesti Hietaniemen hautausmaalle veljiensä ja isänsä vierelle lepäämään. Kaunis paikka meren äärellä, rauhallisesti isojen puiden katveessa, jossa vain oravien rapina ja sorsien kaakatus rikkoo levollista hiljaisuutta. Täydellinen viimeinen leposija isälle. Stadin kundi loppuun asti – ja sen ylikin.

Minun isäni oli kiltti, hiljainen ja rauhallinen. Me tyttäret olimme hänelle varmasti tärkeimpiä asioita hänen elämässään, vaikkei siitä aina mitään isoa numeroa tehtykään. Isäni oli vaatimaton ja vähään tyytyvä, mutta meille lapsilleen hän tahtoi aina parasta. Ja voi kuinka loputon olikaan hänen aarrekaappinsa, josta hän aina auliisti jakoi meille ja sittemmin myös kuudelle lapsenlapselleen kyniä, vihkoja ja välillä myös uistimia, joista hän oli erityisen ylpeä. Niitä hänellä olikin laaja kokoelma. Isäni oli kova kalamies, joskin hänen veljensä kuoleman jälkeen tuo heidän yhteinen harrastuksensa jäi isältäkin vähiin. Isäni rakasti myös kieloja ja stadia. Hän oli erityisen ylpeä siitä, että oli syntyperäinen stadilainen ja että esimerkiksi minä ja minun lapseni olimme myös Kätilöopistolla syntyneitä. Hän piti Suvivirrestä eikä koskaan sanonut kellekään pahasti. Joskus muistan hymyilleeni, että minä olen varmasti postimiehen tytär, koska itse olen tulta ja tappuraa tyynien vanhempieni rinnalla. Ja postimiehen tytärhän minä olenkin, sillä isäni työskenteli koko työikänsä ajan Postissa.

Pian on jäähyväisten aika ja pääsemme laskemaan isämme haudan lepoon. Kaikki tuntuu niin lopulliselta, surulliselta ja epätodelliselta ja silti uskon, että hänellä on nyt hyvä olla. Tänään tulevaa hautapaikkaa katsomassa käydessäni istuin hetken haudan vieressä olevalla penkillä. Tuolla sukuhaudalla olleen kynttilälyhdyn päällä istui talitintti minua katsellen. Kun nyyhkäisin ääneen, lintu lennähti aivan viereeni suoraan minuun katsoen. Sitten se lensi pois. Haluan uskoa, että sillä oli joku merkitys, haluan uskoa, ettei kukaan vain lakkaa olemasta, vaan viestii tavalla tai toisella, että kaikki on hyvin. Se tuo minulle lohtua surun keskelle. Hyvästi, Fabu.

Pertti Juhani Tuomikoski, 3.3.1945 – 6.10.2019

Isän muistoa kunnioittaen,

Marjo

8. syys, 2019

Sain menneellä viikolla kustantajalta lukukappaleen Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista -kirjasta. Nopean ensisilmäilyn jälkeen näyttäisi, että minulla on käsissäni huikea elämäntaito-opas, joka opastaa miten elämä on usein parempaa siellä, missä emme ole ja että on ylipäätään vaikeaa elää oikein. Aihe vaikuttaa todella mielenkiintoiselta – ja kirjailijaa muuten pääsee tapaamaan myös Helsingin kirjamessuilla lokakuussa.

Tämä vuosi on ollut melkoista pomppulinnaa elämässäni. Välillä on omista pomppupalloistani ilmat ollut kirjaimellisesti pihalla ja välillä ollut olo kuin kaikki sateenkaaren värit imaissut glitterpaljettipuku päälläni olisin pomppinut yhä korkeammalle ja korkeammalle ilosta ääneen räkättäen ja hiukset hileistä hulmuten. Kamala(n) ihana vuosi! Kesä 2019 jää muistoihini kaikkien aikojen kesänä, kesänä, jona ehdin levätä, laulattaa museokorttiani ympäri maakuntaa, tavata ystäviäni ja laulaa metsässä. No, en minä oikeasti ääneen laula kuin pakon edessä. Viimeisimmät kerrat ovat olleet ala-asteen laulukokeessa (Nyt tuulet nuo viestin jo toivat) ja matkanjohtajan roolissa Ahvenanmaalle suuntautuneella bussimatkalla (Oolannin sota). Ei niistä sen enempää, mutta seuraapa minua huviksesi seuraavalla kerralla, kun Suvivirsi soi tai tiimikaraoke baarin hämyssä tärähtää ilmoille. Pientä pihinää saatat suunnaltani kuulla, kun auon suutani teeskennellessäni muka vireessä ja vauhdissa olevaa laululintua. Minä en kuitenkaan laula julkisesti enää koskaan!

Kulunut viikko on ollut yhtä itkupillinä ihmettelemistä ja olemista. Koittihan tuo päivä, jolloin kuopukseni levitti (Finnairin sinivalkoiset) siivet ja lennähti omilleen. Siis kun tyyppi muuttaa ensimmäiseen omaan kotiinsa, on se koti sellaisen vaivaisen 3367 kilometrin päässä ja sijaitsee ”Helsingin eteläisimmässä kaupunginosassa” Espanjan Fuengirolassa eli tuttavallisemmin Fugessa. Tämä sapattikesäni onneksi mahdollisti sen, että pystyin tuosta vain ex-tempore singahtamaan poikani mukaan muuttoavuksi ja niinpä saimme kaksin käsin kantaa kaikkea pientä tarpeellista hänen ihastuttavaan pikkukotiinsa. Sinne humpsahti uuteen osoitteeseen tavaroita pleikkarista vaatteisiin ja tietty olin omaan laukkuuni tunkenut mukaan mm. turkinpippureita ja lumipantteri-salmiakkeja ”hätävaraksi koti-ikävää varten”, Fugessahan kun ei tietenkään ole tarjolla MITÄÄN suomalaista. On vain Bar Hima, Bar Duuni, Mummola, Suomi-kauppa, suomalainen kirjakauppa (ei Suomalainen, mutta suomalainen), Suomi-kortteli… Jollet ole Fugessa käynyt, niin kyllä – se tosiaankin on pikku-Suomi, jossa joka toinen taapertaja on suomalainen ja lonkeroakin myy lähes joka narikka. Ihan huikea kombo ulkomaille muuttavalle nuorelle: Espanjan suloisen lempeä lämpö yhdistettynä suomalaiseen kulttuuriin ja yhteisöön. Jätin lapseni siis siltä osin erityisen rauhallisin mielin asettautumaan uuteen elämäänsä. Sitä ennen kävimme varmastikin viisi kertaa ruokakaupoissa väijymässä hintatasoa ja ostamassa jääkaapin niin täyteen, että kuopus totesi olevan ”kovin kodikasta, kun jääkaappikin on yhtä täynnä kuin kotona oli”. Ostimme myös pari koristetyynyä, käsipyyhkeitä, maton, säilytysrasioita, uudet pussilakanat, maustepurkkeja… Kätevä minimuutto suoritettiin siis valmiiksi sisustettuun asuntoon ja sillä ajatuksella, että mitään nyt hankittuja säliä ei sitten aikanaan paluumuuton yhteydessä kanneta koto-Suomeen. Vaan mitäs, jos kuopus rakastuukin tulisesti aidosti paikalliseen Gabriellaan eikä palaakaan Suomeen? Jos saankin ihania, tummakiharaisia lapsenlapsia, joita muutan hoitamaan Espanjan auringon alle? Oih! Siinäpä sitten tämä mummeli suhaa väliä Helsinki-Fuengirola-Helsinki-Rovaniemi, kun toinen lapsi on napapiirillä ja toinen melkein Afrikan rannikolla.

Voin rehellisesti myöntää, että tyhjenevä pesä ottaa tositosi koville. Kun on tottunut jakamaan kommellukset ja kaaokset kahden rakkaan pikkuihmisen kanssa ja yhtäkkiä molemmat ovat aikuisia ja maailmalla, on olo ontto ja jotenkin tarpeeton. Sitä ostaa vahingossa kaupasta yhä perhekokoisia kanansuikalepaketteja ja sitten valmistuksen hetkellä yhtäaikaisesti naurattaa ja itkettää, kun tajuaa, että sitä kanapastaa vetää nyt sitten viikon, koska ruokailijat saman pöydän äärellä on käynyt niin vähiin. Ja kokeile itse jättää lapsesi vieraaseen maahan ypöyksin tietämättä milloin seuraavaksi näette. Jos teet sen ilman kyyneliä, olet varmasti kuollut. Jos tunnet minut, tiedät, että niitä kyyneliä suolsin kyllä niin, että lähes koko Los Bolichesin kaupunginosa lainehti. Pääseepä poikaseni nyt kyyneltulvan myötä suppailemalla rannalle, muutenhan tuota kävelymatkaa olisikin peräti 300 metriä ;D. Asunnolla on unelmasijainti aivan huikealla paikalla. Miten mun lapsistani tulikin noin fiksuja ja tarkkanäköisiä asunnon valitsemisen suhteen? Ehkä matkassa oli myös hitunen onnea, sillä asunto on oikeasti aivan ihana. Uusittu keittiö ja kylppäri eikä taatusti kosteusvaurioinen, sen verran altistunut olen, että olisin kyllä heti huomannut. Olen tosi onnellinen ja kiitollinen, että sain lähteä lapseni mukaan muuttomatkalle. On paljon levollisempi olo, kun on nähnyt kodin ja sen seudun, jolla lapsi seuraavan vuoden viettää. On helpompaa kuvitella poika tallustelemassa lähikauppaansa, kun on ne kadut ja kaupat omin silmin nähnyt ja mittaillut. Huikea seikkailu ja kokemus on toisella edessään eikä mua siksi itketä. Iloitsen, vaikka samalla onkin jäätävä ikävä ja olo välillä kuin junan alle jääneellä, henkisesti murjotulla ja fyysisesti rähjääntyneellä. Äidit. Aina me vetistellään, vaikka niillä lapsilla on kaikki aivan loistavasti. On uskallusta unelmoida ja toteuttaa, tavoitella ja tehdä. Silti tulee valtava tyhjiö elämään, kun ei enää rytmitä ruokailuja tai matkoja toisen elämään linkittäen. Ei voi ulko-oven avautuessa kysellä päivän kohokohtia tai fiiliksiä heti tuoreeltaan.

Oma suuntani on vielä vähän hakusessa. Osa omista unelmistani, kuten matkaoppaana toimiminen, taitaa olla jo tavoittamattomissa, mutta muutoin tavoitteeni ovat nyt selkeät ja tiedän, mitä työelämässä seuraavaksi haluan. Sitä ennen ja unelmatyötäni etsiessä suoritan nyt digimarkkinoinnin tutkintoa, jonka opinnot aloitin viikko sitten maanantaina. Aika hauskaa olla taas opiskelija!

Tänä iltana erityisesti keskityn tähän: älä heittäydy junan alle. Elämä jatkuu ja junat kulkevat. Ja lentokoneet, vaikka sitten kohti sitä Fuengirolaa taas.

Kohti uutta,

Marjo

muutosmama