Blogi

19. joulu, 2020

Jouluun on enää viisi yötä. Tämä joulu tulee olemaan kaikin puolin erilainen aiempiin verrattuna varmasti meidän jokaisen elämässä. On pidettävä etäisyyttä, muutettava perinteitä, osattava sopeutua ja sopeuttaa. On vaikeaa, kun haluaa halata ja tulla halatuksi. Vuosi on aika pitkä aika odottaa. Tämä joulu on pitkän poikkeusaikavuoden jälkeinen hengähdyspiste, joka on ollut kiintopisteeni viimeisien parin, kolmen kuukauden ajan. Kerrankin hartaasti odotan joulua ja kerrankin ymmärrän erään tuttavan liki viikoittaisten joululaskuripäivitysten virran Facebookissa. Joulu – mikä ihana tekosyy olla tekemättä yhtään mitään.

Omat Facebook-muistoni joulunalusviikoilta jo viimeisten kymmenen vuoden ajan toistavat samaa kaavaa: matkalla Ruotsiin, matkalla Ruotsista, Ruotsissa. Milloin on ollut firman pikkujouluja, milloin budjetin viimeisiä tarkennuksia. Monesti olen jo ajatellut, että eikö kukaan yritysmaailmassa halua tai voi olla se pullantuoksuinen äiti, joka hyvällä omallatunnolla ja kohtuullisella työtaakalla voisi juuri jouluviikolla rauhoittaa illat piparinpaistamiselle, joululahjojen käärimisille tai vaikka joulutunnelman luomiselle. Joka vuosi totean, että olen töissä paikassa, jossa juuri aina ennen joulua on ne kaikkein kiireisimmät hetket, pahimmat projektinsaumat tai muuten vaan suurmuutokset käynnissä. Siinä mielessä ei tämäkään vuosi ole edellisiä erilaisempi. Viimeinen hangouts-kokous ennen joulua taitaa olla 23.12. kello 15. Ehkä pitää sitä itsekkäästi aikaistaa, koska huomasin juuri, että kinkkukauppanikin sulkeutuu tuolloin jo kello 13. Joku sentään vetäytyy joulunviettoon. Ja tänä vuonna ei ole tarvinnut juurikaan matkustaa – kova on kyllä jo ikävä Ruotsiin, vaikkei ehkä juuri tällä perinteisellä matkustusviikollani joulun alla. Poikkeusvuosi tässäkin suhteessa.

Joulu tulee aivan varmasti ilman hössöttämistäkin. En ole itse koskaan lukeutunut niihin, jotka paniikinomaisesti joulua varten puunaavat jok’ikisen nurkan ja naulakonpäällisen, jotta koti kiiltäisi kuin obduktiosalin desinfioitu metallitiski ennen avaustoimenpidettä. Eihän minulla ole tarkoituksenani järjestää jouluista asuntonäyttöä eikä syödä jouluateriaa lattialta tarjoillen. Tuttavapiiriini ei kuulu ihmisiä, jotka arvioivat minua kuljettamalla etusormeaan taulunkehyksen ylälaitaa pitkin pölyjä etsien. En ylipäätään halua kotiini ihmisiä, joille pitäisi esittää, esiintyä tai olla muuta kuin oma itseni. Siksi myös kotini saa olla näköiseni. Tänä vuonna ei ovet koronatilanteesta johtuen muutenkaan avaudu senkään vertaa perheen ulkopuolisille, joten jollen siivoa itseäni tai kotiani varten, ketä sitten? Minusta täällä on jo perussiistiä ja kotoisaa ja esimerkiksi saunaa käytän aivan samalla tavalla, oli se sitten kuurattu jouluksi tai ihan vaan jonain muuna päivänä kuin jouluviikolla. Kuinka ihanan armeliasta, kun ei aseta itselleen paineita. Kukaan muuhan ei sitä puolestamme tee.

Keittiön ikkunaani komistaa yhä kovin syksyinen, jopa loppukesäinen kappa, taitaa olla Vallilan Esplanadi-kuosia. Monena vuonna olen kyllä silittänyt ja vaihtanut jouluverhot, vaikka heti tapaninpäivänä olenkin ne jo halunnut vaihtaa takaisin vanhoihin. Joulukuusi – olkoonkin, että allergiani takia tekosellainen – on perinteisesti kätköstään esille kaivettu vasta joulunaatonaattona ja koristeltu yhteistuumissa lasteni kanssa joululauluja kuunnellen. Nyt lasteni ollessa jo aikuisia en missään nimessä pitäisi kuusta esillä yli uudenvuoden. Ennen siihen kaikkeen liittyi tunnelmaa, pienten ihmisten vilpitöntä iloitsemista kiiltävistä kuusenpalloista ja tuikkivista valoista, mutta nyt mielestäni paras mahdollinen joulukuusi on oma pihakuusi kotipihassa tai mökkirannassa. Olen tainnut saada tarpeekseni kaiken maailman tingeltangeleista ja koristeluista – niin itseni kuin kuusen. Mitä, jos olemmekin molemmat parhaimmillamme paljaina, luonnontilassa olevina? Jos se tuntuu itselle hyvältä ratkaisulta, pitääkö tuntea epäonnistumista tai verrata naapurin jouluvaloövereihin? Kuka sen määrittelee minkä näköinen tai tuoksuinen joulun kuuluisi olla?

Minulle joulu merkitsee rauhoittumisen juhlaa. Niin röyhkeää pomoa ei minullakaan vielä ole ollut, että soittelisi tikusta asiaa jouluaattona. Joulu on minun omaa aikaani läheisteni seurassa. Se on käytännössä tarkoittanut, että viimeisten 21 joulun aikana olen 19 kertaa viettänyt sen yhdessä molempien lasteni kanssa. Muistaakseni vuonna 2009 eli avioeroani seuranneena vuonna lapset viettivät joulun isänsä kanssa. Silloin olin kyllä vähän eksyksissä. Viime jouluna kuopukseni vietti joulua palmujen alla asuessaan vielä Espanjassa (koska työ). Tänä vuonna esikoiseni viettää joulua omalla kotiseudullaan reilun 500 kilometrin päässä (koska työ). Hyvä muistutus, että kaikilla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa itse omiin lomapäiviinsä ja pitää muhevaa kolmen viikon joululomaa (vaikka Facebook-ystäväjoukkoni selkeästi keskivertotyöläistä onnekkaampaa porukkaa onkin). Minä iloitsen kolmesta peräkkäisestä vapaasta, se on luksusta tyypille, joka ei 13 kuukauteen ole pitänyt viikonloppuja lukuun ottamatta kuin yhden vapaapäivän. Siksi aionkin vähäisten vapaitteni aikana keskittyä itseeni. En Tolupulloon, en lattiavahaan enkä todellakaan minkäänlaiseen raastinrautaan. Olen tilannut joulukinkun ja pienyrittäjältä joululaatikot ja sienisalaatit, ostanut joululahjat verkkokaupoista jo loka-marraskuussa. Joulukortit askartelin, kun illat olivat vielä valoisia ja joulutarroina piti käyttää viimevuotisia, kun uutta valikoimaa ei vielä kauppojen hyllyillä ollut. Yöpöytäni päällä on jo pinossa jouluksi valitsemani kirjat ja suklaavarastot on täydennetty. Säästän omaa aikaani ja jaksamistani siihen, että osaan pysähtyä iloitsemaan pienistä hetkistä. Joulu tulee ihan varmasti, vaikka kodissa desinfiointiaineen sijaan tuoksuukin valmistaikinasta kyhätty joulutorttu ja ikkunoista puuttuvat tonttukuvat. Otan kiitollisena vastaan tämän joulun ihan sellaisena kuin mitä siitä muodostuu. Onneksi yhteyksiä voi sinne matkojenkin päähän pitää ja joulupäivän iltana lennämme ”yhdessä” tyttäreni kanssa Finnairin virtuaalilennolla Helsingistä Rovaniemelle. Molemmilla on jo Finnairin omat mustikkamehut hankittuna, koska sitä kuulemma matkallamme ykkösluokassa tarjotaan. Taitaa matkaseuraksemme saapua myös itse joulupukki, tule sinäkin mukaan! Lennon voit ostaa Finnairin sivuilta ja lippuhinnan (10 €) tuotto menee Unicefin tukemiseen. Pienistä ilon hetkistä koostuu arjen ja joulun onni. Kunpa sen aina muistaisi.

Joulu ei ole suorittamista, ei itsensä uuvuksiin ajamista. Joulu on tunnetila sydämessä ja läheiset ympärillä omannäköistä joulua viettämässä. Ja maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto.

Suloista ja itselleen armeliasta joulunaikaa toivottaen,

Marjo

24. loka, 2020

Koronan toinen aalto on käsillä ja lomamatkat ovat jääneet täysin haaveilun ja vanhan muistelemisen tasolle. Olen perinteisesti ainakin kerran vuodessa karannut etelän auringon alle ilman työpuhelinta, mukanani vain vino pino hyytävän hyviä dekkareita ja korkkaamattomia kaunokirjoja, mutta tänä vuonna pakeneminen pelipaikoilta rantahiekan tunnelmiin tuntuu astetta haasteellisemmalta. En ehdi lomailla eikä lomamatka koronakärvistelyssä kaukomailla tunnu sekään oikealta. Ulkona sataa kaatamalla vettä ja valo on vähissä, sunnuntaisen kellonkääntelemisien jälkeen entistäkin enemmän. Sitä paremmalla syyllä on siis hyvä hujauttaa ajatukset menneisiin matkoihin ja suosikkimatkakohteisiin, jotka pysyvät toivottavasti tallella ja pystyssä tulevia matkoja odotellessa. Haaveillaan tulevasta, kyllä ne iloiset ajat vielä jossain määrin palaavat.  Kukapa olisi uskonut, että kaltaiseni lentopelkoinen voi ikävöidä Finnairin ”Tervetuloa koneeseen” -taustamusiikkia?

A – Amsterdam, jossa olen käynyt useampia kertoja sekä työn että huvin puolesta. Ihana kaupunki, joka tuntuu sekä turvalliselta ja yllättävän tutulta: siellä on helppo liikkua, ympäristö on pääsääntöisesti kaunista ja siistiä ja tekemistä ja touhuttavaa löytyy seksimuseosta coffee shopeihin ja monipuolisesta taidetarjonnasta jokiristeilyihin. Kannattaa ehdottomasti vuokrata polkupyörä ja käydä myös oluttehtaalla (en toki suosittele samalle päivälle toteutettavaksi 😉). Amsterdamissa on paljon huikeita vaateliikkeitä, joita en ole muualla nähnyt.

B – Brasilia, jonka yltiösuuri fani olen. Rakastan brasilialaista kulttuuria, ihmisten itsevarmuutta, kauniita rantoja ja huikeita maisemia. Rakastan rantaelämää, jalkapalloa, sambaa ja erityisesti Bahian aluetta. Olen saanut käydä Ipaneman hippimarkkinoilla, pudota Rio de Janeiron kasvitieteellisen puutarhan lummealtaaseen ja syödä jäätelöä Corcovadolla Kristuspatsaan juurella. São Paulossa olen asunut lähiössä ja kulkenut paikallisbussilla, ostanut sokeriruokoviinaa lähimarketista ja viettänyt aitoa BBQ-juhlaa takapihalla. Olen myös lukenut suomalaisia lehtiä ja moikannut joulupukkia hänen kesämökillään Penedossa, unelmoinut tulevaisuudesta lambadan kotiseudulla Porto Segurossa ja käynyt Ayrton Sennan erittäin vaatimattomalla haudalla.  Monien ystävieni kautta on Brasilia yhä yksi suosikkimaistani, jonne haaveilen vielä pääseväni uudestaan – siellä viettämäni kuukausi oli vasta pintaraapaisua.

C – Copenhagen, Kööpenhamina. Ehdoton lempikohteeni Euroopassa. Kööpenhaminassa olen onnekkaasti saanut käydä pitkälti toistakymmentä kertaa ja aina on Köpis yhtä ihana. Kun työskentelee seitsemän vuotta yrityksessä, jonne lentää aina Kööpenhaminan kautta, on joukkoon mahtunut paljon yöpymisiä ja omia vapaapäiviä Merenneitopatsasta tai oluttehdasta ihmetellen. Strögetin kävelykadun varrelta löytyy yhä kauppoja, jotka eivät ole vielä Suomeen jalkautuneet. Tivolissa käyn aina, kun mahdollista ja parhaimmillaan se onkin juuri joulumarkkinoiden aikaan, kun tuhannet tunnelmavalot tuovat iloa ja valoa pimeään ajanjaksoon ja kun paahdetut kastanjakojut huumaavat tuoksullaan. Tämä on kaupunki, jossa voisin hyvinkin asua.

D – Dominikaaninen tasavalta. En ole päässyt koskaan käymään, mutta kohde on nk. bucket -listallani. Mielikuvissani hohtaa vitivalkoinen hiekka, turkoosi meri ja karibialainen elämänilo. Merengue soi rantabaarissa ja ehkäpä heittäytyisin hurjaksi ja polttelisin tuhtia sikaria siemaillessani paikallista rommia ja hypistellessäni uutta meripihkakoruani. Jatkan unelmointiani.

E – Espanja. Espanja toimii aina ja on yliedustettuna tälläkin suosikkimatkakohdelistallani. Espanja on sielunmaisemani ja olen varmasti edellisessä elämässä ollut espanjatar, sen verran tulta ja tappuraa virtaa suonissani. Rakastan jalkapalloa, punaista väriä, tapaksia, espanjalaista punaviiniä, kieltä, Serranon perhettä ja -kinkkua… Missäpä siis olet, juancarlokseni? Olen niiiiin valmis muuttamaan Espanjaan ja aika liki tuo mahdollisuus jo viime vuonna tulikin, kun minut valittiin matkaoppaaksi nimenomaan Espanja-tiimiin. Merkkejä ilmassa vai sattumaa? Se jää nähtäväksi.

F – Fuengirola. Tämä suomalaisten miehittämä kaupunki Espanjan Aurinkorannikolla oli pitkään sellainen, jonka ajattelin jättää väliin. Sitten kuopukseni muutti sinne asumaan ja kaupunki muuttui tärkeäksi ja melko tutuksikin, kun ennätin kuopuksen välivuoden aikana käydä siellä pariin kertaan viikon pätkän. Ajatuksissa oli joka toinen kuukausi käydä tankkaamassa aurinkoenergiaa ja lapseni jääkaappia, mutta sitten tuli korona-aika. Poika on nyt jo Fugesta poistunut, mutta yhä jäi kytemään kaipuu käydä kohteen loputkin nurkat koluamassa…

G – Guangzhou, Kiina. Huikea kokemus isolle, vaalealle amazoni-naiselle on seikkailla itsekseen pikkuihmisten joukossa. Olipa muuten valtaisa määrä ihmisiä, pilvenpiirtäjiä, markkinatoreja ja neonvaloja! Olin Kantonissa messumatkalla huonekaluja ja kodin sisustusta ostelemassa, mutta suurimmat löytöni taisin silti tehdä vapaa-ajallani paikallisilla tavaramarkkinoilla, josta ostin kassikaupalla sukkia, kenkiä ja koruja – aurinkolaseja unohtamatta. Ostoskassini olivat sen verran epämääräisen näköisiä, että paikallispoliisikin kiinnostui niiden sisällöstä. Ilmeni, että samana vuonna myöhemmin järjestettävien olympialaisten soihtukulkueharjoitus oli juuri käynnissä ja poliisit epäilivät, että minulla olisi kassissani esimerkiksi kananmunia, joilla aiheuttaa sekasortoa kulkueen aikana. Reilun viikon aikana en muuten kertaakaan saanut kiinalaista ruokaa! Messualueilla oli kiinalaista tarjolla vain näytteilleasettajien puolella (jonne länsimaalaiset eivät päässeet) ja me messuvieraat söimme milloin Pizza Hutin sliceja ja milloin wieninleikkeitä.

H – Helsinki on aina minussa, asuinpa missä tahansa. Olen isäni (ja omien lasteni) tavoin syntynyt Kätilöopistolla Helsingissä ja koen, että minussa on aina ripaus stadilaisuutta, vaikka viimeiset 12 vuotta olenkin toisaalla asunut. Tai olihan minulla montakin vuotta kakkosasunto Helsingissä, ensin Oulunkylässä ja sitten Käpylässä – niillä ikiomilla lapsuuden ja nuoruuden hoodeillani. Helsingissä olen asunut myös Pukinmäessä ja Suutarilassa ja pätkän Töölössä, mutta varsinaista pysyvää asumista stadissa en ole kovinkaan kaivannut. You never know, suku ja läheisimmät kaverit ovat kuitenkin yhä kehä kolmosen sisäpuolella.

I – Irlanti. Olisin valinnut Islannin, joka on yksi ”must-see” – kohteistani, mutta koska en ole sinne vielä ennättänyt, on valintani tässä kohtaa Irlanti. Irlannissa tumma olut vaahtoaa ja rivitanssit rulettavat ja apilanlehtisymbolin voi löytää melkeinpä mistä tahansa koruista keksinmuotoihin. Irlannissa murre on vaikeaa ymmärrettäväksi ja passi on kiltisti kaivettava rajatarkastuksessa esille. Ehdottomasti vierailun arvoinen kohde, jonne mieluusti menisin uudestaan!

J – Japani on yksi bucket-listallani olevista maista, joissa ehdottomasti haluaisin joskus käydä. Minua kiehtoisi ylittää itseni ja kohdata maanjäristyspelkoni. Japanissa kuulemma hotelliin kirjautuessa käydään aina läpi maanjäristysharjoitukset eli miten toimia, jos tilanne iskee päälle. Olen vasta aikuisiällä ihastunut sushiin ja ruoan esteettisyys ja laatu ovat käsittääkseni japanilaisen keittiön vahvuuksia. Haluaisin osallistua hanami -juhlaan kirsikankukinnan aikaan ja käydä japanilaisessa rockkonsertissa, juoda sakea ja kauhistella sumopainia. Milloin lähdetään?

K – Kreeta. Katos Stalos, Elounda, Elafonisi, Hania, Rethymnon… Minua selkeästi viehättää hieman karut ja kuivat saaret, joten Kreetan valikoituminen suosikkikohteisiini ei ole yllätys ainakaan itselleni. Kreetalla on takuuvarmaa auringonpaistetta, aivan huippulaatuista ja minun makuuni olevaa ruokaa ja sopivan väljää kulkea ja kokea uutta. Kreetalla olen käynyt ehkä viisi, kuusi kertaa ja vaikka kaipaan uusia, ennenkokemattomia kohteita, huomaan aina palaavani Kreetalle. Olen jo melko hyvin saarta seikkaillut ristiin rastiin ja yhä on paljon kokematta. Kun korona aikanaan helpottaa, on Kreeta todennäköisesti ensimmäinen ”uuden aikakauden” kohteeni.

L – Lanzarote on suosikkisaareni Kanariansaarista. Siinä yhdistyy karu kuivuus ja tuliperäisyys – liekö oma luonteenpiirteeni, joka matkakohteissakin viehättää. Lanzarotelle on helppo mennä ja sieltä käsin voi tehdä kätevästi saarihyppelyjä. Itse hyppäsin myrskyisälle merelle ja matkustin lähisaarelle Fuerteventuralle, jossa vietin itsekseni vauhdikkaan päivän. Onneksi älysin kotimatkalle hakeutua ajoissa, sillä tunti lähtöni jälkeen myrsky yltyi niin kovaksi, että päivän loput laivavuorot peruttiin. Oli se merenkäynti sellaista menoa, että ostoskassini pyörivät pitkin kantta ja pari pikkumustelmaa tuli, kun itsekin keinahtelin kaiteita vasten. Loppumatka oli ihan vaan pakko istua paikoillaan, mutta onneksi merenkäynti on sellainen, jota minä en pelkää enkä tule edes huonovointiseksi. Meri on mun elementtini, sitä rakastan, kunnioitan ja ihailen sen kaikissa olomuodoissa.

M – Mallorca. Espanjafanina luonnollinen valinta, mutta suosikkikohteeni myös, koska Mallorcaan liittyy ihania muistoja lasteni ensimmäisestä etelänlomasta ja ajasta, jolloin koko perheemme oli vielä kasassa ja onnellinen. Mallorca on upean luonnon, loistavien kulttuuri- ja kaupunkielämysten ja hienojen shoppailumahdollisuuksien täyteinen kohde, jossa valkoisina hohtavia hiekkarantoja on tarjolla kilometrikaupalla ja jossa elämä ja puhe soljuu iloisena. Mallorcalla olen käynyt viisi kertaa ja toivon, että vähintään viisi reissua on vielä edessä. Voisikohan täältä löytää onnellisen arjen vähintäänkin eläkkeelle jäädessäni? Kyllä voisin helposti nähdä itseni onnellisena saarelaisena.

N – New York. Elämäni ensimmäinen jenkkireissu suuntautui Isoon Omenaan työmatkan merkeissä. Nycissä kaikki on suurta ja korkeanpaikankammoiselle oli aika tukalaa olla hotellihuoneessa 38. kerroksessa. Lisämaustetta jännitykseen toivat hissit, joihin oleskeluviikkoni aikana juuttui useampikin ihminen, ja joita pahimmillaan jouduin odottamaan yli 15 minuuttia. Kauhean kätevää sopia treffit hotellin ala-aulaan tiettyyn aikaan, kun sai varata matka-aikaa heittämällä oikuttelevan hissin takia. Taisinpa jonkun kerran iltapuvussani kulkeutua alas jopa huoltohissillä, se vasta jännittävää olikin. Ostosretkilläni meinasi karata tilannetaju käsistä, kun merkkivaatteiden, aurinkolasien ja kenkien hintataso oli ehkä 20 % Suomen vastaavasta. Aika isot pinot tuli lapsillekin niitä vaatteita hamstrattua. Osa saattaa yhä löytyä hintalapun kera kaapin perältä. Century 21st oli suosikkikauppani ja murheellisena juurikin tänään jostain luin, että ketju olisi lakkauttamisuhan alla.

O – Oulu on yksi sielunmaisemistani ja puhuttanut minua aina. Vierailuja Oulussa on takanani varmasti reilut parikymmentä (ja siksi en ymmärrä miten Suomessa voi olla ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyneet Oulussa!) ja Oulu on nykyisellään myös toinen kotikaupunkini, jossa olen nyt jo vuoden ajan asunut aivan keskustassa ja myös työpaikkani välittömässä läheisyydessä. Oulussa parasta on luonto: Nallikari on ehdoton ykköspaikkani ja huomaan hakeutuvani tämän Rivieraksikin kutsutun rannan äärelle jopa useamman kerran viikossa. Huikeita auringonlaskuja, kilometrikaupalla hiekkaa, raikas merituuli, joka syksyisin yltyy jopa hirmumyrskylukemiin vastapäisen Hailuodon edustalla. Oulussa on ystävällisiä ihmisiä, upeita rakennuksia ja helppoa ja turvallista. Rakastan, suosittelen, viihdyn!

P – Portugali. Kaunista ja kaihoisaa, monien muistojen matkoja erilaisissa kokoonpanoissa. Portugalissa olen vieraillut mm. Algarven Albufeirassa, Farossa, Cabo de São Vicentessa eli Maailmanlopussa, Portimãossa ja myös ihanilla Azoreilla ja haaveissani olisi vielä joskus ennättää myös Lissaboniin asti.

Q – Q eli kuu on kohde, josta on kiva unelmoida. Se on minulle silti aina saavuttamaton kohde, sillä ahtaanpaikankammoisena en ikinä voisi tunkeutua kapseliin tai alukseen, joka minut perille veisi. Uskon kuitenkin, että viimeistään lapsenlapseni voivat halutessaan lähteä kesälomamatkalle kuuhun ja se on aika vinkeä ajatus kyllä.

R – Rooma, jossa olen käynyt kai viisi kertaa. Tiedäthän, että kun heittää lantin Fontana di Treville, pääsee palaamaan Roomaan 😉. Olen luonnollisestikin käynyt myös Colosseumilla, Forum Romanumissa, Vittoria Emanuele II -muistomerkillä, Espanjalaisilla portailla lepuuttanut kävelystä katkeavia jalkojani ja vetistellyt Vatikaanissa. Rooma on aivan ihana kaupunki, helppokulkuinen ja lentokentältä kätevästi junamatkan päässä. Tänne palaan vielä, sillä taas se lantti lensi viime käynnilläkin suihkulähteeseen.

S – Spinalongan nostan esiin kreetalaisista suosikkikohteistani. Se on huikea, asumaton kalliosaari, jossa sijaitsee venetsialaisaikainen 1500-luvulla rakennettu linnoitus. Mantereen puolelta Plakasta venematka saarelle kestää vain kymmenisen minuuttia ja kohde onkin hyvin suosittu, Kreetan arkeologista kohteista toisena heti Knossoksen jälkeen. Minun Spinalonga-innostukseni sai alkunsa luettuani Victoria Hislopin kirjan ”Saari”. Saaren tapahtumat sijoittuvat Spinalongalle aikana, jolloin saari toimi leprapotilaiden karkoituspaikkana. Saaresta on tehty myös aivan huikea TV-sarja To Nisi, jonka jaksoja löytää vielä ainakin YouTubesta. Ehdoton Saari-fanin käyntikohde, oli aivan huikeaa, miten kirjan tapahtumat heräsivät henkiin saaren raunioita ja linnoitusta tutkiessa. Ja se kirja: iso suositus sillekin. Toimiessani Adlibriksen toimitusjohtajana oli tämä kirja painettu lempikirjana käyntikorttiini!

T – Tukholma. Kävin Tukholmassa ensimmäisen kerran vuonna 1981. Teininä oli Helsingistä helppo piipahtaa Tukholmassa kaverien kanssa risteillen ja monesti on sinisen enkelin voimin hilauduttu pitkin Drottninggatania ja Galleriaa hamstraamassa Suomesta saamattomia vaatemerkkejä ja kookospalloja. Omat lapset ovat pienestä saakka olleet Tukholmassa keskimäärin kaksi kertaa vuodessa ja lopulta minut imaisi mukanaan työpaikka ja sitten toinenkin, joiden pääkonttori oli Tukholmassa. Parhaimmillaan vietin Tukholmassa jopa 10 päivää kuukaudessa. Ja arvaatkos missä nykyisen työantajani pääkonttori on? 😊

U – Uusikaupunki on upea kaupunki meren äärellä ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Siellä on hauska ruutukaavamainen keskusta ja aivan mahtava leirintäalue Ihala upean maisemareitin päässä keskustan ulkopuolella. Nuoruudessani pelasin koripalloa ja jostain syystä suosikkijoukkueeni olivat HNMKY ja Uudenkaupungin Urheilijat (UU), joka nykyisin kyllä taitaa toimia nimellä Korihait.

V – Varsova. Aiemman työpaikkani pomo istui Varsovan konttorilla, joten siltä osin olen Puolankin valloittanut ja käynyt Varsovassa useampaankin otteeseen. Kaunis kaupunki, jossa erityisesti vanhakaupunki on kiehtova kävelykohde ja ruoka on hyvää – joskin eräs työkavereistani sai liki hengen vaatineen vatsatulehduksen/ruokamyrkytyksen erään Varsovan reissumme seurauksena. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

X – ei kyllä millään irtoa, sorry!

Y – Ylöjärvi. Muutin Ylöjärvelle avioeron jälkeisissä höyryissäni kesällä 2009. Tiedän, että moni löi lanttinsa pikaisen stadiin paluumuuttoni puolesta, mutta näinpä yhä 11 vuoden jälkeenkin on minulla yhä talo ja verotustiedot Ylöjärvellä. Ylöjärvi on sopivan pieni ja silti kattavan suuri kaupunki, jossa on helppo tutustua ihmisiin ja tuntea itsensä osaksi yhteisöä. Tunnen itseni yhä ylöjärveläiseksi ja jos taloni täältä joskus myyn, ostan tilalle mökin – ehdottomasti Ylöjärveltä.

Z – Zimbabwe on kohde, jossa voisi olla mielenkiintoista vierailla. Menisin ehdottomasti katsomaan Victorian putouksia ja lusikoisin maissipuuroa safarilla, seuraisin jalkapallo-ottelua ja tutustuisin sormipianon soittamiseen. En ole koskaan Afrikassa käynyt, joten voisi olla ajatuksia herättävä kokemus.

Å – Åland, Ahvenanmaa. Tämä merellinen, huikeiden maisemien ja ihastuttavan kulttuurin kohde on melkein kuin ulkomailla olisi. Olen käynyt Ahvenanmaalla noin 25-30 kertaa ja yksi salaisista haaveistani on aina ollut viettää siellä vähintään vuosi yhtäjaksoisesti. Mieluusti mökkiytyisin karuun ja kylmän eristämään ulkosaaristoon, mutta kaikki muukin kävisi kyllä. Rakkauteni Ahvenanmaata kohtaa syttyi vuonna 1990, kun ensi kertaa kävin saarella Matka-Kivan matkanjohtajan/oppaan roolissa. Kuuluisat ”viimeiset” sanat: jos keksisin millä elättäisin itseni Ahvenanmaalla, muuttaisin!

Ä – Ähtärissä on aina ihanaa käydä samalla, kun piipahtaa Veljekset Keskisellä. Viimeksi tein niin keväällä 2019, jolloin yövyin Onnentähti -hotellissa, shoppailin 8 tuntia Keskisellä ja kävin seuraavana päivänä Ähtäri Zoossa ja tietysti Pandatalossa moikkaamassa Lumia ja Pyryä. Taisinpa jonkun reilun pari tuntia katsella, kun kaverukset (silloin vielä eri aitauksissaan) rouskuttelivat kaikessa rauhassa bambua ja köllöttelivät vailla murheita maailman menosta.  Lähtiessäni ostin tuotepuodista Panda-suklaata (ei siis Pandan) ja kotona huomasin, että sehän oli ylöjärveläisen Suojärven Suklaatilan tuote eli palautui sitten takaisin Ylöjärvelle nautittavaksi.

Ö – Öölanti on (useimmiten) upean sään saari, jossa on kaunista luontoa ja runsaasti lampaita, kuninkaallisen perheen kesäpalatsi Solliden ja satoja tuulimyllyjä. Minä en ole muistaakseni täällä vielä käynytkään, joten olisiko jo korkea aika – erityisesti, kun fanitan Ruotsin kuninkaallisia?

Nyt olen matkannut ympäri maailmaa aakkosten seurassa eikä se rehellisesti sanottuna matkakuumettani ainakaan helpottanut. Haaveenani oli viettää maaliskuisia 50-vuotisjuhliani Malediiveilla ja nyt jännittää ehdinkö sinne joko ennen kuin vietän kuusikymppisiäni tai ennen kuin koko saariryhmä uppoaa? Miten sinä olet pärjäillyt ilman matkustamista? Mistä haaveilet tai mikä on jo ehkä varaamasi seuraava matkakohde? Ja mikä on kaikkien aikojen suosikkipaikkasi?

Haaveileminen on halpaa, sillä mennään parempia aikoja odotellessa!

Marjo

7. heinä, 2020

Joskus tulee elämässä eteen sellaisia solmukohtia, jossa sanat ovat vähissä. Vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin, ei vaan saa ammennetuksi ulos mitään järkevää. Mulla taitaa olla nyt sellainen kausi, joku ikäkriisi tai mitä lie. Sori siis tämä syvä hiljaisuus blogirintamalla.

Olen elänyt ihan outoa aikaa viimeiset 18 kk. Ensin loppuunpaloin työssä, jossa kirjaimellisesti vuodatin verta ja kyyneleitä ja voin todella huonosti niin henkisesti kuin fyysisesti. Sitä, kytikö paha olo jo pinnan alla valmiina, en ole vieläkään ratkaissut. Ehkä. Ehkä viittäkymppiä lähestyessä muutenkin mieleen pulpahtaa kaikenlaista sakkaa, joka sumentaa näkyvyyttä kuin pohjamudissa käsipohjaa kyntävä pikkulapsi. Ehkä oman vanhemman kuolema ja siihen liittyvät tunteet tuovat pintaan myös miljoona muuta tunnetta ja tapahtumaa, joiden kytköstä toisiinsa tai omaan elämäänsä ei heti ymmärrä. Sitä yrittää kipuilla elämänsä 3d-palapelin kanssa, vaikka jok’ikinen tuosta 13200 palan paloista on melkein identtisiä keskenään. Ei näistä voi tulla kokonaista, ei ainakaan ihan hetkeen tai ilman jonkun kärsivällisemmän ihmisen apua! Asioiden pohtiminen ja kuvitteellisen palapelin kokoaminen menee välillä niin syvälle tunteisiin, että se tunkeutuu myös uniin, joissa yöstä toiseen keskustelen mm. ex-miehen, vanhan naapurin, suosikkipomoni tai nuoruuden ihastukseni kanssa. Viime yönä oli taas ruuhkaa terassillani, kun uudenvuodenjuhlijat paukuttivat rakettejaan. Yksi juhlijoista oli alasti ja pelkäsin jotain mustasukkaisuuskohtausta, jos nakuilijan vaimo näkee tilanteen. Samalla vartioin, ettei erään juhlijan pikkulapsi putoa terassikaiteeni yli. Keskustelin myös kuvitteellisen kollegan Pöyhösen kanssa Finnetin liikennesopimuksista ja yritin saada kiskottua ikkunaani kiinni, kun alkoi sataa kaatamalla. Terassillani oli kuitenkin niin paljon porukkaa, ettei ikkuna mahtunut kiinni ja mietin unessani, olenko ylipäätään epäkohtelias, jos vetäydyn omiin oloihini ja häädän vieraat pois pihaltani. Miten alaston pärjää hangessa ja pysyykö pikkulapsi varmasti turvassa, jos minä en kaikkea sitä valvo? Tällaisten unien näkeminen on kyllä niin outoa ja tavallaan uuvuttavaakin, ettei tosielämässä jaksaisi paikoitellen enää keskustella yhtään ruokalistavalintoja syvällisempiä. En edes yritä tulkita uniani, mutta joku selkeä toisto niissä on. Ehkä haluaisin välillä keskittyä vain itseeni enkä parantaa koko maailmaa? Todennäköisesti sinäkin olet jo unissani vieraillut, sen verran ollut ryysistä ja porukkaa  tullut viime aikoina siellä tavattua. Huh.

Onneksi olen aina ollut hullunrohkea ja uskallan tehdä ratkaisuja, joita lähipiirikin seuraa välillä henkeään pidätellen. Elin pääosan viime vuodesta omannäköistäni vapaaherrattaren elämää, joka koostui aktiivisesta seuraelämästä ja lukuisista taidenäyttelyistä, konserteista ja kaveritapaamisista. Tuli syksy, rahat loppuivat ja oli muutenkin taas aika palata ruotuun, aamuherätyksiin ja aikuisuuteen. Aloin kuitenkin ensin täysipäiväiseksi opiskelijaksi, joka oli aivan hurjan hauskaa puuhaa. Sillä ei kuitenkaan laskuja makseta, joten samalla katsastin työpaikkatarjontaa. Hain (ja pääsin) unelmieni ammattiin matkaoppaaksi ja sijoitusarpajaisissa päädyin sattumalta Espanja-tiimiin. Kaikki minut tuntevat tietävät, että rakastan Espanjaa: sen kulttuuria, kieltä, jalkapalloa, tapaksia, juancarloksia ja aurinkoa – ihan kaikkea. Mutta isäni kuoli, taloni oli yhä myymättä – ei siis kovin hyvä ajatus lähteä puoleksi vuodeksi maailmalle 700 euron kuukausipalkalla, kun asiat kotimaassa olivat pahasti keskeneräisiä. Hain ja pääsin töihin rekrytointialan yritykseen. Viime hetkillä torppasin suunnitelmani ja päädyinkin aivan toisaalle. Muutin Ouluun ja ryhdyin retkimamaksi. Päätöksen myötä tuli hetkeksi rauha myös uniin.

Sitten iski korona. Se tuli jostakin takavasemmalta ja laittoi kaiken uusiksi. Pelästyin, vetäydyin omaan poterooni ja laitoin kaikki työntekijänikin omiin poteroihinsa. Yhtäkkiä kohtaamisia ei oikeassa elämässä enää ollut, unimaailmassani ryysis jatkui yhä. Ei taidenäyttelyitä, ei ystävien tapaamisia, ei konsertteja. Kaupassa piti käydä vain tarpeeseen ja Prisman käytävillä kaikui kuulutus, jossa pyydettiin viettämään kaupassa vain tarpeellinen aika. Ei siis satunnaisia kohtaamisia hyllyjen välissä, ei keskusteluja randomien kanssa kirpputorin parkkipaikalla tai Hollihaan hevosmaalauksilla. Työkaveritkin etänä, joten sanat säästyivät. Niiden kanssa taitaa olla sama kuin rakkauden osalta: mitä enemmän käytät, sitä enemmän se kasvaa. Tuli hiljaista. Yksinäisyys iski. Kaiho tarttua toisen käteen, painautua kainaloon ja kuulla, että kaikki järjestyy kyllä, tämä korona, elämä, unimaailma, rakkaus, tyhjyydentunne, ne konsertitkin. Mutta eipä juancarlosit tai oulun urhot minua kotoa löydä ja kun on sanat vähissä, ei tarvitse edes etsiä kanavaa niitä eteenpäin tuutattavaksi. Jossain välissä tajusin, että taas kerran olin kuitenkin tehnyt oikean ratkaisun. Ura rekrykonsulttina olisi varmasti tukehtunut mahdottomuuteen jo koronakaaoksen ensi metreillä ja opaselämä ilman turisteja olisi sekin saattanut olla aika erikoista. Ei siis hassummat hetket olla etänä verkkokauppiaan roolissa, vaikka se yksinäiseltä tuntuikin.

Mulla on ihan selkeästi joku viidenkympin kriisi koronakärvistelyn lisäksi. Sanat ovat vähissä ja yksinäisyyskin yllätti. Ottaisin tilalle mieluusti vaikkapa yhden viidenkympin villityksen, kiitos. Se kuulostaa iloisemmalta ja tapahtumarikkaammalta. Nyt toki saan olla villi ja vapaa, mutta en enää osaakaan. Mitä ihmettä, tätäkö on viisikymppisyys (sillä se juhlapäivä sitten lopulta livahti ohi. En ole enää viisikymppistä lähestyvä, vaan laukalla tuon välipisteen jo ohittanut).

Sanat ovat vähissä ja unissani on ryysistä, mutta elämääni mahtuu kyllä yhä uusia ihmisiä. Iso, lämmin ja karhea käsi on plussaa. Tervetuloa kylään livenä tai unimaailmassani.

14. touko, 2020

Korona-aikakautta taitaa olla takana nyt noin yhdeksän viikkoa ja kyllä totisesti jo alkaa erikoisaika tuntua vyötäröllä ja korvien välisellä kovalevyllä. Kaikkien aikojen kevääksi odottamani aika muuttui aivan hetkessä oudoksi pötköksi yhteen liimautuneita, epämääräisiä päiviä, jotka lipuvat ohi jonkinlaisessa hämärässä humutilassa kauhealla, nopeutetulla vauhdilla. Olen kovasti ihmetellyt ihmisiä, joilla on yhtäkkiä aikaa tehdä kaikenlaista ylimääräistä ja jotka ihastelevat suureen ääneen sitä, miten vapaa-aikaa on nyt niin paljon verrattuna aikaan ennen koronaa. Hmmm, siis mitä ihmeen ylimääräistä aikaa? Kun on aiemminkin työmatka ollut sen puolisen kilometriä ja töitä on onnekseni riittänyt nyt vähintäänkin yhtä paljon kuin ennen, en ole kokenut saaneeni yhtä ainoaa lisätuntia vuorokauteeni. Samat työt, samat tiskit, samat tunnit vuorokaudessa. Koira pitää ulkoiluttaa ja kaupassakin olen taas itse käynyt. Luppoajat loikoilen ihan samalla lailla sohvalla katsoen ohjelmaa, jonka päätyttyä en osaisi sitä nimeltä, saati sisällöltään yksilöidä tai lukien kirjaa. Lukemiseen en vain koskaan kyllästy enkä suostu miettimään kuinka paljon aikaani siihen käytän. Ehkä olen jo aiemmassa normielämässäni ollut niin onnekas, että olen niitä vapaahetkiä itselleni saanut, mutta tältä osin ei mikään ole nyt muuttunut. Herään, huhkin ja haaveilen. Vältän toki kohtaamisia: ystäviä, sukulaisia tai edes toista lastani en ole nähnyt kuukausiin ja kaikkien aikojen keikkakesä on valunut viemäristä kuin pesuveden mukana. Tapahtumat lipuvat yksi toisensa jälkeen ulottumattomiin. En minä oikeasti tiedä missä olen elokuussa 2021, en tiedä kiinnostaako minua enää pätkääkään Stadionin avauskonsertit tai Queens-musikaalit, Hassisen Koneet tai Kinky Bootsit. En tiedä kiinnostaako minua ensi vuonna enää mikään, joka vaatii poistumista oman kodin ulkopuolelle ja sosiaalisiin tilanteisiin hakeutumista. Kun on retkottanut erakoituneena sohvaperunana riittävän kauan, ripsiväri on kuivahtanut käyttämättömänä putkiloonsa ja päälle osuu päivä toisensa jälkeen samat pyykkinarulta käyttöön ja pesukopan kautta takaisin matkaavat kotivaatteet, on jo pelkkä käynti vaatehuoneessa hengästyttävä. Mihin tarvitsen kaikkia kymmeniä ja jopa satoja vaatekappaleitani? Miksi taas tilasin uuden, hulmuavahelmaisen mekon, jos kuljen kulahtaneissa kotihousuissani loppuvuodenkin? Onko pakko meikata, jos menee vain omalle pihalle eikä kukaan näe? Huomaako joku videopalavereissa, etten ole valmistautunut kuin asian puolesta? Saako pikaisella huulipunakerroksella luotua illuusion, että olen tikissä – vai riittääkö, että on Powerpointit ojennuksessa, jos omat hiukset eivät sitä olekaan?

Minulle koronakaranteeni – nyt toki jo vapaaehtoiseksi muuttuneena – on ollut ensisijaisesti kurkistus omiin arvoihin ja jaksamiseen. Tiedostan, etten vieläkään – nyt jo vuosi väsähtämiseni jälkeen – jaksa enää alle 7 tunnin yöunilla tai 14 tunnin työpäivillä. En jaksa, jollen pidä taukoja ja syö säännöllisesti. Tärkein huomioni on, että eihän sitä olisi tarvinnut aiemminkaan jaksaa. On ihan ok viettää 10 minuutin happihyppely pihalla koiran kanssa ja nykyisin säntäänkin ulos heti, kun aurinko paistaa täydeltä terältä. Ei se aurinko jaksakaan kuin 10 minuuttia kerrallaan möllöttää ennen pilveen sukeltamista, joten siltäkin osin sopii hienosti työpäivän rytmitykseen. Olen opetellut myös syömään lounasta, koska jossain vaiheessa huomasin, että edellisen päivän jämät kattavat hienosti seuraavalle päivälle pari kevyempää lounasta. Ruokahävikki on ollut aivan minimissään – kuinka olenkaan kätevä emäntä! Samalla on pääsykokeisiin pänttäävä poikanen saanut raswaa koneeseen ja ajatuksen toivottavasti kulkemaan sen veroisesti, että yliopiston ovet avautuvat.

Korona-aika on vaikuttanut elämääni kyllä, sitä en kiistä. Laitoin heti alkuunsa koko henkilökuntani etätöihin (kyllä, me olemme niitä onnekkaita, jotka voimme tehdä työtämme käytännössä mistä tahansa käsin) ja itse olen Oulun sijaan käkkinyt Ylöjärven talossani. Toisissa olosuhteissa taloni olisi jo myyty ja minä vihdoinkin vapaa kahden osoitteen kohtalosta. Nyt on ollut haasteellista edetä, kun kuopus joutui keskeyttämään Espanjan-vuotensa, tavaroita ja kaappeja voi kyllä siivota, mutta UFF ei ota vastaan vaatteita, kirpputorit ovat kiinni, en halua roskalava-palstojen kestohamstraajia kotini nurkkiin pyörimään eikä ole tuntunut mielekkäältä kiinteistönvälitystyyppiäkään pyytää peremmälle saakka. Yleisiä asuntoesittelyjä ei ole tietääkseni kellään käytössä enkä usko, että kukaan ostaa 185 m2 taloa FB-videon perusteella. Hieman siis jumittaa kaikki. Samalla kertaa yritän ajatella, että kaikella on tarkoituksensa, aikansa ja opetuksensa. Olen viimeisten kuukausien aikana oppinut taas saavikaupalla lisää itsehillintää, armeliaisuutta ja rauhallisuutta. Olen viettänyt puhelimessa aikaa enemmän kuin vuosiin, melkeinpä joka päivä viestinyt läheisten kanssa niin oman kuin heidän jaksamisensa varmistamiseksi. Kahden tunnin puhelu äidin kanssa ei ole aika eikä mikään ja monesti olen ollut ystävän lenkkiseurana (hän kuntoilee satojen kilsojen päässä, minä en – hengästymiseltäni en kykenisi samalla juoruamaan). Olen kirjoittanut pinon vanhanajan ruusukuvilla (ja ikimerkeillä varustettuja) postikortteja, joita isolla tikkukirjainkäsialallani täytän kuulumisillani ja lähetän mm. vanhalle naapurilleni ja lasteni isän vanhoille sukulaisille, olen askarrellut kymmeniä kortteja, jotka odottavat aikaa parempaa lähteäkseen aikanaan maailmalle peruuntuneiden tasavuotisjuhlieni kutsuina. Kuljen lähiluonnossa silmät auki ja havainnoin asioita, jotka yleensä jäävät kokematta: valkovuokon kukkaan puhkeamisen, asfaltin läpi puskevan kevään ensimmäisen voikukan ja nurmikon äkkihyökkäyksen näkymättömästä kukkean vihreään muuttuneena. Kaikki on elämässä tänä keväänä muuttunut ja lopulta kaikki on kuten ennenkin, tuttua ja tunnistettavaa. Ihan samalla lailla revin lehdistä ruokareseptejä, joita haaveilen kokeilevani tai sorrun seitsemättä kertaa tilaamaan Hesarin, josta olen niin monesti luopunut jatkuvien jakeluongelmien vuoksi. Eilispäivän puuttunut Hesari korvataan seuraavana päivänä lähettämällä kaksi edellisen päivän lehteä. Ei näin, ei.

Poikkeusaika jättää satavarmasti jälkensä minuunkin. Ehkä massakeikat täysillä stadioneilla vaihtuvat pysyvästi intiimeihin yhden hengen sohvakonsertteihin tai ystävien tasakymppiset yhteiseen skoolaukseen verkossa, etätyöpäivä pysyväksi vähintäänkin viikkotasolla tai valmiiksi ladattu lounasboksi vakionäyksi jääkaapissani. Tiedän vain, että tässä talossa tuoksuu jatkossakin tuore, itseleivottu pulla ja naistenlehtiä tulee aivan liian monia suhteessa niiden lukuasteeseen. Ja ihmisen ikävä toisen luo – se on ikuinen.

Pysythän terveenä.

Marjo

25. maalis, 2020

Tämä on kirjoitus, jollaista en uskonut tai toivonut koskaan kirjoittavani. Korona, sinä ****n viirus, joka hetkessä tulit ja sekoitit koko maailmani. Sekoitit meidän kaikkien maailman.

Korona on aiemmin ollut yksi suosikkipeleistäni. Sitä tahkottiin huolella ja osin myös kiukulla vielä kesällä kummipoikani kanssa iloisen ja sähäkästi säntäilevän Särkänniemi-päivän päätteeksi oman pihan ilta-auringossa. Olutta juon kovin harvoin, mutta kun niin teen (pääsääntöisesti nachoruokien yhteydessä), on valintani ollut Corona. Ja nyt yhtä kaikki on tuo aiemmin niin viattomalta ja vapaudentäyteiseltä kuulostanut nimi saanut aivan uudenlaisen merkityksen. Epäilenpä, ettei eräs liikekeskus koskaan enää käytä alepäivistään nimeä Miinusviirus.

Viimeistään kaksi viikkoa sitten alkoi elämässä uusi ajanjakso. Ainakin minun vaiheeni ja kokemukseni tulevat varmasti koko loppuelämäni ajan jakautumaan ajanjaksoon ennen ja jälkeen koronan. En ole mielestäni panikointiin sortuvaa tyyppiä, vaan yleensä saatan hyvinkin suunnitella varasuunnitelmia ja olla parhaimmillani nimenomaan haastavissa muutostilanteissa. Niin olen ainakin itselleni uskotellut ja samaa viestiä ovat tuutanneet ja minulle toiminnastani vahvistaneet myös useammat ammattirekrytoijat. Mutta kun tuli päivä, jolloin aurinko nousi normaalisti aikataulussaan, mutta valo ei silti minua tavoittanut, oli se pysäyttävä kokemus. Pelottava ja lamaannuttavakin. Ahdistus tuli iholle ja hiljaa ja salakavalasti hiipi myös sen alle. Olen kokenut monenlaista tunnetta: surua, kiukkua, toiveikkuutta, ahdistusta. Yksi kuumottavimmista hetkistä oli, kun jo muutenkin Espanjassa asuneen poikani tilannetta itkeskelleenä luin uutista, jossa kerrottiin Finnairin peruvan kaikki lentonsa Malagaan ja sieltä pois vähintäänkin heinäkuun alkuun saakka. Tunteiden hyökyaalto vyöryi ylitseni. Pääsykokeet – hyvästi. Poikani tapaaminen seuraaviin kuukausiin / vuosiin / ties mihin saakka – heippa. Ja sitten ne pari unetonta yötä, jolloin pakokauhu valtasi jokaisen sopukkani eikä päästänyt otteestaan kuin vasta kolmantena yönä, jolloin pystyin pieninä pätkinä vaipumaan unen lohdullisen pehmeään maailmaan – vain herätäkseni huomaamaan, että kyseessä ei ollutkaan huonosti kirjoitettu dystopia, vaan ikävä todellisuus, joka röyhkeästi iskee läpimärällä, haisevalla rätillä vasten kasvoja.

Päivisin hoidin zombiolostani huolimatta työni ja velvollisuuteni henkilökuntaani kohtaan toimien tukena ja turvasatamana tässä valtaisassa poikkeustilanteessa. Joku silti saattoi etäältäkin huomata hieman poissaolevan keskittymiskykyni ja läsnäoloni. Ne olivat tuhatkiloisen, rintakehäni päällä retkottavan laavalaatan alla totaalisen piilossa. Iltani käytin googlettamalla vaihtoehtoja saada lapsi takaisin Suomeen. Voisiko autolla ajaa halki Euroopan? Milloin rajat suljetaan, onko parempi pysytellä paikoillaan vai yrittää pyrkiä kotimaahan? Voiko käydä niin, että jää jumiin matkan varrelle? Voisiko vuokrasopimusta pidentää yli sovitun toukokuun? Työnantaja varmasti aina mielellään hyvän työntekijän pitää, siinä yksi murhe vähemmän. Mutta mitä tapahtuu, jos työmäärä sielläkin vähenee ja työt loppuvat? Kuinka kauan yksin ensimmäistä kertaa omillaan asuva nuori kestää pakkokaranteenia ja totaalista ulkonaliikkumiskieltoa? Mitä tapahtuu, jos lapsi sairastuu enkä pääse hänen luokseen? Hoidetaanko residenssin omaavat, mutta silti toisen maan kansalaiset yhtävertaisesti espanjalaisten kanssa tilanteessa, jossa hoitoa ei voida enää kaikille tarjota? Miltä tuntuu sairastaa maassa, jonka kieltä ei osaa tullakseen ehkä täydellisesti tai ollenkaan ymmärretyksi? Entä, jos minä sairastun eikä lapsi pääse kuolinkorinani äärelle (toki ymmärsin, että eihän niin tapahdu missään olosuhteissa).

Vajaa viikko sitten torstaina huomasin, että Finnair oli lisännyt vielä jokusen paluulennon Espanjasta viime viikonlopulle. Itkusta sähertäen vielä kerran varmistin lapselta, että hän oikeasti ymmärtää, ettei kyseessä ole viikon tai kahdenkaan viive suunniteltuun aikatauluun nähden, vaan sopeutumistoimia joutunee toteuttamaan kuukausia, ehkä puolikin vuotta. Tiesin, ettei hänellä ole mitään hätää, mutta ainahan meitä äitejä normioloissakin huolestuttaa lastemme ollessa maailmalla ja tällaisessa poikkeustilanteessa huoli kertaantuu. En kuitenkaan halunnut, että lapsi palaa vain, koska ”äiti on nyt vähän ahdistunut”, vaan koska ymmärtää, että eristäytyminen asuntoon ilman parveketta tai terassia pelkkä pleikka viihdykkeenä saattaa jossain vaiheessa muuttua raskaaksi.  Ei tänään, ei ehkä ensi viikollakaan, mutta entä ensi kuussa? Kesällä? Tiesin, että jankutan ja niinpä annoin pojalle hetken hengitysrauhaa. Sitten tuli viesti: ”oiskohan niitä lentolippuja vielä jäljellä?”.

Lentoliput sain kädet täristen varattua. Joka hetki pelkäsin, että yhteys alkaisi pätkiä eikä tilaukseni menisi läpi. Että joku muu nappaisi mahdollisesti viimeisen paikan. Tunnustan, ettei lipun hinnalla olisi juurikaan ollut väliä, luottokortti olisi suhissut aivan sen äärirajoille saakka. Kävi jo mielessä sekin vaihtoehto, että minun on ehkä lapsen isälle soitettava ja pyydettävä apuja. Ei tarvinnut. Itku tuli, kun poika viesti, että tilausvahvistus oli sähköpostissa.

Sitten alkoi ahdistukseni toinen aalto. Perjantai vielä jokseenkin kulki heikolla hapella hyperventiloiden, kun yritin keskittyä vain työhöni. Silti ajatukset harhailivat Fuengirolan rannoilla, niillä samaisilla, joilla vielä tovi sitten itsekin iloiten ja sydän riemua täynnä käyskentelin poikani kotikulmia ihastellen. Lauantaina, lapseni paluuta edeltävänä päivänä, iski paniikki. Kuinka monelle kerroin, että YRITÄN saada lapseni kotiin. Lapsi EHKÄ tulee kotiin. JOS kaikki käy hyvin, näemme jo seuraavana päivänä. Ahdistukseni oli aivan omiin kerroksiinsa kohoavaa. Mitä, jos lentolippu perutaan. Mitä, jos lapseni työvälineitä palauttaessaan joutuu ulkonaliikkumiskiellosta johtuen pidätetyksi. Jos hän juuri edellisenä päivänä saa nuhan/yskän/jonkun taudin eikä siitä syystä pääse lennolle. Jos hän roskia viedessään pudottaa passinsa roskakuiluun (kyllä, passi oli pidettävä mukana myös noilla hetkillä). Jos hän kaatuu ja lyö päänsä, katkaisee jalkansa ja joutuu sairaalaan. Jollei herätyskello herätä ja lapsi nukkuu pommiin ja missaa kyytinsä (joka lähti kotiovelta kello 11.00). Jollei etukäteen tilattu taksi tule eikä mitään muuta ole saatavilla. Tai taksi hajoaa 20 minuutin matkallaan lentokentälle. Poliisi pysäyttää ja vie jonnekin. Lentokentällä on sekaisin kuviot ja jonot niin pitkät, että lapsi ei ehdi koneeseen. Lentokentällä mitataan kuume ja lapsellani onkin sellainen yllättäen. Lentokoneelle tulee tekninen vika tai sen henkilökunta sairastuu ja lentoa ei lennetäkään. Lento on ylibuukattu. Joku sairastuu lennolla ja se laskeutuu ja jumittuu aivan toisaalle.

Lapseni on nyt takaisin kotona, tai kuten hän itse sanoo, äkkilähdön omasta kodistaan kokeneena on takaisin lähtöpaikassaan, vanhassa kodissaan. Hain maskiin ja hanskoihin suojautuneen poikaseni istuen autossani lentokentän parkkihallissa. Ajoimme suoraan – ilman huoltoasema- tai kauppapysähtymisiä – kotiin, jossa olemme nyt kaksin karanteenissa 14 vrk. Tänään tilasimme pizzaa kotiin ja kiltisti ohjeistuksen mukaan jätti kuljettaja pizzamme oven toiselle puolelle. Me kannamme vastuumme ja noudatamme annettuja suosituksia kirjaimellisesti. Olen itsekin karanteenissa, koska tulkitsen altistuneeni mahdolliselle altistuneelle istuttuani kaksi tuntia samassa autossa. Ja toki olisin muutenkin etätöissä kotona jo ihan silkasta helpottumisen riemusta. Aivan mahtavaa, että puliseva porina täyttää muuten niin hiljaisen talon. Tätä ei voita mikään. Tai voittaisi, jos se toinenkin lapseni olisi samassa karanteenissa turvassa kanssamme. Hän on Oulussa oman rakkaansa kanssa. Äitinikin noudattaa kuuliaisesti kotikarenteenia. Itkun toki kirvoitti, kun kävin hänelle lentokenttäkeikkani yhteydessä kaupassa ja jätin ostokset oven taakse nähden vain kaukaa lasivälioven takaa niin rakkaan lettipään ääriviivat. Elämä koettelee nyt, mutta halausten aika tulee vielä.

Tässä yhteydessä haluan vilpittömästi kiittää Finnairia, joka upeasti ja luotettavasti kaiken paineen keskellä toi suomalaisia kotiin. Kiitän lämpimästi myös Baronaa, joka irtisanomisajasta huolimatta ymmärsi tilanteen ja päästi työntekijänsä kotimatkalle vuorokauden varoitusajalla. Mielettömän upeaa joustoa ja ymmärrystä henkilöstöä kohtaan koko 8 kuukauden ajan ja nyt erityisesti poikkeustilanteessa – iso kiitos. Tiedän, kuka hoitaa minun mahdolliset henkilöstötarpeeni tulevaisuudessa. Tiedän myös, että jatkossa sitoutumiseni sinivalkoisiin siipiin on aiempaakin vankempi. Kiitos myös Aurinkorannikon Retu Transfer – suomalainen toimija kyllä hoitaa sovitun kuskauksen säntillisesti ja sovitusti. Kyyti taisi suomalaiseen tapaan liikahtaa jopa minuutin etuajassa 😊.

Kun ihminen ahdistuu, asiat paisuvat. Se ehkä tuosta risteilevien ajatusteni sumasta jo sinulle selvisikin. Tunteet ja huolenaiheet ovat kuitenkin aitoja ja tosielämässä minulle viime viikonlopun aikana tapahtuneita. Ymmärtänet, kun kerron, että oloni on nyt huikean helpottunut. Tiedän, etten voi lapsiani siipieni suojissa tai kuplakuoviin käärien säästää elämän haasteilta, suruilta ja säröiltä, mutta omalle ahdistukselleni sain nyt määriteltävissä olevan kokoisen ja jaksamisen kannalta hallittavan kokonaisuuden. Sillä mielenrauhalla ei ole hintaa ja siitä syystä olisin mielelläni syönyt purkkiherneitä vaikka lopun ikäni saadakseni lapseni lähemmäs. On myös vahvuutta tunnistaa itsessään heikot hetket ja ajoittain kokea ahdistuksen tunnetta. Siitä pitää vain päästä ylitse ja apuna minulla noina parina rankkana päivänä olikin rakas siskoni, äiti ja ystäviä. Etänä toki, mutta ystävällisen ja järkevän sanan tarve on suuri myös meillä ihmisillä, joita yleensä vahvoina pidetään. Älä säästä sanojasi, vaan tue toisia. Jonain päivänä olet itse kauniiden sanojen ja kannattelemisen tarpeessa.

Koronakaranteenipäivä numero 3 on osaltamme nyt takana. Tämä on ihan parasta juuri nyt. Vetoan vielä teihin kaikkiin blogihöyryilyni lukijoihin: pysykää kotona siltä osin kuin se suinkin on mahdollista. Älkää riskeeratko rakkaitanne, älkää ryysikö ja rykikö yleisillä paikoilla. Pysytään yhtään oireilevina kotona ja muutenkin ohjeita tarkasti kuunnellen kannetaan kukin oma osuutemme. Sohvalla istuminen ei loppujen lopuksi ole niin kauhean paljoa pyydetty, eihän?

Rakkautta ja terveyttä,

Marjo